Yhdistyneet Kansakunnat väittää, että kestävän kehityksen tavoitteen 16 (SDG16) tarkoituksena on edistää rauhanomaisia ja osallistavia yhteiskuntia sekä tarjota oikeussuojan saatavuus kaikille. Retoriikan taakse piiloutuminen on todellinen tavoite: vahvistaa ja lujittaa ”globaalin hallintojärjestelmän” valtaa ja auktoriteettia sekä hyödyntää uhkia – sekä todellisia että kuviteltuja – hallinnon hegemonian edistämiseksi.

Kestävän kehityksen tavoitteita (SDGs – Sustainable Development Goals) koskevassa tutkimuksessamme yleiseksi teemaksi on noussut vilpillinen kielenkäyttö SDG-tavoitteiden myymiseksi pahaa-aavistamattomalle yleisölle.

Yhdistyneet Kansakunnat (YK) väittää, että SDG16:n tarkoitus on:

Jos hyväksymme oletuksen, että ”kestävä kehitys” on globaalia kehitystä, joka täyttää maailman köyhien tarpeet, niin järkevä ihminen tuskin on eri mieltä tästä tavoitteesta.

Mutta köyhien auttaminen ei ole SDG16:n tarkoitus.

SDG16:n todellinen tarkoitus on kolmekohtainen: (1) antaa globaalille hallintojärjestelmälle valtaa, (2) hyödyntää sekä todellisia että kuviteltuja uhkia hallinnon tavoitteiden edistämiseksi; ja (3) pakottaa ihmiskunnalle perusteeton, ei-toivottu, keskitetysti ohjattu maailmanlaajuinen digitaalisen identiteetin (digitaalisen tunnuksen) järjestelmä.

YK:n digitaalinen ID-tavoite on piilotettu sen SDG Target 16.9 -tavoitteeseen:

Vaikka SDG16 ei viittaa erityisesti ”digitaaliseen” tunnukseen, se tarkoittaa sitä.

Kuten näemme, SDG16-tavoiteindikaattorit eivät myöskään paljasta totuutta. Esimerkiksi ainoa ”indikaattori”, joka mittaa SDG16.9:n edistymistä (16.9.1), on:

Siksi saatat ajatella, että ”oikeudellisen henkilöllisyyden tarjoamisen” tehtävä kuuluisi ensisijaisesti mainituille ”siviiliviranomaisille”. Siitä ei ole kysymys.

YK-järjestelmässä kaikki hallitukset (paikalliset, piirikunnat, maakunnat, osavaltiot tai liittovaltiot) ovat ”sidosryhmäkumppaneita” maailmanlaajuisessa verkostossa, joka koostuu laajasta kirjosta julkisia ja yksityisiä organisaatioita. Monet niistä ovat nimenomaisesti YK:n tukemia tai sijaitsevat siellä, ja ne kaikki pitävät digitaalista ID:tä avainmekanismina SDG16:n saavuttamiseksi.

Tätä SDG16:n näkökohtaa tarkastellaan tarkemmin osassa 2.

On termi, jota tämä maailmanlaajuinen organisaatioiden yhdistelmä käyttää usein kuvaamaan itseään: se on globaali julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus – lyhennettynä G3P (global public-private partnership).

G3P uurastaa väsymättä luodakseen olosuhteet, jotka ovat välttämättömiä oikeuttamaan sekä globaalin ”hampain” hallinnan että sen edellytyksenä olevan digitaalisen tunnistusjärjestelmän asettamisen. Näin tehdessään G3P muuttaa oikeuksiemme luonteen. Se tuottaa ja hyödyntää kriisejä vaatiakseen legitimiteetin tarjoamilleen ”ratkaisuille”.

G3P käsittää käytännössä kaikki maailman hallitustenväliset järjestöt, hallitukset, globaalit yritykset, suurimmat filantrooppiset säätiöt, kansalaisjärjestöt (NGOs – non-governmental organisations) ja kansalaisyhteiskunnan ryhmät. Yhdessä nämä muodostavat kestävän kehityksen, mukaan lukien SDG16, toteuttavat ”sidosryhmät”.

Digitaalinen identiteetti määrittää pääsymme julkisiin palveluihin, keskuspankin digitaalisen valuutan (CBDC – Central Bank Digital Currency) lompakkoihimme, ”rokote”-todistuksiimme – kaikkeen, jopa niihin ruokiin ja juomiin, joita saamme ostaa ja kuluttaa.

Varovaiset kansalaiset ovat varuillaan viranomaisten mahdollisten digitaalisen ID:n väärinkäytösten varalta. Maissa, joissa kansallinen digitaalinen henkilökortti ei ole tervetullut, kuten Iso-Britanniassa, G3P ratkaisuna on rakentaa ”yhteentoimiva” järjestelmä, joka yhdistää erilaisia digitaalisia ID-järjestelmiä. Tämä ”modulaarinen alusta” on suunniteltu välttämään poliittisia ongelmia, joita kansallisen digitaalisen henkilökortin virallinen myöntäminen muutoin aiheuttaisi.

Globaalin digitaalisen SDG16.9 tunnuksen luominen on ratkaisevan tärkeää kahdeksalle YK:n seitsemästätoista SDG:stä. Se on YK:n globaalin julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuusjärjestelmän alaisuudessa suunnitellun globaalin digitaalisen panoptikon-vankilan keskipiste.

IHMISOIKEUDET VASTAAN LUOVUTTAMATTOMAT OIKEUDET

Syistä, jotka tulevat ilmeisiksi, on tärkeää, että ymmärrämme täysin YK:n ”ihmisoikeuksien” käsitteen.

Ihmisoikeudet mainitaan Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa yhdeksän kertaa.

Avainasiakirja, johon YK:n peruskirja viittaa, on ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, jonka kaikki Yhdistyneiden kansakuntien jäsenet hyväksyivät ensimmäisen kerran 10. joulukuuta 1948.

Julistuksen johdanto-osassa tunnustetaan, että kaikkien ihmisten ”yhdenvertaiset ja luovuttamattomat oikeudet” ovat ”vapauden, oikeuden ja rauhan perusta maailmassa”. Sen jälkeen ”luovuttamattomia oikeuksia” ei enää koskaan mainita koko julistuksessa.

”Ihmisoikeudet” eivät ole mitään sellaista kuin ”luovuttamattomat oikeudet”.

Luovuttamattomia oikeuksia, toisin kuin ihmisoikeuksia, mikään hallitseva viranomainen ei anna meille. Pikemminkin ne ovat synnynnäisiä meille jokaiselle. Ne ovat muuttumattomia. Ne ovat meidän yhtäläisissä määrin. Ainoa luovuttamattomien oikeuksien lähde on luonnonlaki tai Jumalan laki.

Ei kukaan – ei mikään hallitus, ei mikään hallitustenvälinen järjestö, ei mikään inhimillinen instituutio tai ihmishallitsija –  voi koskaan laillisesti vaatia oikeutta myöntää tai kieltää luovuttamattomia oikeuksiamme. Ihmiskunta ei voi vaatia kollektiivista valtaa myöntämään tai kieltämään kenenkään yksittäisen ihmisen luovuttamattomia oikeuksia.

Johdanto-osan ulkopuolella YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (UDHR – Universal Declaration of Human Rights) koskee yksinomaan ”ihmisoikeuksia”. Mutta väittäessään, kuten se tekee, että ihmisoikeudet ovat jonkinlainen ilmaus luovuttamattomista oikeuksista, on sepitelmä – valhe.

YK:n ihmisoikeusjulistuksen mukaan ihmisoikeudet ovat tietyt ihmiset luoneet, ja nämä ihmiset myöntävät ne muille ihmisille. Ne eivät ole luovuttamattomia oikeuksia tai mitään lähelläkään luovuttamattomia oikeuksia.

Ihmisoikeusyleissopimuksen 6 artikla ja YK:n vuoden 1966 kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 16 artikla (jossa jälleen kerran mainitaan luovuttamattomat oikeudet johdanto-osassa), julistavat molemmat:

Huomautus: Laitamme ”[ihminen]” hakasulkeisiin yllä olevaan lainaukseen (ja muihin YK:n lainauksiin alla) varoittaaksemme lukijoita siitä, että nämä asiakirjat eivät viittaa luovuttamattomiin oikeuksiin.

Vaikka vastaavat artiklat 6 ja 16 kuulostavat houkuttelevilta, niiden taustalla olevat vaikutukset eivät ole sitä. Molemmat artiklat tarkoittavat, että ”ilman laillista olemassaoloa henkilö ei voi vedota näihin oikeuksiin kansallisen oikeusjärjestyksen puitteissa”.

Kuten tulemme näkemään, kyvystä todistaa henkilöllisyytensä tulee ”laillisen olemassaolon” edellytys. Näin ollen SDG16:n jälkeisessä maailmassa henkilöt, joilla ei ole YK:n hyväksymää henkilöllisyystodistusta, eivät pysty puolustamaan ”ihmisoikeuksiaan”.

YK:n ”ihmisoikeusjärjestelmän” mukaan ihmisillä ei katsota olevan luovuttamattomia oikeuksia. Sillä, kuten YK haluaisi, väitettyjä ”ihmisoikeuksiamme” voidaan noudattaa vain, jos noudatamme nykyistä ”oikeudellista järjestystä”. Tuo ”järjestys” on ehdollinen. Ja se on jatkuvan muutoksen alainen.

Yleissopimuksen 29.2 artiklassa todetaan:

Yleissopimuksen 29.3 artiklassa todetaan:

Selkeästi suomeksi: Meidän sallitaan käyttää väitettyjä ihmisoikeuksiamme vain hallitusten, hallitustenvälisten järjestöjen ja muiden YK:n ”sidosryhmien” määräysten mukaisesti.

Lopputulos on siis, että se, mitä YK kutsuu ”ihmisoikeuksiksi”, eivät ole minkäänlaisia ”oikeuksia”. Ne ovat hallituksen ja hallitustenvälisiä lupia, joilla toimintaamme ohjataan. Siten YK:n määritelmän mukaan ”ihmisoikeudet” ovat ”luovuttamattomien oikeuksien” vastakohta.

Mutta muistakaa, meille on kerrottu – saman julistuksen johdanto-osassa – että ”luovuttamattomat oikeudet” ovat ”vapauden, oikeuden ja rauhan perusta maailmassa”. Muista tämä seikka, kun jatkamme YK:n SDG16 juonen ihmisyyttä vastaan purkamista.

IHMISOIKEUDET POLITIIKAN VÄLINEINÄ

YK:n ja sen kumppaneiden, kuten Maailman talousfoorumin (WEF), keskuudessa on yleinen käytäntö nähdä kriisit mahdollisuuksina. WEF myönsi esimerkiksi, että COVID-19 ”pandemia” oli ”ainutlaatuinen mahdollisuus”.

YK sanoi samaa. Sen jälkeen, kun yksi sen ”erikoisjärjestöistä”, Maailman terveysjärjestö (WHO), julisti maailmanlaajuisen pandemian 11. maaliskuuta 2020, YK julkaisi ’COVID-19 ja ihmisoikeudet’, jossa se sanoi:

Sen, että sekä YK että WEF näkivät COVID-19:n ainutlaatuisena tilaisuutena ”resetoida” tai ”korjata kurssia”, ei pitäisi yllättää ketään. WEF on YK:n strateginen kumppani, ja molemmat ovat yhtä sitoutuneita ”vauhdittamaan kestävän kehityksen Agenda2030:n täytäntöönpanoa”.

Juuri tässä viitekehyksessä YK:n käsitys siitä, mitä se kutsuu ”ihmisoikeuksiksi”, saa erikoisen ulottuvuuden:

Tässä YK ja sen kumppanit ottavat itselleen valtuudet määritellä ”ihmisoikeudet” ja käsitellä niitä pelkkinä politiikan työkaluina. Huomaa, kuinka siinä sanotaan, että ”Valtiot” (iso ”V”) voivat käyttää näitä työkaluja asettaakseen ihmiset kriisin tai uhkien keskipisteeseen. YK vihjaa, että jos ”ihmisoikeuksia” kunnioitetaan, niiden pitäisi muotoilla humanitaarinen poliittinen vastaus uhkaan tai kriisiin.

YK on kuitenkin ristiriidassa itsensä kanssa samassa asiakirjassa. Myöhemmin se ehdottaa, että poliittinen vastaus kriisiin tai uhkaan voi oikeuttaa ihmisoikeuksista luopumisen:

Tämä väite ihmisoikeuksien rajoituksista on kaukana käsitteestä luovuttamattomat eli ”luonnolliset” oikeudet, jotka ovat koskemattomia ja muuttumattomia. Siten asettamalla ”ihmisoikeudet” poliittisen vastauksen keskipisteeseen uhkaa tai kriisiä vastaan, YK ja sen kumppanit käyttävät hyväkseen ainutlaatuista tilaisuutta paitsi määritellä ”ihmisoikeudet” uudelleen, vaan myös jättää huomioimatta oletetut oikeudet aina, kun he katsovat sen tarpeelliseksi.

Ja se pahenee. Sen sijaan, että kunnioittaisimme todellisia oikeuksiamme ja määrittäisimme ne tarkasti, YK hahmottaa, kuinka lainsäätäjät voivat käyttää näitä uusia ”poliittisia oikeuksien työkaluja”. Se lisää väitettyyn ”ihmisoikeusrakenteeseensa” komponentteja, joilla ei muuten ole mitään tekemistä oikeuksien kanssa:

Käännös: Aiomme ottaa pois ihmisoikeutesi. Tiedämme, että tulet noudattamaan niitä, kunhan perustelemme rajoituksemme kansanterveydellisillä syillä ja vakuutamme sinut siitä, että tämä on ainoa tavoitteemme. Luota vain meihin.

Cambridge Dictionary -sanakirja määrittelee verbin ’luottaa’ seuraavasti: toivoa ja odottaa, että jokin on totta. Kun otat jokin luottamuksen varaan, se sanoo, että ”uskot, että jokin on totta, vaikka sinulla ei ole todisteita”. Siinä sanotaan myös, että ”luottamus” tarkoittaa ”uskomista, että joku on hyvä ja rehellinen eikä vahingoita sinua, tai että jokin on turvallista ja luotettavaa. . . .”

’COVID-19 ja ihmisoikeudet’ asiakirjassaan YK julistaa, että noudattamisemme voidaan varmistaa hyväksymällä kiistatta sen, mitä ”viranomaiset” meille kertovat.

Tästä syystä kaikkea, mikä heikentää ”luottamusta” YK:ta kohtaan – sen ajatuksiin, poliittisiin ohjelmiin, virastoihin ja ”sidosryhmien kumppaneihin” – asiakirjassa kutsutaan ”disinformaatioksi” tai ”misinformaatioksi”.

Asiakirjan mukaan YK suhtautuu myönteisesti puheen sensuuriin:

YK:n kohtaama ristiriita on selvä. Toisaalta organisaatio haluaa, että sen hallituskumppanit ilmoittavat ja poistavat oletettavasti vääriä tietoja käyttämällä uusia johdannaisnimikkeitä, kuten ”haitallinen”, ja päättävät määräyksellä, mitä on ”disinformaatio” – kaikki tämä todistaa sen halusta edistää sensuuria sananvapautta rajoittamalla. Toisaalta se väittää paradoksaalisesti arvostavansa ”ilmaisun vapautta”. Tämä tekopyhä hölynpöly on peittelemätön yritys välttää sen epätoivoisesti etsimän julkisen ”luottamuksen” murenemista.

Mutta YK:ta koskeva kritiikki, jonka YK tietysti leimaa ”disinformaatioksi”, on usein oikeutettua. Esimerkiksi ’COVID-19 ja ihmisoikeudet’ -julkaisussa YK kirjoitti:

Kuten aiemmin Unlimited Hangoutissa keskusteltiin, YK:n tässä sanoma on ilmeisen valheellista. YK:n SDG3:n pyrkimys saada yleistä terveysturvaa COVID-19:n aikana tuhosi suhteellisen vahvat ja kestävät terveysjärjestelmät. Se ajoi monet kehittyvät ja nousevat taloudet yhä suurempaan velkaan. Se heikensi terveysvaikutuksia. Ei ollut ”pakollista” perustaa UHC COVID-19:n torjumiseksi. Se tuotti tuloksia, jotka olivat vastoin YK:n väitettyä tavoitetta: terveydenhuollon ”kestävä kehitys” globaalissa etelässä.

Kuitenkin, kuten olemme todenneet muualla, YK pitää nousevien talouksien kahlitsemista velkaan keinona varmistaa, että nämä maat noudattavat Agenda2030:n kestävän kehityksen tavoitteissaan olevia poliittisia päämääriä. Jotkut näistä tavoitteista pyrkivät rahallistamaan kohdemaiden luonnonvarat samalla, kun heikentävät niiden kansallista suvereniteettia.

Tiedämme myös, että WHO, joka on YK:n SDG3:n (alias UHC) politiikan keskeinen sidosryhmä, johtaa parhaillaan ehdotetun pandemiavalmiussopimuksen kehittämistä. (Sen koko nimi on International Treaty on Pandemic Prevention, Preparedness and Response – Kansainvälinen sopimus pandemioiden ehkäisemisestä ja niihin varautumisesta. Sen lyhytnimi on Pandemic Accord – Pandemiasopimus.) Lukuisat tutkijat ja kommentaattorit ovat jo osoittaneet, että tämä sopimus merkitsee kansallisen suvereniteetin sekä ns. ”ihmisoikeuksien” että väitettyjen poliittisten oikeuksiemme murenemista.

Lisäksi YK on usein itse disinformaation välittäjä. Esimerkiksi sen nykyinen pääsihteeri Antonio Guterres twiittasi seuraavan:

Ihmisoikeudet ovat ihmisarvon perusta. Juhlistaessamme ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 75 vuotta ja autamme edistämään ihmisarvoisen, vapauden ja oikeudenmukaisuuden maailmaa.

Tämä on räikeän valheellinen väite. Julistuksessa todetaan selvästi, että ”luovuttamattomat oikeudet” – eivät ”ihmisoikeudet” – ovat ”vapauden, oikeuden ja rauhan perusta maailmassa”. Siten YK:n pääsihteeri levitti disinformaatiota. Hän petti yleisöä yhden YK:n oman tärkeän asiakirjan seurauksista.

WHO muuttaa myös kansainvälistä terveyssäännöstöä (IHR – International Health Regulations). IHR:n muutosprosessi ”toimii rinnakkain” WHO:n edellä mainittua pandemiasopimusta koskevan työn kanssa. Sekä IHR että pandemiasopimus sitovat kaikkia 193:a YK:n allekirjoittajamaata.

Nykyiset ehdotetut IHR:n muutokset havainnollistavat, kuinka ”kriisit” tarjoavat YK:lle ja sen kumppaneille ainutlaatuisia mahdollisuuksia hallita väestöä – väitettyjen ”ihmisoikeuksien” kautta – hyödyntämällä näitä ”oikeuksia” ”tehokkaina työkaluina”.

Tässä on yksi esimerkki esitetyistä ehdotuksista: WHO haluaa poistaa seuraavan sanamuodon IHR:n artiklasta 3.1:

Se aikoo korvata tämän sääntelyperiaatteen seuraavasti:

Tämä muutosehdotus merkitsee, että YK ja sen kumppanit haluavat jättää kokonaan huomiotta YK:n oman ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen aina, kun jokin näistä virastoista julistaa uuden ”kriisin” tai tunnistaa uuden ”kansainvälisen uhkan”. Tämä on esimerkki ”suunnan korjauksesta”, jonka YK näki tulevan COVID-19 kriisin tarjoamasta ”ainutlaatuisesta tilaisuudesta”.

Älä tee virhettä, YK haluaa meidän hyväksyvän sen, että näennäisten ihmisoikeuksiemme poistaminen on tapa suojella näitä samoja ihmisoikeuksia aina, kun kohtaamme mahdollisen ”haitan”.

Ironista kyllä, tämä pyrkimys hylätä UDHR ihmisoikeusasiakirja on täysin yhdenmukainen kyseisen asiakirjan artiklan 29.2 ja 29.3 kanssa. Tämä kuvaa täydellistä farssia, joita YK:n ”ihmisoikeudet” todellisuudessa ovat.

Kuten osassa 2 keskustelemme, YK:n ja kaiken kattavan G3P:n kriisien luettelolla ei ole loppua. Ainutlaatuisia mahdollisuuksia hallita käyttäytymistämme ”ihmisoikeuslupien” järjestelmän kautta on runsaasti.

PÄÄSY INFORMAATIOON?

Väitetyn ”misinformaation” ja ”disinformaation” sensuuri on keskeinen osa SDG16:ta. Esimerkiksi SDG16.10 väittää takaavansa ”julkisen tiedonsaannin” ja ”suojelevan perusvapauksia”. Silti, päinvastoin, YK ja muut ryhmät käyttävät tätä samaa SDG:tä oikeuttaakseen verkkosensuurin ”informaatio-ongelmien” käsittelemisen varjolla. ”Ongelma” on mikä tahansa informaatio, joka haastaa tai saattaa huonoon valoon instituutioita, joita YK:n jäljellä olevat SDG16-tavoitteet pyrkivät vahvistamaan.

Tällaista sensuuria on edistänyt esimerkiksi Center for Strategic and International Studies (CSIS), vaikutusvaltainen yhdysvaltalainen ajatushautomo, jonka hallituksen puheenjohtajana toimii Thomas Pritzker, Hyatt Hotelsin johtaja. Pritzker sattuu olemaan myös keskeinen hahmo Jeffrey Epsteinin rikollisissa seksikauppaoperaatioissa; Epstein itse antoi Pritzkerille lempinimen ”Numero Uno”. CSIS:n pääjohtaja on John J. Hamre, entinen Yhdysvaltain apulaispuolustusministeri.

Vuonna 2021 CSIS julkaisi artikkelin otsikolla ”Yhdysvaltojen on aika sitoutua uudelleen SDG-tavoitteisiin, alkaen SDG16:sta”.

Erityisesti SDG16.10:stä artikkelissa sanotaan:

Toisin sanoen CSIS:n mukaan SDG16.10 vaatii varmistamaan yleisön pääsyn ei kaikkeen informaatioon, vaan vain sellaiseen hyväksyttyyn informaatioon, joka ei ”mustamaalaa” tiettyjä instituutioita tai ”heikennä” demokratiaa. Kuten näemme, YK on samaa mieltä.

YK:n ”huoltajavirasto” SDG16.10:lle – erityisesti sen ”informaation saantia” varten – on UNESCO. Tosiaankin, kun luemme UNESCOn vuoden 2021 raporttia SDG16.10:stä, huomaamme, että ”julkinen tiedonsaanti” tarkoittaa ”tehokkaan järjestelmän olemassaoloa, joka täyttää kansalaisten oikeudet etsiä ja vastaanottaa informaatiota, erityisesti sellaista, joka on viranomaisten hallussa tai niiden puolesta.”

Myös muut YK-asiakirjat paljastavat, että ”informaatio”, johon tässä viitataan, on julkisten instituutioiden tuottamaa tietoa. Siten YK:n mukaan ”yleisön pääsy tietoon” tarkoittaa järjestelmää, jossa yleisö voi etsiä ja vastaanottaa hallintoelinten paikallisen, kansallisen ja kansainvälisen tason tuottamaa informaatiota. Se ei takaa, eikä sen ole tarkoitus taata vapaata tiedonkulkua. Sen sijaan sen on tarkoitus turvata sen informaation vapaa liikkuvuus, jota hallitukset auliisti tuottavat julkiseen kulutukseen.

Informaatio, jonka SDG16.10 takaa olevan julkisesti saatavilla, on juuri sitä tietoa, jonka UNESCOn ja muiden YK:n elinten mukaan on tarkoitus edistää ”luottamusta” hallintoelimiin, joita ”vahvistetaan” muilla SDG16-tavoitteilla. Tämän informaation on tarkoitus olla myös ”perustana” yleisen käsityksen rakentamisessa siitä, että nämä instituutiot ovat ”avoimia” ja ”vastuullisia”.

UNESCOn mukaan informaatiotyyppejä, joihin SDG16.10 takaa julkisen pääsyn, ovat ”tapa, jolla hallitukset käsittelevät [kansalaisten] dataa”, liittovaltion ”budjettitiedonannot” sekä ”terveyteen ja COVID-19:ään liittyvä informaatio”.

On monia esimerkkejä ”julkisista viranomaisista”, jotka toimittavat ”informaatiota”, joka ei ole tarkkaa tai todennettavissa. Itse asiassa monet hallitukset, jotka julkaisevat vapaasti tällaista informaatiota, tarjoavat virheellisiä tietoja, joiden tarkoituksena ei ole tiedottaa yleisölle vaan pikemminkin suojella ”luottamusta” instituutioihin hämärtämällä hallituksen väärinkäytökset ja/tai epäpätevyys.

Esimerkiksi Yhdysvaltain kansallisen tiedustelupalvelun johtaja James Clapper valehteli valan alla kongressille siitä, kuinka kansallinen turvallisuusyhteisö käyttää kansalaisten dataa. Mutta hän selvisi väärään valaan syyllistymisestä.

Samoin suurta osaa hallitusten – muun muassa Yhdysvaltojen, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Australian – ”vapaasti” julkaisemista COVID-19 tiedoista manipuloitiin tarkoituksella tehottoman tai haitallisen politiikan, kuten sulkemisten ja globaalin rokotusohjelman, perustelemiseksi. Mutta nuo hallitukset, kuten Clapper, selvisivät siitä. SDG16.10:ssä tai sen tavoiteindikaattoreissa ei ole mitään, joka puuttuisi instituutioiden epärehellisyyteen, jota SDG16 pyrkii vahvistamaan.

Kuten aiemmin todettiin, yleisön ”luottamus” kestävän kehityksen tavoitteisiin on ratkaisevan tärkeää YK:n globaalille hallintojärjestelmälle (”järjestelmä”, jonka määrittelemme pian). Jos kestävän kehityksen tavoitteita toteuttavien instituutioiden (eli kansallisten hallitusten, YK:n ja muiden YK:n sidosryhmien kumppanien) tuottama informaatio julkistettaisiin virheellisinä ja epärehellisinä, seuraukset vähentäisivät ”luottamusta” näihin samoihin instituutioihin. YK pelkää, että tällainen notkahdus voisi mahdollisesti johtaa siihen, että kansalaiset ”noudattavat” vähemmän YK:n hyväksymiä kestävän kehityksen tavoitteita koskevia mandaatteja ja määräyksiä.

Näin ollen SDG16.10:n – tai minkä tahansa SDG:n osan – osalta voimme päätellä, että sen sijaan, että varmistaisi, että informaatio, johon se takaa pääsyn, on paikkansapitävää, YK ja sen sidosryhmäkumppanit pyrkivät luomaan hallintojärjestelmän, jolloin ne, jotka pystyvät osoittamaan, että valtion tuottama informaatio on virheellistä, vaiennetaan ”luottamuksen” vähentämisen ja ”demokratian heikentämisen” vuoksi. Vaimennuksen ansiosta YK voi väittää, että nämä ihmiset uhkaavat ”perusvapauksia” ja ”ihmisoikeuksia”.

Eräässä YK:n SDG-painotteisessa blogissa todettiin, että ”harhaanjohtava tai valheellinen informaatio heikentää yhteiskunnallista luottamusta ja vaarantaa luotettavan informaation saatavuuden”.

Tämä viesti viittasi COVID-19-rokotuksiin. Se luonnehtii ”harhaanjohtavaa tai valheellista tietoa” epäilyiksi rokotteiden turvallisuudesta ja tehokkuudesta huolimatta siitä, että tiedot osoittavat selvästi, – silloin ja nyt – että rokotteet eivät olleet tehokkaita eivätkä turvallisia.

YK:n ajatus ”luotettavasta informaatiosta” on YK:n hyväksymää tietoa, joka vahvistaa YK:n ja sen strategisten ”sidosryhmäkumppaneiden” suosimia narratiiveja, WEF:stä linjassa oleviin kansallisiin hallituksiin.

Toinen esimerkki, joka korostaa YK:n näkemyksiä ”luotettavasta informaatiosta”, on YK:n ”Verified” -kampanja. Kun se käynnistettiin vuonna 2020, YK:n pääsihteeri Guterres sanoi ”misinformaatiosta” seuraavasti:

Misinformaatio leviää verkossa, viestisovelluksissa ja henkilöltä toiseen. Sen luojat käyttävät älykkäitä tuotanto- ja jakelumenetelmiä. Sen torjumiseksi tutkijoiden ja instituutioiden, kuten Yhdistyneiden Kansakuntien, on tavoitettava ihmisille täsmällistä informaatiota, johon he voivat luottaa.

YK:n mukaan ”Verified” -kampanja näki YK:n maailmanlaajuisen viestinnän osaston ”yhteistyössä YK:n virastojen ja maakohtaisten tiimien, vaikuttajien, kansalaisyhteiskunnan, liike-elämän ja mediaorganisaatioiden kanssa jakaakseen luotettavaa, tarkkaa sisältöä ja työskennelläkseen sosiaalisen median alustojen kanssa vihan ja haitallisten COVID-19 väitteiden kitkemiseksi”.

Silti, huolimatta YK:n väitteestä, jonka mukaan sen jakamat tiedot olivat ”tarkkoja”, ne olivat todistetusti epätarkkoja.

Esimerkiksi Verified-sivusto väittää, että COVID-19-rokotteet ”pelastavat ihmishenkiä” – lausunto perustuu yksinomaan Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen tietoihin COVID-kuolemista ennen ja jälkeen rokotteen käyttöönottoon maassa. Se ei huomioi, että Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen tiedot COVID-kuolemista olivat tarkoituksellisesti harhaanjohtavia.

Lisäksi Verified-sivusto väittää edelleen, että COVID-19-rokote pysäyttää taudin leviämisen, mitä se ei tee.

Verified luonnehtii myös virheellisesti massarokotuksia ainoaksi keinoksi ”lopettaa pandemia”. Jälleen todistettavasti väärin.

Nämä valheet perustuvat YK:n väitteeseen, jonka mukaan se ”omistaa tieteen”. Puhuessaan WEF:n disinformaation vastaisessa paneelissa YK:n globaalin viestinnän alipääsihteeri Melissa Fleming kertoi, kuinka YK oli tehnyt yhteistyötä Googlen ja TikTokin kanssa väärentääkseen hakutuloksiaan.

Fleming sanoi:

Me omistamme tieteen ja uskomme, että maailman pitäisi tietää se.

Mikään ei voisi olla niin ”antitieteellistä” kuin tämä lausunto. Silti YK syyttää jatkuvasti muita ”antitieteellisen” disinformaation levittämisestä.

YK vaatii, että SDG16.10:n mukaisesti yleisölle tulisi taata pääsy vain ”luotettavaan”, ”täsmälliseen” informaatioon, jota vain se ja sen sidosryhmäkumppanit tarjoavat. Silti tämä maailmanelin antaa rutiininomaisesti epätarkkoja tietoja väittäessään tekevänsä päinvastaista.

YK edistää tarvetta torjua misinformaatiota ja disinformaatiota, jotka se määrittelee ”virheellisen informaation vahingossa leviämiseksi” ja ”virheellisen informaation tahalliseksi leviämiseksi”. Mutta kuten yllä näkyy, tämä maailmanelin ei ole kiinnostunut tarjoamaan ”tarkkoja” tietoja tai osoittamaan ”epätarkkoja” tietoja. Sen sijaan SDG16.10:n yhteydessä se pyrkii tulemaan globaaliksi ”totuuden” tuomariksi.

YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Michelle Bachelet on vaatinut sosiaalisen median sääntelyn lisäämistä ja YK:ta sekä sen liittolaisia työskentelemään suoraan Big Techin, Ison Teknon kanssa. Kaikki maailman ”Big Tech” -yritykset, kuten itse YK, ovat G3P:n jäseniä.

Lisäksi Bachelet käyttää kieltä, joka ”dissaa” kaikkea YK:n narratiivin vastaista tietoa. Hän on muotoillut dis- ja misinformaation oireiksi ”maailmanlaajuisista sairauksista”, jotka heikentävät ”yleisön luottamusta”.

Silti hän (yhdessä muiden YK-virkamiesten kanssa) vakuuttaa samaan hengenvetoon hämmästyttävällä tavalla, että sensuuriyritykset disinformaation torjumiseksi eivät saa loukata sananvapautta ja muita tärkeitä ”ihmisoikeuksia”.

Yrittäessään kiertää tämän sovittamattoman ristiriidan, Bachelet ja hänen YK-käskyläisensä palaavat SDG 16.10:n toiseen osaan: ”suojella perusvapauksia”. He luonnehtivat disinformaation ja misinformaation olevan mitä tahansa, joka vaikuttaa kielteisesti ”perusvapauksiin” ja ”ihmisoikeuksiin”. He väittävät, että tällainen ”haitallinen” sisältö on aktiivisesti tukahdutettava.

Tässä yksi konkreettinen esimerkki: YK:n pääsihteerin viime vuonna julkaistun disinformaation ja misinformaation torjumista käsittelevän raportin otsikko oli nimenomaan ”Disinformaation torjunta ihmisoikeuksien ja perusvapauksien edistämiseksi ja suojelemiseksi”. Se väitti, että ”disinformaation torjunnan” täytyy jollakin tavalla ”edistää” ja ”suojata” sekä ”perusvapauksia” että ”ihmisoikeuksia”.

Eräässä toisessa esimerkissä YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, jossa vastustettiin ”yleisön pettämiseen ja harhaanjohtamiseen tarkoitetun valheellisen tai manipuloidun informaation tahallisen luomisen ja levittämisen kasvavaa ja kauaskantoista kielteistä vaikutusta ihmisoikeuksien nauttimiseen ja toteutumiseen, joko vahingoittaakseen tai saadakseen henkilökohtaisen, poliittisen tai taloudellisen hyödyn.”

Tätä päätöslauselmaa tukivat Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset, jotka molemmat ovat tunnettuja propagandan levittämisestä ja riippumattomien tiedotusvälineiden liiallisen sensuurin vaatimisesta. Päätöslauselmassa kuvataan ”valheellista informaatiota” tiedoksi, joka vaikuttaa kielteisesti ”ihmisoikeuksien nauttimiseen ja toteutumiseen”.

On selvää, että ”ihmisoikeuksista” ”nauttiminen” ei ulotu väitetyistä sananvapauden ihmisoikeuksista tai sananvapaudesta nauttimiseen. Molemmat ovat luovuttamattomia oikeuksia, joita kukaan tai mikään toimielin ei voi poistaa tai rikkoa. Mutta ”ihmisoikeuksina” ne voidaan helposti pyyhkiä sivuun tai määritellä uudelleen.

Kolmas esimerkki on YK:n ”ABC”-lähestymistavan edistäminen epätarkan informaation torjumiseksi. ABC tarkoittaa ”actors – toimijoita”, ”behaviour – käyttäytymistä” ja ”content – sisältöä”, kuten tämä disinformaation torjuntaa koskeva YK:n asiakirja selittää:

Näin ollen YK aikoo kohdistaa henkilöt, jotka tuottavat väitettyä ”disinformaatiota” tai ”misinformaatiota” ja estää heitä levittämästä sitä.

Kuten tulemme näkemään, YK on valinnut Interpolin toteuttamaan suuren osan SDG16:sta. Interpol on tiiviisti mukana YK:n strategisen kumppanin, WEF:n, kanssa suunnitelmassa, jonka mukaan mis- ja disinformaatiota tuottavat ihmiset leimataan ”verkkorikollisiksi”.

HALLINTOJÄRJESTELMÄN VAHVISTAMINEN

Vuoden 2013 tutkimuksessaan Post-2015 Development Agendasta (Agenda2030), YK sanoi:

YK kutsuu itseään ”globaaliksi hallintojärjestelmäksi”. Se olettaa mielivaltaisesti auktoriteetin ottaa haltuunsa kaiken (”globaalit yhteisomaisuudet”), myös ihmiset, panemalla täytäntöön peruskirjansa – viitaten väärin nimettyyn ”ihmisoikeusjulistukseensa” – sekä toteuttamalla ”kestävän kehityksen” toimintasuunnitelmaansa.

Huomaa, että ”maailmanlaajuinen hallintojärjestelmä” ”muuttuu viime kädessä paremmaksi kansalliseksi ja alueelliseksi hallinnoksi”. Tämä tarkoittaa, että kunkin kansallisen hallituksen tehtävänä on vain ”kääntää” globaali hallinto kansalliseksi politiikaksi. Poliittisten puolueiden valitsemisella käännöksen suorittajaksi ei ole olennaista merkitystä. Valitsemamme hallitukset eivät määrää politiikkaa.

Kun kansallisvaltiot toteuttavat yksi kerrallaan kestävän kehityksen tavoitteisiin perustuvaa politiikkaa, hallintojärjestelmä vahvistaa edelleen maailmanlaajuista hallintoaan. Ja koska ”globaali hallintojärjestelmä on kriittinen kestävän kehityksen saavuttamiseksi”, nämä kaksi mekanismia – globaali hallinto ja kestävä kehitys – ovat symbioottisia.

Jälleen, YK:n oman tunnustuksen mukaan, luovuttamattomat oikeudet ovat ”vapauden, oikeuden ja rauhan perusta maailmassa”. Silti YK:n koko peruskirjaan perustuva ihmisoikeuskehys torjuu kokonaisvaltaisesti luovuttamattomien ja muuttumattomien oikeuksien periaatteen.

YK:n peruskirja on näin ollen kansainvälinen sopimus, joka perustaa globaalin hallintojärjestelmän, joka vastustaa lujasti ”vapautta, oikeutta ja rauhaa maailmassa”. Kaikki YK:n ”kestävän kehityksen” hankkeet tulisi ymmärtää tässä kontekstissa.

Ei ole yllättävää ”globaalin hallintojärjestelmän” kannalta, että YK on luonut useita SDG16:n tavoitteita, jotka käsittelevät ”vahvojen instituutioiden” luomista pääasiassa globaalin hallinnon tasolla. Esimerkiksi SDG16.8 kehottaa laajentamaan ja vahvistamaan ”kehitysmaiden osallistumista globaalin hallinnon instituutioihin”.

SDG16.8 tavoitteet ovat epämääräisiä. Edistystä niiden suhteen mitataan oletettavasti seuraamalla ”kehitysmaiden jäsenten ja äänioikeuksien osuutta kansainvälisissä järjestöissä”. Tämä tuskin on kuitenkaan sitoumus antaa näille kehitysmaille suurempaa sananvaltaa päätöksenteossa.

”Globaalihallinnon instituutioiden” määritelmä on yhtä moniselitteinen. Harvardin tutkijoille se tarkoittaa joukkoa globaaleja järjestöjä, kuten Kansainvälistä rikostuomioistuinta (ICC – International Criminal Court), Maailman kauppajärjestöä (WTO – World Trade Organization), alueellisia ihmisoikeustuomioistuimia ja Yhdistyneitä Kansakuntia jne. ”Globaalin hallinnon” opiskelijoille Bremenin yliopistossa, ”instituutiot” sopivat hajautettuun eri ”toimijoiden” verkostoon, joka tarjoaa kansainvälisiin normeihin ja sääntöihin perustuvaa sääntelyä.

Kaikille näille maailmanlaajuisille organisaatioille on yhteistä se, että ne käyttävät jossain määrin ylikansallista auktoriteettia.

WTO vaikuttaa, koordinoi ja usein määrittää kansallisten hallitusten kauppapolitiikkaa.

Kansainvälisellä rikostuomioistuimella oletetaan olevan ”globaali” toimivalta tuomita kansanmurharikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan, sotarikoksia ja vuodesta 2018 lähtien ”kansainvälisen aggression” rikoksia.

YK pitää itseään kaikkien ylikansallisten järjestöjen päällikkönä. Jäsenvaltiot sopivat luovuttavansa suvereniteettinsa 15-jäseniselle turvallisuusneuvostolle ja erityisesti sen viidelle pysyvälle jäsenelle.

Edellä mainitun peruskirjansa mukaan YK antaa lähes kaiken toimeenpanovallan näiden viiden pysyvän jäsenmaan käsiin: USA, Iso-Britannia, Ranska, Venäjä ja Kiina. SDG16.8:sta huolimatta YK ei ehdota oman peruskirjansa muuttamista, ja se on osoittanut vain vähän kiinnostusta omien kestävän kehityksen tavoitteidensa ja indikaattoreidensa lupausten täyttämiseen.

Päinvastoin, kun suuntaamme kohti uutta multipolaarista maailmanjärjestystä, YK:n pysyvät turvallisuusneuvoston kumppanit – erityisesti Venäjän ja Kiinan hallitukset – vaativat ”maailmanjärjestystä”, joka perustuu YK:n peruskirjan ”tarkoituksiin ja periaatteisiin”. Toisin sanoen he ovat kiihkeämmän ”globaalin hallintojärjestelmän” edistäjiä.

YK:n yleiskokouksen (GA – General Assembly) edustajat ovat puolestaan vuosikymmeniä vaatineet YK:n turvallisuusneuvoston uudistamista. He nimittäin haluavat turvallisuusneuvoston edustavan kansallisvaltioita laajemmin yli viidentoista jäsenen määrällä.

Venäjän hallituksen virallinen kanta on GA:n edustajien kanssa samaa mieltä. Venäjä pyrkii edistämään ”inkluusiota” sallimalla turvallisuusneuvostoon lisää valtioita Afrikasta, Etelä-Amerikasta ja Aasiasta.

Venäjän pysyvä edustusto YK:ssa selitti kantansa seuraavasti:

Tarkemman tarkastelun jälkeen huomaamme kuitenkin, että ”laajempi edustus”, joka ei heikennä turvallisuusneuvoston ”tehokkuutta”, on mahdotonta. Mikä tahansa muutos, jonka tarkoituksena on vahvistaa ”kehitysmaita globaalin hallinnon instituutioissa”, todennäköisesti säilyttää ja vahvistaa sen sijaan turvallisuusneuvoston määräävää asemaa. YK:n peruskirja on tässä asiassa yksiselitteinen.

Peruskirjan mukaan GA on oletettavasti ”tasa-arvoisten” jäsenvaltioiden päätöksentekofoorumi. Peruskirjassa esitetään sitten kaikki syyt, miksi se ei ole.

• Artiklassa 11 määrätään, että yleiskokouksen toimivalta rajoittuu keskustelemiseen ”yhteistyön yleisistä periaatteista”. Sen päätöksentekokyky on erittäin rajallinen.
• Artikla 12 määrää, että yleiskokous voi käsitellä mitä tahansa jäsenvaltioiden välistä riitaa vain, jos turvallisuusneuvosto sen sallii.
• Artikla 24 varmistaa, missä tahansa käytännön mielessä, että turvallisuusneuvostolla on yksinomainen vastuu ”kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä”.
• Artikla 25 pakottaa kaikki muut yleiskokouksen jäsenvaltiot noudattamaan turvallisuusneuvoston antamia määräyksiä.
• Artiklassa 27 määrätään, että vähintään yhdeksän turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenvaltiosta on oltava yksimielinen turvallisuusneuvoston päätöslauselman täytäntöönpanosta. Viiden näistä yhdeksästä samaa mieltä olevista on oltava pysyviä jäseniä. Jokaisella viidestä on veto-oikeus. Siten pelkkä jäsenten lisääminen turvallisuusneuvostoon ei muuta pysyvien jäsenten ylivaltaa millään mielekkäällä tavalla.
• Artikloissa 29 ja 30 turvallisuusneuvosto perustetaan itsenäiseksi päätöksentekoelimeksi YK:n valtarakenteessa. On sanomattakin selvää, että yleiskokous saa ”valita” vain turvallisuusneuvoston ei-pysyvät jäsenet turvallisuusneuvoston suositusten mukaisesti.
• Artikloissa 39–50 (peruskirjan VII luku) annetaan turvallisuusneuvostolle lisävaltuuksia. Neuvoston tehtävänä on tutkia ja määritellä kaikki väitetyt turvallisuusuhkat sekä suositella menettelyjä ja mukautuksia oletettuihin uhkiin. Turvallisuusneuvosto määrää, mihin jatkotoimiin, kuten pakotteisiin tai sotilaalliseen voiman käyttöön, ryhdytään sitä kansallisvaltiota vastaan, jonka se katsoo olevan ongelma.
• Artikla 44 toteaa, että ”kun turvallisuusneuvosto on päättänyt käyttää voimaa”, ainoa neuvoa-antava velvollisuus, joka sillä on laajempaa yleiskokousta kohtaan, on keskustella toisen jäsenvaltion asevoimien käytöstä sen jälkeen, kun turvallisuusneuvosto on määrännyt kyseisen maan taistelemaan. Maalle, joka on GA:n ”valittu” turvallisuusneuvoston jäsen, turvallisuusneuvoston sotilasesikuntakomitean käytännössä rajoittamaton asevoimien käyttö on neuvoston jäsenyyden edellytys.

YK:n pääsihteeri, joka on peruskirjassa määritelty ”johtavaksi hallintovirkailijaksi”, valvoo YK:n sihteeristöä. Sihteeristö johtaa YK:ta. Se teettää, tutkii ja tuottaa raportit, jotka oletettavasti vaikuttavat YK:n päätöksentekoon.

Sihteeristön henkilöstön jäsenet nimittää pääsihteeri. YK:n peruskirjan 97 artiklassa määrätään, että pääsihteerin ”nimittää yleiskokous turvallisuusneuvoston suosituksesta”.

YK:n peruskirjan mukaan turvallisuusneuvostosta tehdään kuningas. Tämä järjestely antaa sen pysyvien jäsenten – jälleen Kiinan, Ranskan, Venäjän, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen – hallituksille huomattavan lisävallan. YK:n peruskirjassa ei ole mitään tasa-arvoista. YK:n peruskirja on keskitetyn globaalin vallan ja auktoriteetin ruumiillistuma ja ydin.

YK:n peruskirjan luomalla, erittäin latautuneella poliittisella areenalla geopoliittinen valtataistelu näyttää usein turhalta. Tässä, ei missään erityisessä järjestyksessä, on muutama esimerkki tästä turhuudesta – todiste pysyvien jäsenten vaikutusvallasta.

Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi tammikuussa 2023 puhuessaan, että Venäjä tukee voimakkaasti turvallisuusneuvoston kokoonpanon laajentamista. Hän ei maininnut pysyvien jäsenten lisävaltuuksien rajoittamisesta.

Viime syksynä, kun kymmenen turvallisuusneuvoston jäsentä yritti hyväksyä päätöslauselman, jossa Luhanskin, Donetskin, Hersonin ja Zaporizhzhjan, entisten Ukrainan oblastien kansanäänestykset kuvataan ”uhkaksi kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle”, Venäjän federaatio pysyvänä turvallisuusneuvoston jäsenenä käytti veto-oikeutta päätöslauselmaan. Venäjän hallitus pysyviin jäseniin kuuluvana on ilmeisen innokas säilyttämään valtansa.

Kun Venäjän hallitus löysi Ukrainasta Yhdysvaltojen rahoittamien biologisten tutkimuslaboratorioiden verkoston, se ja Kiinan hallitus pyysivät YK:n komissiota tutkimaan laboratorioita. Länsimaiset turvallisuusneuvoston jäsenet estivät tutkinnan.

Helmikuussa 2022 yhteisessä lausunnossaan Venäjän ja Kiinan hallitukset, jotka kutsuivat itseään ”osapuoliksi”, totesivat:

Pysyvinä YK:n turvallisuusneuvoston jäseninä Venäjän ja Kiinan hallitukset eivät näytä toivovan, että ”kehitysmailla” olisi suurempi ”äänioikeus” YK:ssa, huolimatta heidän ilmeisestä horjumattomasta sitoutumisestaan ”kestävään kehitykseen”. Sen sijaan niiden näennäinen tavoite on lujittaa omaa korkeaa asemaansa YK:n peruskirjan asettamassa hierarkiassa.

Muut kolme turvallisuusneuvoston pysyvää jäsentä, jotka ovat yhtä innokkaita säilyttämään valta-asemansa, ottavat saman kannan peruskirjaan.

Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Joe Biden kutsui peruskirjaa ”vakaan kansainvälisen sääntöihin perustuvan järjestyksen perustaksi”.

Ranskan presidentti Emanuel Macron sanoi, että peruskirja lupaa ”modernin kansainvälisen järjestyksen”.

Iso-Britannian pääministeri Rishi Sunak sanoi, että Britannian hallitus pyrkii ”ylläpitämään kansainvälistä oikeutta ja Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaa”.

Nykyisistä geopoliittisista jännitteistä huolimatta nämä maat ovat yksimielisiä paitsi YK:n peruskirjan roolista myös YK:n ylistetyn ”kestävän kehityksen” jokaisesta näkökulmasta.

— SDG16.8 lupaa vahvistaa ”globaalin hallinnon instituutioita”. Se ei lupaa sellaista globaalin hallinnon muotoa, joka hyödyttäisi ihmiskuntaa.

– Vaikka YK on edelleen räikeän poliittinen organisaatio, joka on täynnä sisäisiä konflikteja, oletettu vihamielisyys idän ja lännen välillä ei ulotu ”globaalin hallintojärjestelmän” uudelleen kuvittelemiseen. Sen sijaan on yksimielinen sopimus sen vahvistamisesta.

— Mitä tulee G3P:n edistämään kestävään kehitykseen, kansalliset hallitukset antavat julkisille kumppaneille mahdollisuuden ajaa omia etujaan toteuttamalla YK:n poliittisia kestävän kehityksen tavoitteita ja hyödyntämällä poliittisesti ohjattua YK:n peruskirjaa. Ei ole todisteita, että mikään kansallinen hallitus arvostaa humanitaarisia periaatteita, joita joko kestävän kehityksen tavoitteiden tai YK:n peruskirjan väitetään sisältävän.

GLOBAALISTA HALLINNOSTA GLOBAALIKSI POLIISIVALTIOKSI: INTERPOLIN GLOBAALIT VALVONTATAVOITTEET

SDG16.10:n jälkeen asetettu SDG16.a kehottaa vahvistamaan ”olennaisia kansallisia instituutioita, myös kansainvälisen yhteistyön avulla, valmiuksien kehittämiseksi kaikilla tasoilla” tavoitteenaan ”väkivallan” ehkäiseminen sekä ”terrorismin ja rikollisuuden” torjunta.

Vuonna 2018 YK tunnisti Interpolin lainvalvontaorganisaatioksi, jolla on ”ainutlaatuinen asema useiden vuoden 2030 kestävän kehityksen tavoitteiden (SDGs – Sustainable Development Goals) täytäntöönpanokumppanina”.

Tämä nimeäminen kestävän kehityksen tavoitteiden ”täytäntöönpanokumppaniksi” johti Interpolin kehittämään seitsemän globaalia poliisitoimen tavoitetta (Seven Global Policing Goals), jotka sen mukaan ovat ”yhdenmukaiset YK:n kestävän kehityksen Agenda2030:n kanssa. [. . .] Tämä koskee erityisesti tavoitetta 16 [SDG16].”

Interpol hahmottelee, mitä se aikoo saavuttaa ”kestävällä” lainvalvonnallaan:

Monet Interpolin globaaleista poliisitoimen tavoitteista edellyttävät sellaista valvontaa, joka voidaan helpoimmin mahdollistaa ottamalla käyttöön digitaaliset ID-tunnisteet ja CBDC:t (aihe, jota käsitellään yksityiskohtaisesti osassa 2). Esimerkiksi suurimmalla osalla seitsemästä tavoitteesta on yhteinen alatavoite, joka viittaa tarpeeseen ”jäljittää ja häiritä rahoitusvirtoja” ja toisaalla tarpeeseen ”tunnistaa ja katkaista ”rikollisten” ja ”terroristien” laittomat rahavirrat”.

Esimerkiksi Globaali poliisitoimen tavoite 6 keskittyy ”laittomien markkinoiden” hillitsemiseen ja sisältää seuraavat osatavoitteet: ”rakentaa mekanismeja uusien laittomien markkinoiden havaitsemiseksi” ja ”vahvistaa kykyä tutkia ja estää laitonta kauppaa”.

Tällainen työ vaatii luonnollisesti työkaluja, joilla voidaan suorittaa rahataloudellista massavalvontaa. Voidakseen johtaa tällaisia operaatioita Interpolin on ensin hankittava valtuudet päästä käsiksi rahataloudelliseen massavalvontajärjestelmään.

Sopivasti, vaadittu kaupallisen toiminnan ja rahavirtojen globaali valvonta – tutkitaan osassa 2 – voidaan saavuttaa toteuttamalla SDG16.9:n digitaalisen ID:n paradigma, jossa biometrinen digitaalinen tunnus on talouteen osallistumisen edellytys. Tätä ajatusta edistetään nimenomaisesti YK:n asiakirjassa ”The People’s Money: Harnessing Digitalization to Finance a Sustainable Future – Ihmisten rahat: Digitalisaation valjastaminen kestävän tulevaisuuden rahoittamiseen”.

Interpol ei kuitenkaan tavoittele vain rahataloudellista massavalvontaa. Sen Global Policing Goal 2 -tavoitteen (”edistää rajojen koskemattomuutta maailmanlaajuisesti”) alatavoite on ”tunnistaa rikollisten ja uhrien liikkeet ja matkustaminen”.

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi tarvittaisiin työkaluja maailman väestön maantieteellisen sijainnin massaseurantaan. Kuinka kätevää on, että Interpolin I-Checkit-ohjelma on suunniteltu sekä saavuttamaan tämä tavoite että keskittämään maailmanlaajuisen väestönvalvontajärjestelmän hallinta ja pääsy siihen.

Erityisesti I-Checkit-ohjelma patistaa maita ”tehostamaan” ”identiteetinhallintatoimiaan”. Se kehottaa myös lentoyhtiöitä, merenkulkualaa ja pankkeja tekemään reaaliaikaista yhteistyötä lainvalvontaviranomaisten kanssa päättääkseen, pitäisikö henkilön sallia matkustaa vai ei.

Vaikka Interpolin tavoite 2:ta pidetään keinona ”järjestäytyneen rikollisuuden” pysäyttämisessä, sen on todennäköisemmin tarkoitus edistää YK:n kunnianhimoista digitaalisen tunnistusohjelman toteuttamista. Kuten näimme, kun digitaaliset rokotepassit otettiin käyttöön valepandemian aikana, biometristen digitaalisten henkilöllisyystodistusten käyttöönotto ja täytäntöönpano muodostaa konkreettisen uhkan jokaisen liikkumisvapaudelle ja kansalaisvapauksille.

Ei ole yllättävää, että Interpol on jo tehnyt yhteistyötä useiden biometrisiä, digitaalisia henkilöllisyystodistuksia kehittävien yritysten kanssa, joista kahdella (tarkemmin sanottuna Idemia ja Onfido) oli tärkeä rooli rokotepassien fasilitoimisessa COVID-19:n aikana ja viime aikoina ne ovat luoneet ”digitaalisia ajokortteja” (eli biometrisiä digitaalisia tunnisteita) useissa Yhdysvaltain osavaltioissa.

Interpolin SDG:hen liittyvien Global Policing Goals -tavoitteiden tavoite 4 on ”suojata kyberavaruus”. Yksi siihen liittyvistä alatavoitteista on ”kumppanuuksien perustaminen kyberavaruuden turvaamiseksi”. Tärkein kumppanuus, johon Interpol on liittynyt tämän tavoitteen saavuttamiseksi, on WEF:n kumppanuus kyberrikollisuutta vastaan (WEF-PAC).

Muutama fakta WEF-PAC:sta:

1. Sen jäsenet, kuten Interpol, pyrkivät ”suojaamaan kyberavaruutta”. Ne ovat pääasiassa lainvalvontaviranomaisia Yhdysvalloista, Iso-Britanniasta ja Israelista, mutta niihin kuuluu myös joitain maailman suurimpia liikepankkeja ja fintech-yrityksiä.
2. Se on kannattanut maailmanlaajuisen fin-cyber-yksikön perustamista säätelemään Internetiä, jonka perimmäisenä tavoitteena on lopettaa taloudellinen yksityisyys ja estää anonymiteetti ”verkkorikollisuuden torjunnan” varjolla.
3. Sitä johtaa Tal Goldstein, israelilainen tiedustelupalvelun toimija, joka suunnitteli tiedustelupolitiikan, joka muutti Israelin yksityisen kyberturvallisuusalan irti leikatuksi maan tiedustelutoiminnasta.

WEF-PAC perustelee tarkoitustaan huomauttamalla:

Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi WEF-PAC suunnittelee ”valjastavansa yksityisen sektorin työskentelemään rinnakkain lainvalvontaviranomaisten kanssa”. Tämä on tyypillinen G3P siirto – ja se kuulostaa samalta kuin malli, jota Interpol noudattaa I-Checkit-ohjelmallaan.

Järkyttävää kyllä, WEF-PAC vaatii julkisen ja yksityisen ”yhteistyötä”, vaikka se ”ei aina ole linjassa olemassa olevien lainsäädäntö- ja toimintakehysten kanssa”. Toisin sanoen yhteistyö pitäisi sallia, vaikka se olisi laitonta.

Myönnettäköön, että suurin osa WEF-PAC:n materiaaleista viittaa kyberrikollisiin hakkerointina tai kiristysohjelmahyökkäyksinä ja muihin todella rikollisiin toimiin osallistuvina henkilöinä. Silti yhdessä paikassa se laajentaa ”kyberrikollisten” määritelmää kattamaan ne, jotka käyttävät teknologiaa ”terrorismin tukemiseen” ja ”levittävät disinformaatiota hallitusten ja demokratioiden horjuttamiseksi”.

Näin ollen näemme monitahoisen hyökkäyksen niin kutsuttuja ”disinformaation” levittäjiä vastaan: Heitä ei ainoastaan pidetä rikollisina SDG16.10:n täytäntöönpanon ja ABC-tehoiskun myötä, vaan heihin sovelletaan myös Interpolin SDG16:teen liittyvää Global Policing Goal -tavoitetta ”turvaamaan kyberavaruutta” ja WEF-PAC:n hallituksen epävakauttajien takaa-ajoa.

Monista näkökulmista SDG16 ja sen toteuttavat kumppanit pyrkivät rakentamaan valvontaparadigmaa, jossa toisinajattelijoiden puhetta ja taloustoimia seurataan tarkasti, kriminalisoidaan ja kohdistetaan. ”Vahvoja instituutioita”, joita SDG16 vahvistaa entisestään, käytetään pitämään yhteiskuntia ”rauhallisina” – eli vapaina tyrannian vastustamisen ”rikoksista” – Internetin ja kaiken kaupallisen toiminnan massavalvonnan sekä digitaalisten tunnuksien pakollisen käytön kautta.

“PAY-TO-PLAY” -OIKEUSJÄRJESTELMÄT

Interpolin nykyinen hallintoneuvoston puheenjohtaja on Yhdistyneiden arabiemiirikuntien (UAE – United Arab Emirates) sisäministeriön yleistarkastaja kenraalimajuri Ahmed Naser Al-Raisi. Huolestuttavaa on, että häntä on syytetty Yhdistyneen kuningaskunnan, Qatarin, Turkin, Arabiemiirikuntien ja muiden kansalaisten kidutuksen valvonnasta.

Huolimatta Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen läheisistä poliittisista ja kaupallisista suhteista Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kanssa, ennen Al-Raisin ”valintaa” Interpolin puheenjohtajaksi, Englannin ja Walesin syyttäjien entinen johtaja Sir David Calvert-Smith julkaisi raportin Al-Raisista ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien vaikutuksesta Interpolin läpinäkymättömiin sisäisiin vaaliprosesseihin.

Raporti huomautti:

Muuten: Interpolin avoimuuden puute on tietysti ristiriidassa YK:n vuoden 2015 jälkeisen kehitysohjelman julistuksen kanssa ”avoimen ja edustavan globaalin hallintojärjestelmän” edistämiseksi.

Raportti kiinnitti huomionsa Al-Raisiin ja lisäsi:

Riippumatta siitä, olivatko Calvert-Smithin raportissa mainitut väitteet todistettuja vai eivät, kiista huomioon ottaen vaikuttaa merkittävältä, että Interpol eteni Al-Raisin nimittämiseen.

Mutta ehkä meidän ei pitäisi olla järkyttyneitä. Loppujen lopuksi tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Interpolia, YK:n hallinnon kestävän, maailmanlaajuisen lainvalvonnan ”täytäntöönpanokumppania”, on johtanut kyseenalaisia henkilöitä.

Vuonna 2008 Interpolin silloinen puheenjohtaja Jack Selebi erosi, kun häntä syytettiin lahjonnasta. Selebi tuomittiin myöhemmin 15 vuodeksi eteläafrikkalaiseen vankilaan lahjusten ottamisesta kansainvälisiltä huumekauppiailta vastineeksi heidän suojelemisestaan tutkimuksilta.

Vuonna 2018 Kiinan yleisen turvallisuuden varaministeri Meng Hongwei katosi tehtävästään Interpolin puheenjohtajana ja erosi pian sen jälkeen. Vuonna 2020 hänet tuomittiin Kiinassa yli 13 vuodeksi vankeuteen arviolta 2 miljoonan dollarin (USD) lahjusten hyväksymisestä.

Kaivaessamme syvemmälle huomaamme, että Interpolin väitetty historia rikollisten ja kiduttajien johtamana on vain näkyvin osa sen korruptiota.

Interpolille on annettu valtuudet myöntää kansainvälisiä pidätysmääräyksiä, joita kutsutaan usein ”punaisiksi ilmoituksiksi”. Kansainvälisten luovutuspyyntöjen tapaan ne ilmoittavat kansallisille lainvalvontaviranomaisille, että yksi Interpolin 194 jäsenvaltiosta on antanut pidätysmääräyksen ja etsii nimettyjä henkilöitä. Punaisen ilmoituksen (Red Notice) vastaanottajavaltiot soveltavat erilaisia tulkintoja lainkäyttövaltaan. Jotkut pitävät niitä aktiivisina etsintäkuulutuksina, toiset vain tiedotuksina tai hälytysilmoituksina.

Calvert-Smithin raportissa todettiin, että punaisten ilmoitusten väärinkäyttö autoritaarisissa hallintojärjestelmissä, jotka pyrkivät pidättämään poliittisia toisinajattelijoita tai vastustajia, oli yleistä:

Miksi Red Notice -palvelun väärinkäyttö on ilmeisesti kulkenut Interpolin järjestelmän läpi ”havaitsematta”? Tarkasteltaessa taloudellista ”tukea”, jonka Yhdistyneet arabiemiirikunnat antoi Interpolille ennen Al-Raisin kulmakarvoja kohottavaa nousua puheenjohtajaksi, Calvert-Smithin raportissa todettiin:

Interpol ottaa myös mielellään vastaan rahaa kansalaisjärjestöiltä, filantrooppisilta säätiöiltä, hallituksilta ja yksityisiltä yrityksiltä – samalla, kun se väittää olevansa epäpoliittinen ja lahjomaton.

Interpolista vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen jälkeen toimittaja Jake Wallace Simons raportoi:

Toisin sanoen Interpolin ”kansainväliset poliisitoimen pyrkimykset” voidaan ostaa, jos niihin on varaa. Sen sopimus esimerkiksi Philip Morris Internationalin (PMI) kanssa pakotti Interpolin tehokkaasti edistämään PMI:n ”Codentify” -tupakkapakkausmerkintäjärjestelmää jäsenvaltioissaan. Codentifyn väitetty tarkoitus oli torjua kansainvälistä väärennetyn ja laittoman tupakan kauppaa.

Vuonna 2003 hyväksytyssä WHO:n tupakoinnin torjuntaa koskevassa puitesopimuksessa (WHO FCTC – WHO Framework Convention on Tobacco Control ) vahvistettiin pöytäkirja tupakan seuranta- ja jäljitysjärjestelmille. Se piti työtään keskeisenä ponnisteluissa laittoman ja väärennetyn tupakan kaupan torjumiseksi. Kuitenkin vain 7 % tästä kokonaiskaupasta oli väärennettyjä tuotteita. Suurin osa tupakan salakuljetuksesta koostui aitojen tupakkateollisuuden tuotteiden laittomasta jakelusta ja myynnistä.

Siksi ajatus siitä, että globaalin tupakkayhtiön (PMI) pitäisi käyttää omaa seuranta- ja jäljitysjärjestelmäänsä (Codentify) yhteistyössä maailmanlaajuisen lainvalvontaviranomaisen (Interpol) kanssa ”takavarikoidakseen” laitonta tupakkaa, vaikutti enemmän yritykseltä hallita ennemmin laitonta tupakkakauppaa kuin lopettaa se.

FCTC:n sihteeristön päällikkö Vera da Costa e Silva huomautti:

Sekä FCTC että sen pöytäkirja ovat kristallinkirkkaita siinä, että tupakkateollisuus on osa ongelmaa, ei osa ratkaisua.

Huolimatta Interpolin epäilyttävistä saavutuksista YK kuitenkin haluaisi saada meidät uskomaan, että Interpol on ihanteellinen ”täytäntöönpanokumppani” useille kestävän kehityksen tavoitteille, erityisesti SDG16:lle.

Tuskin. Ottaen huomioon, kuinka Interpol määrittelee uhat, joita ”globaali turvallisuusarkkitehtuuri” valvoo ”globaalin hallintojärjestelmän” suojeluksessa, ei ole mitään syytä luottaa siihen, että se auttaa estämään ”väkivaltaa” tai vähentämään ”terrorismia ja rikollisuutta”.

Ei ole mitään syytä uskoa, että Interpol pystyy saavuttamaan 5:nnen globaalin poliisitoimen tavoitteensa ”edistää globaalia koskemattomuutta” julistamalla ”hyvää hallintoa ja laillisuusperiaatetta” sekä ”rehellisyyden kulttuuria, jossa korruptio ei ole hyväksyttävää”.

Meillä ei ole myöskään paljon syytä toivoa, että YK:n yhteistyökumppani Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC – International Criminal Court) panee tasapuolisesti täytäntöön SDG16:een liittyviä ”lakeja”.

Ensin hieman historiaa:

Vuonna 1993 YK perusti entisen Jugoslavian kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICTY). ICTY tuomitsi lopulta Bosnian serbijohtaja Radovan Karadžićin vuonna 2016 ja Bosnian serbien sotilaskomentaja Ratko Mladićin vuonna 2017 kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Vuonna 1994 YK perusti Ruandan kansainvälisen rikostuomioistuimen. Ja vuonna 2002 se perusti yhteistyössä Sierra Leonen hallituksen kanssa Sierra Leonen erityistuomioistuimen tutkimaan maan sisällissodan (1991–2002) aikana aiheutettuja julmuuksia.

Yhdessä nämä aloitteet antoivat sysäyksen YK:lle luoda maailman ensimmäinen pysyvä kansainvälinen oikeuskeskus: Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC – International Criminal Court).

Alkuperäisen motivaation ICC:n perustamiseen sanotaan kuitenkin tulleen Kansainväliseltä lakimieskomissiolta (ICJ – International Commission of Jurists ). (Lisää ICJ:stä myöhemmin.) ICJ otti kunnian yhtenä tärkeimmistä sidosryhmistä, jotka ajoivat Rooman perussäännön ratifiointia vuonna 1998, mikä loi oikeudellisen perustan myöhemmälle ICC:lle.

Kansainvälinen rikostuomioistuin on väitetysti riippumaton, vaikka se toimiikin sen YK:n kanssa tehdyn ”molempia osapuolia hyödyttävän” suhdesopimuksen asettamien parametrien puitteissa.

ICC:n ja YK:n sopimuksen artiklassa 3 todetaan:

Ottaen huomioon, että YK on avoimesti poliittinen organisaatio, ICC:n tiivis yhteistyö kyseisen hallitustenvälisen elimen kanssa viittaa siihen, että myös ICC voi olla poliittisesti puolueellinen.

Todisteet antavat hyvän syyn epäillä näin:

– Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan hallitukset eivät ole allekirjoittaneet Rooman perussääntöä eivätkä tunnusta sen toimivaltaa, mutta perussäännön artiklan 13(b) nojalla niiden asema turvallisuusneuvoston pysyvinä jäseninä antaa niille mahdollisuuden tehdä lähetteet ICC:n syyttäjälle. Näin ollen ne voisivat käyttää Kansainvälistä rikostuomioistuinta poliittisten syytteiden nostamiseen.

– Maaliskuussa 2023 Kansainvälinen rikostuomioistuin antoi kansainvälisen pidätysmääräyksen Venäjän presidentti Vladimir Putinista ja Venäjän lasten oikeuksista vastaavasta komissaari Maria Lvova-Belovasta. Syytökset: sotarikokset väestön (lasten) laittomasta karkottamisesta ja väestön (lasten) laittomasta siirtämisestä Ukrainan miehitetyiltä alueilta Venäjän federaatioon.

Länsimainen valtamedia (MSM – mainstream media) väittää, että jopa 16 000 lasta ”karkotettiin laittomasti”. Venäjän pysyvän YK-edustuston jäsen Roman Kašajev kertoi, että noin 730 000 lasta siirrettiin syvemmälle Venäjän rajojen sisäpuolelle nykyisiltä Venäjän Luhanskin, Donetskin, Hersonin ja Zaporizhzhjan alueilta. Siirtäminen vaikuttaisi järkevältä varotoimenpiteeltä, kun otetaan huomioon Ukrainan armeijan jatkuvat pommitukset siviilialueille kohdealueilla.

Venäjän federaation hallitus myöntää, että osa näistä lapsista matkusti ilman vanhempiaan, joiden olinpaikka sen mukaan ei ole tiedossa. On tietysti mahdollista, että evakuoinnin aikana on tapahtunut laitonta toimintaa. Mutta on myös syytä epäillä, että Kansainvälisen rikostuomioistuimen käskyt annettiin poliittisen painostuksen seurauksena.

Pidätysmääräyspyynnön esittänyt ICC:n pääsyyttäjä on Yhdistyneen kuningaskunnan lakimies ja King’s Councel Karim Khan KC, joka työskentelee Lontoon arvostetussa Temple Chambers -jaostossa. Hän jätti pidätysmääräyshakemuksen 22. helmikuuta 2023. ICC julkaisi pidätysmääräyksen muodollisesti 17. maaliskuuta 2023.

3. maaliskuuta 2023, kaksi viikkoa hakemuksen jättämisen jälkeen, Khan piti puheen United4Justice-konferenssissa Lvivissä, Ukrainassa, jossa hän sanoi:

Olen ollut [Ukrainan] valtakunnansyyttäjän kanssa. [. . .] Toimistoni miehet ja naiset ovat olleet niin monissa paikoissa [Ukrainan valtakunnansyyttäjänviraston kanssa.] [. . .] Valitettavasti, Ukraina on rikospaikka. [. . .] Olemme saaneet [syytöksiä] siitä, että lapsia on karkotettu Ukrainan ulkopuolelle, Venäjän federaation alueelle. [. . .] Mittapuumme on todiste. Se on katsoa ja tutkia yhtä lailla myönteisesti syyttäviä sekä puolustavia todisteita. Mutta meillä on tämä sitoumus.

Khanin huomautukset viittaavat siihen, että hän esitti pidätysmääräyspyynnön pelkästään ”vastaanotettujen” väitteiden perusteella. Vaikka sitoutuminen todisteiden ”etsimiseen” on aivan normaalia, on ehkä epätavallista syyttää suurta maailmanjohtajaa ja hänen henkilökuntaansa voimassa olevasta lapsikaupasta ja sotarikoksista ilman mitään ilmeisiä todisteita. Jälleen, poliittinen motivaatio näyttää todennäköiseltä.

United4Justice-kampanja on länsimaiden tukema poliittinen operaatio, joka toimii Ukrainassa. Se väittää, että sen tarkoituksena on rakentaa ”vastuuverkko kansainvälisistä rikoksista”. Katsaus United4Justice-aloitteisiin paljastaa kuitenkin joitain kyseenalaisia sponsoreita – heidän joukossaan USAID, tunnettu CIA:n etujärjestö; Pravo-Justice, EU:n tukema ohjelma, joka keskittyy Ukrainan lainsäädännön yhdenmukaistamiseen EU:n oikeusjärjestelmän kanssa; ja International Renaissance Foundation -säätiö (IRF), Sorosin rahoittama ukrainalainen kansalaisjärjestö, joka, kuten Pravo-Justice, pyrkii lainuudistukseen Ukrainassa. Lyhyesti sanottuna näiden järjestöjen ja heidän tukemansa United4Justice-kampanjan poliittinen agenda on räikeän venäjävastainen.

Lisäksi United4Justice-konferenssin, jossa Khan puhui, järjestivät Ukrainan viranomaiset ja EU:n rikosoikeudellinen yhteistyövirasto (Eurojust). He ovat innokkaita näkemään Venäjän federaation syytteessä uudesta kansainvälisestä ”aggression” rikoksesta.

Tätä tarkoitusta varten Eurojust on perustanut Ukrainaan kohdistuneen hyökkäysrikoksen syytteeseenpanosta vastaavan kansainvälisen keskuksen (ICPA – International Centre for Prosecution of the Crime of Aggression). Eurojustin mukaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjänvirasto (Khanin toimisto) ”voi osallistua yhteistyöhön ICPA:n kautta, kun tietyt ehdot täyttyvät”.

20. maaliskuuta 2023, kolme päivää sen jälkeen, kun ICC oli antanut pidätysmääräyksen, Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus kutsui koolle kansainvälisen kokouksen – jota isännöi Yhdistyneen kuningaskunnan varapääministeri Dominic Raab – jossa se ilmoitti Yhdistyneen kuningaskunnan rahoituksen lisäämisestä ICC:lle, kaksinkertaistaen aiemman avustuksensa. Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen mukaan rahoituksen tarkoituksena oli varmistaa, että ”enemmän Yhdistyneen kuningaskunnan asiantuntijoita”, kuten Karim Khan, työskentelee ICC:ssä. Khan piti yhden avauspuheista.

Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen ICC:n rahoittamisen ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien Interpolin rahoittamisen välillä ei ole havaittavissa olevaa eroa. Tavoitteena on kussakin tapauksessa saada vaikutusvaltaa.

Ainoa looginen päätelmä, jonka voi tehdä, on se, että Interpol ja ICC eivät suinkaan ole ”puolueettomia” kansainvälisiä instituutioita, jotka soveltuvat YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseen, vaan näyttävät omaksuvan eniten tarjoavan puolueellisuuden osallistumalla ”pay-to-play” -hankkeisiin.

Emme ole ainoita, jotka tekevät tämän johtopäätöksen.

Aiemmin tänä vuonna esimerkiksi Arkansasin yliopiston ja London School of Economicsin akateemiset tutkijat julkaisivat havaintonsa rahoituksen vaikutuksesta ICC:hen. He huomauttivat:

Serbialainen asianajaja Goran Petronijevic, ICTY:n oikeudellinen neuvonantaja, yhtyy tähän arvioon. Äskettäin hän kutsui Khanin ICC:n pidätysmääräystä ”poliittiseksi teoksi. Se ei ole laillinen toimi. Se on provokaatio Venäjää vastaan.”

Itse asiassa ICC on ollut kiistanalainen sen perustamisesta lähtien. Kun European Investigative Collaborations (EIC) -verkoston tutkivat toimittajat tarkastelivat Khanin edeltäjän, ICC:n pääsyyttäjä Luis Moreno Ocampon toimintaa, he totesivat, että hänen toimintansa olivat ”saastuttaneet ja huonontaneet” ICC:tä.

Ocampo oli toiminut ICC:n pääsyyttäjänä lähes vuosikymmenen. On ilmeistä, että hänellä oli toimikautensa aikana useita offshore-tilejä. Hänen osallistumisensa libyalaisen pohatan Hassan Tatanakin hämäriin liiketoimiin, puhumattakaan ICC:n virkamiesten jatkuvasta avusta Tatanakille Ocampon lähdön jälkeen, herättää lisähuolia ICC:n lahjomattomuudesta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että sen uskominen, että ICC ja Interpol ovat sopivia organisaatioita edistämään ”oikeusvaltioperiaatetta”, vaatii huomattavaa herkkäuskoisuutta. Kuitenkin, SDG16:n tavoittelussa soveltuvuus on juuri se, mitä YK:n hallinto ja sen kumppanit vakuuttavat.

SDG16.2: VAARALLINEN YK:N TEKOPYHYYS

SDG16 lupaa kitkeä monet nykymaailman pahimmista rikoksista, mukaan lukien lapsiin tehdyt rikokset. Esimerkiksi SDG16.2:n tavoite on:

Silti, vastoin kaikkia todisteita, etiikkaa, maalaisjärkeä ja rikoslakia, näyttää siltä, että useat tärkeät YK-kumppanit ja ”sidosryhmät” eivät pidä pedofiliaa lasten riiston muotona.

Kansainvälinen lakimieskomissio (ICJ – International Commission of Jurists), joka oli tärkeä osa ICC:n muodostumista, on kansalaisjärjestö (NGO – non-governmental organisation), joka on pitkään ollut YK:n läheinen ”kumppani”. YK ja ICJ ovat tehneet yhteistyötä lukuisissa yhteisprojekteissa, kuten SDG-viestinnän levittämisessä akateemisten laitosten keskuuteen.

ICJ on vaikutusvaltainen YK:n sidosryhmä. Vuonna 1993 YK myönsi ICJ:lle ihmisoikeuspalkinnon seuraavista syistä:

ICJ kokoontui vuonna 1952 avoimesti geopoliittisena organisaationa. Sen tarkoitus oli tuomita ”ihmisoikeusloukkaukset”, mutta vain Neuvostoliitossa. Myöhemmin se laajensi toimialaansa ja alkoi tutkia väärinkäytöksiä muualla.

Tämän vuoden maaliskuussa ICJ julkaisi ”8 March Principles” -periaatteet. Sen väitetty tavoite oli ”tarjota selkeä, helposti saatavilla oleva ja toimiva oikeudellinen kehys – sekä käytännön oikeudellisia ohjeita – rikoslain soveltamisesta käyttäytymiseen”.

“8 March Principles” -periaatteissa ICJ puoltaa:

Tämä kielenkäyttö avaa selvän mahdollisuuden, että saalistavat pedofiilit, jos heitä koskaan syytetään, voivat saada lievennyksiä, jos he tai heidän asianajajansa voivat vakuuttaa lapsikohteensa todistamaan, että he ovat antaneet suostumuksensa.

Kuten tiedämme, pakottaminen on yleinen pedofiilikäytäntö. Monet lastensuojelujärjestöt – Yhdistyneessä kuningaskunnassa sijaitseva National Society for the Prevention of Cruelty to Children (NSPCC) heidän joukossaan – tunnustavat, että pakottaminen on osa groomaus-prosessia:

“8 March Principles” -periaatteiden julkaisemisen jälkeen ICJ vastasi kritiikkiin esittämällä joitain olkiukkoargumentteja.

Ensinnäkin ICJ sanoi, ettei se ”vaatinut lasten kanssa tapahtuvan seksin dekriminalisoimista”.

Toiseksi ICJ sanoi, että se ei ehdottanut ”kotimaassa määrätyn seksiin suostumuksen vähimmäisiän poistamista”.

Kolmanneksi ICJ selitti, että se tarjosi yksinkertaisesti selkeitä oikeudellisia ohjeita ”parlamentin jäsenille, tuomareille, syyttäjille ja asianajajille”.

On totta, että ICJ ei aivan selkeästi kannattanut pedofilian dekriminalisointia.

On totta, että ICJ ei aivan selkeästi kannattanut suostumusiän poistamista.

Mutta . . . ICJ otti aivan selkeästi käyttöön laissa käsitteen, että lapsella on ”ihmisoikeus” suostua siihen, että aikuinen raiskaa hänet.

On kaikkea muuta kuin selkeää, kuinka lainsäätäjien tulisi tulkita tätä ”oikeudellista kehystä ja käytännön oikeudellisia ohjeita”.

On kuitenkin täysin selkeää, että ICJ on ottanut käyttöön oikeudellisen epäselvyyden, jossa oikeudellista epäselvyyttä ei pitäisi olla ollenkaan.

Valitettavasti meidän ei pitäisi olla yllättyneitä “8 March Principles” -periaatteista. YK:n hallinnolla ja sen useilla sidosryhminä toimivilla kumppaneilla on tyrmistyttävä rataennätys lasten suojelematta jättämisestä.

WHO:n Euroopan aluetoimisto – YK:n asiantuntijavirasto – ja Saksan terveyskasvatuskeskus (BZgA) julkaisivat vuonna 2010 (ja päivitettiin vuonna 2016) kouluja koskevat ohjeet, jonka otsikkona on ”Seksuaalisuuskasvatuksen standardit Euroopassa”. Kirjoittajat kutsuvat ohjeistustaan ”puitteeksi poliittisille päättäjille, koulutus- ja terveysviranomaisille sekä asiantuntijoille”.

WHO oli samaa mieltä BZgA:n kanssa siitä, että kasvattajien tulisi tarjota 0–4-vuotiaille pikkulapsille tietoa ”nautinnosta ja mielihyvästä omaa kehoaan koskettaessa” sekä tietoa ”varhaislapsuuden masturbaatiosta”.

WHO sanoo, että nämä tiedot tulisi asettaa kontekstiin, jossa ”fyysisestä läheisyydestä nauttiminen” on ”normaalia”. WHO:n mukaan jopa pikkulapsille tulisi opettaa, että ”fyysinen läheisyys on rakkauden ja kiintymyksen ilmaisua”.

WHO:n mukaan 4–6-vuotiaiden lasten tulisi oppia tunnistamaan mahdolliset pahoinpitelijät. Sen jälkeen siinä hahmotellaan neuvoja, joita opettajien tulisi antaa tämän ikäisille lapsille – neuvoja, jotka WHO:n mukaan mahdollistavat 4-, 5- ja 6-vuotiaille mahdollisten riskien tunnistamisen:

Tietenkin kaikki lasten seksuaalinen pahaksikäyttö on kauhistuttavaa väkivaltaa, mutta lapset saattavat havaita sen heti sellaisena vasta kauan sen jälkeen, kun teko on tehty. Pahoinpitelystä selviytyneillä on taipumus kohdata heille aiheutettu hirvittävä henkinen ja usein fyysinen vahinko vasta myöhemmin elämässä.

Siten pikkulapsille ”seksuaalisesta nautinnosta” opettaminen ja heille kertominen, että ”fyysinen läheisyys on normaalia” ja ”rakkauden ilmaisua”, samalla kun heille opetetaan, että seksuaalinen pahaksikäyttö ilmenee vain ”väkivaltana”, näyttäisi saavan pienet lapset entistä suurempaan groomauksen ja pedofilian riskiin. Tällainen ”kasvatus” riisuu lapsen aseista, ennemmin kuin varoittaa häntä.

9–12-vuotiaiden lasten osalta WHO ja BZgA suosittelevat, että he kehittäisivät taitoja ”ottaa vastuuta turvallisista ja miellyttävistä seksuaalisista kokemuksista itselleen ja muille”. WHO uskoo, että näiden lasten pitäisi kyetä ”tekemään tietoinen päätös saada seksuaalisia kokemuksia tai ei”.

WHO on YK:n virasto ja ICJ on vaikutusvaltainen YK:n ”kumppani”. Vastoin heidän humanitaarisia väitteitään WHO:n johtama ”opetusopastus” yhdistettynä ICJ:n lainsäädäntökehykseen palvelee pedofiilien etuja ja vaarantaa lasten hengen.

JOKIN ON TODELLA PIELESSÄ

Tutkimme SDG 16.9:ää ja laajennamme ID2020 Alliancen (globaali julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus) perustaman ”yhteentoimivan” digitaalisen ID-verkon tutkimista osassa 2. Tarkastellaan nyt vain ID2020:n julkisesti esitettyä tavoitetta:

Pyrkiessään SDG16.9:ään ID2020 loi kumppanuuden kansainvälisen pelastuskomitean (IRC) ja iRespondin välille. Yhteistyön tarkoituksena oli ottaa käyttöön biometrinen henkilöllisyystodistus Karen-pakolaisväestön vastasyntyneille Myanmarin ja Thaimaan välisellä rajalla.

Läntisen valtamedian voimakkaasti edistämä hanke sitoi Karen-pakolaisten pääsyn ruoka-apuun ja muihin elintärkeisiin palveluihin heidän osallistumiseensa tähän digitaaliseen tunnistusjärjestelmään.

Tärkeää on, että kumppanit IRC ja iRespond sanoivat, että osallistuminen projektiin oli vapaaehtoista. Mutta samassa henkäyksessä he tekivät selväksi, että pakolaisten ”rokote-status” sisällytettäisiin heidän digitaalisiin henkilötunnuksiinsa.

Karenilaisten mahdollisuus saada ruokaa ja terveydenhuoltoa riippui siitä, että he esittävät hyväksytyn biometrisen henkilötodistuksen. Rekisteröityminen henkilötodistukseen riippui heidän ”rokote-statuksesta”. Siten karenit pakotettiin hyväksymään rokotukset ja käyttämään digitaalista tunnistusta tai kohtaamaan nälänhädän ja sairauden ilman lääkinnällistä hoitoa.

Riittää, kun sanotaan, että IRC:llä tai iRespond:lla ei ollut mitään sitoumusta vapauteen, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. Sen sijaan tämä YK:n kumppanin johtama hanke jätti kattavasti huomiotta Karen-kansan oikeudet.

ID2020 Alliancen päätös sallia IRC minne tahansa pakolaisperheiden lähelle – kaikkein haavoittuvimpana väestönä – oli lievästi sanottuna harkitsematon. IRC oli yksi viidestätoista ”kansainvälisestä avustusjärjestöstä”, jotka olivat sekaantuneet ’ruokaa seksistä’ -skandaaliin.

Kun skandaali paljastui vuonna 2000, YK teetti tutkinnan sidosryhmiensä yksityisten avustuskumppaneiden ja omien avustusjärjestöjensä toiminnasta. Myöhemmin julkaistussa raportissa löydettiin todisteita siitä, että 40 paikallisen ja kansainvälisen hyväntekeväisyysjärjestön työntekijät – viimeksi mainittuihin kuului IRC – olivat ”seksuaalisesti pahaksikäyttävissä suhteissa lasten kanssa”. Suoraan sanottuna YK:n ”sidosryhmäkumppanijärjestöt”, mukaan lukien IRC, olivat täynnä lapsenraiskaajia.

Raportissa tunnistettiin selvästi pakolaisleireillä laajalle levinnyt käytäntö tarjota ruokaa vastineeksi seksistä – mukaan lukien pedofilia. Silti YK tukahdutti raportin yli kuusitoista vuotta.

YK on ollut yhtä hidas tutkiessaan runsaita todisteita, jotka osoittavat sen omien rauhanturvaajien osallisiksi lasten raiskauksiin ja ihmiskauppaan 23 maassa, erityisesti Haitissa ja Sri Lankassa, kuten huhtikuussa 2017 julkaistussa Associated Pressin paljastuksessa ja seurannassa paljastettiin.

Ikään kuin haitilaisia lapsia ei olisi jo tarpeeksi kidutettu YK:n ”rauhanturvaajien” toimesta, heidän uhriksi joutuminen ei ollut ohi. Tammikuun 2010 maanjäristyksen jälkeen tunnettu lapsisalakuljettaja Laura Silsby jäi kiinni toisen kerran yrittäessään salakuljettaa haitilaisia lapsia. Hänen sieppaamiensa lasten piti olla YK:n suojeluksessa. Silsby väitti, että heidät oli tarkoitettu orpokotiin Dominikaanisessa tasavallassa, mutta tiedossa ei ollut, että hän olisi tehnyt vaadittuja kauttakulkuhakemuksia Dominikaanisen tasavallan viranomaisille.

Toukokuussa 2009 YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon oli nimittänyt Bill Clintonin erikoislähettilääksi Haitiin, läntisen pallonpuoliskon köyhimpään valtioon. Maanjäristyksen jälkeen Clinton oli ilmeinen valinta YK:n Haitin avustustoimien kansainväliseksi koordinaattoriksi. Hänellä oli siis erinomaiset mahdollisuudet painostaa Haitin viranomaisia Silsbyn puolesta, minkä jälkeen tämä käveli vapaaksi. Todisteet viittaavat vahvasti siihen, että Silsby (nykyisin Laura Gayler) oli osa suurempaa lapsikauppaoperaatiota, johon osallistui hänen alunperin palkattu asianajajansa Jorge Puello ja hänen vaimonsa.

Mielenkiintoista, että ICC, joka katsoi parhaaksi antaa presidentti Putinille pidätysmääräyksen lapsikaupasta Ukrainassa, ei ole nostanut Yhdysvaltain entistä presidentti Clintonia syytteeseen lapsikaupasta Haitissa.

Ehkä tämä ”epähuomio” johtuu siitä, että Clinton-säätiö on niin syvästi sulautettu globaalin hallintojärjestelmän julkisen ja yksityisen sektorin rakenteeseen?

Vuonna 2016 Clinton Global Initiative -aloite, joka on saanut tunnustusta filantropian ohjaamisesta kohti kestävää kehitystä, isännöi tapahtumaa, jossa kerättiin tukea YK:n Trust Fund -erityisrahastolle (UNTF – UN Trust Fund), jonka tehtävänä on lopettaa naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Uskomatonta, että samana vuonna kerrottiin ensimmäisen kerran, että pedofiilien seksivälittäjän ja tiedustelupalvelun toimijan Jeffrey Epsteinin puolustusasianajajat olivat kirjoittaneet, että heidän asiakkaansa oli keskeinen osa pientä ryhmää, joka oli ”kehitellyt Clinton Global Initiative -aloitetta”.

YK:n mukaan UNTF-kokouksen tarkoituksena oli ”julkistaa joukko toimintasitoumuksia, joiden tarkoituksena on edistää YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden tasa-arvopäämääriä”. Ilmeisesti tämä tavoite on tarkoitus saavuttaa ”kumppanuudella” tunnettujen lapsikaupan edistäjien kanssa.

Saatamme ihmetellä, miksi kukaan ”luottaa” YK:n ”globaalin hallintojärjestelmän” ”poistavan väärinkäytön, riiston, ihmiskaupan ja kaikenlaisen lapsiin kohdistuvan väkivallan ja kidutuksen” – kun sen erityisvirastot ja sidosryhmät ja erityislähettiläs sekä sen rauhanturvaajat ja kumppanit ovat jääneet lukemattomia kertoja kiinni joko näiden rikosten tekemisestä tai rankaisemisesta.

Ei ole kohtuutonta sanoa, että YK ja sen virastot sekä ”kumppanit” aiheuttavat merkittävän riskin lapsille. Selvästi – selvästi – tämän vaarallisen hallintojärjestelmän sydämessä on jotain pahasti vialla.

RAUHAA JA OIKEUDENMUKAISUUTTA KENELLE?

YK on korruptoitunut ”globaali hallintojärjestelmä”. Se pettää edelleen maailman väestöä niin sanottujen ”ihmisoikeuksien” ja todellisten ”luovuttamattomien oikeuksien” välillä, jotka se jättää ahkerasti huomiotta ja kumoaa tarkoituksella.

Kansallisvaltiot kilpailevat vaikutusvallasta YK:n hallinnon piirissä. Näiden kansallisvaltioiden hallitukset ovat osa valtavaa verkostoa, jonka hallitus ja sen erilaiset julkiset ja yksityiset ”kumppanit” muodostavat ja joka yrittää panna toimeen SDG16:tta.

Suurin osa SDG16 tavoitteista on tarkoitettu ”uudistamaan” suvereeneja oikeus- ja lainvalvontajärjestelmiä sekä päätöksentekoprosesseja hallintojärjestelmän hyödyksi.

SDG16 edustaa ilmeistä yritystä lujittaa valtaa hallinnon käsissä kansallisen suvereniteetin ja ihmisten vapauden kustannuksella. Tämä on äärimmäisen huolestuttava asia monista syistä, ehkä etenkin siksi, että lapsiamme on suojeltava. Nykytilanteessa hallintojärjestelmä näyttää muodostavan selvän uhkan lapsille kaikkialla maailmassa.

Luonnonlaki määrittää, että ”epäoikeudenmukainen laki ei ole laki”: lex iniusta non est lex. Koska ei ole todisteita siitä, että YK:n ja sen peruskirjan alaisuudessa toimivaa väitettyä ”kansainvälisen oikeuden” järjestelmää sovellettaisiin tai on koskaan sovellettu oikeudenmukaisesti, ja koska se ei täytä ”oikeudenmukaisen lain” vaatimuksia, se on siksi ”ei laki lainkaan”.

YK:n hallintojärjestelmän muodostavissa neuvoa-antavissa elimissä ”voimia” pidetään edelleen ”oikeana”. Instituutiot, joita YK kannattaa ja joiden kanssa on kumppanuuksia – ICJ, Interpol ja ICC, vain kolme mainitakseni – ovat syvästi puutteellisia. Nämä instituutiot eivät sovellu toimimaan minkäänlaisessa roolissa, johtavasta oikeudenkäytöstä puhumattakaan.

Ei ole mitään syytä uskoa, että SDG16:n pyrkimykset edistää rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja osallisuutta hyödyttäisivät yhtään maailmaa kokonaisuutena, saati ratkaisisivat YK:n järjettömän ja huonomaineisen väitetyn ”globaalin hallinnon” järjestelmän perustavanlaatuisia puutteita.

Saatat ihmetellä, mitä tekemistä kestävän kehityksen tavoitteella 16 – tai tällä sitä koskevalla artikkelilla – on planeetan ja sen asukkaiden suojelemisen kanssa ennustetulta ”ilmastokatastrofilta”. Vastaus on: ei yhtään mitään. Mutta sitten, ”ilmastonmuutos” onkin vain esitetty perustelu, jonka väitetään legitimoivan kestävän kehityksen ja mahdollistavan sen kiireellisyyden.

Vankan globaalin hallinnon – itse asiassa maailman diktatuurin – luominen kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamisen avulla on Yhdistyneiden Kansakuntien todellinen tavoite. ”Ilmastonmuutos” on vain tekosyy. Mikään ei osoita tätä selvemmin kuin SDG16.9. Ja tästä syystä keskitymme yksinomaan 16.9:ään SDG16 tutkimuksemme osassa 2.

Artikkelin on kirjoittanut Iain Davis ja Whitney Webb 5.6.2023 ja se on luvalla suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.

Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
unlimitedhangout.com: SDG16: Part 1 — Building the Global Police State