Waiting for the Apocalypse, esipuhe kirjani Sionism: The Real Enemy of the Jews – Sionismi: Juutalaisten todellinen vihollinen ensimmäisestä osasta, päättyy lainaukseen (eläkkeellä olevalta) kenraalimajuri Shlomo Gazitilta, Israelin parhaalta ja taitavimmalta sotilastiedustelun johtajalta.
Kahvin ääressä eräänä aamuna 1980-luvun alkupuolella hengitin syvään, gentile [ei-juutalaista] henkeä ja sanoin hänelle: ”Shlomo, olen tullut siihen tulokseen, että tämä kaikki on myyttiä. Israelin olemassaolo ei ole koskaan, koskaan ollut vaarassa.” Surullisen hymyn kautta hän vastasi: ”Alan, meidän israelilaisten ongelma on se, että olemme joutuneet oman propagandamme uhreiksi.”
Tässä New Dawn artikkelissa aion merkittävästi täydentää tuota lausuntoa selittääkseni tiukan ja mahdollisesti riittämättömän yhteenvedon, kuinka Israelin sionistisesta (ei juutalaisesta) valtiosta tuli oman itsensä pahin vihollinen ja uhka paitsi alueen ja maailman rauhalle, mutta myös juutalaisten eduille kaikkialla ja itse juutalaisuuden moraaliselle koskemattomuudelle.
Ymmärryksen avain on tieto juutalaisuuden ja sionismin erosta.
Juutalaisuus on juutalaisten uskonto, ei juutalaiset, koska kaikki juutalaiset eivät ole uskonnollisia. Kristinuskon ja islamin tavoin juutalaisuuden ytimessä on joukko moraalisia arvoja ja eettisiä periaatteita. Kuten natsien holokaustista selvinnyt tohtori Hajo Meyer toteaa vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassaan An Ethical Tradition Betrayed: The End of Judaism – Petetty eettinen perinne: Juutalaisuuden loppu, nämä arvot ja periaatteet asettivat juutalaiset ”humanitaaristen ja sosiaalisesti rakentavien pyrkimysten eturintamaan” suuren osan historiasta. (Eräänlainen valo kansoille, lisään, kunnes sionismi tuli mukaan).
Golda Meir oli yksi kahdestakymmenestäneljästä Israelin valtion itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajasta 14. toukokuuta 1948. Hän toimi työministerinä 1949–1956, ulkoministerinä 1956–1965 sekä Israelin neljäntenä pääministerinä 1969–1974.
Jopa lyhimmän sionismin määritelmän täytyy alkaa tunnustamalla, että on olemassa niin sanottu henkinen sionismi ja poliittinen sionismi. Siinä mielessä, että he pitävät Jerusalemia henkisenä pääkaupunkinaan tai keskuksenaan, kaikki uskonnolliset juutalaiset voisivat pitää itseään hengellisinä sionisteina. Kirjani nimen ja sisällön (ja tämän artikkelin) sionismi on poliittista sionismia, vastedes sionismi.
Se on juutalaista nationalismia lahkolaisuuden, koloniaalisen yrityksen muodossa, joka valtion luomisen prosessissa arabien ydinalueelle joillekin juutalaisille, pääasiassa terrorismin ja etnisten puhdistusten avulla, pilkkasi juutalaisuuden moraalisia arvoja ja osoitti halveksuntaa niitä sekä eettisiä periaatteita kohtaan.
Juutalaisuus vaatii, että juutalaisten paluun raamatulliseen Israeliin täytyy odottaa Messiaan toista tulemista. Sionismi, kun se julisti olevansa olemassa Sveitsissä vuonna 1897, sanoi itse asiassa: ”Emme voi odottaa Häntä. Sionismi on Messias.” Kuten Israelin pisimpään palvellut sotilastiedustelun johtaja Yehoshafat Harkabi totesi merkittävässä kirjassaan Israel’s Fateful Hour (julkaistu englanniksi vuonna 1986), juutalaisten paluu muinaisten heprealaisten maahan ihmisen ja siten sionismin pyrkimyksin oli juutalaisuuden ”kieltämä”. Hyvin harvat juutalaiset nykyään tietävät tämän, mutta se on tosiasia.
JUUTALAISUUS & POLIITTINEN SIONISMI OVAT TÄYDELLISIÄ VASTAKOHTIA
Israelin kannattajat oikeassa tai väärässä sekoittavat juutalaisuuden ja sionismin, koska väite, että ne ovat yksi ja sama, antaa heille mahdollisuuden väittää, että Israelin sionistisen valtion kritiikki on antisemitismin ilmentymä. Usein, lähes aina näinä päivinä, syytös siitä, että Israelin kritiikki on antisemitististä, on kiristyksen muoto, jonka tarkoituksena on vaientaa sionistista valtiota ja sen politiikkaa koskeva kritiikki sekä tukahduttaa tietoinen ja rehellinen keskustelu. Tosiasia on, että juutalaisuus ja poliittinen sionismi ovat täysin vastakohtia, ja eron tietäminen on avain kahden asian ymmärtämiseen:
1) Miksi on täysin mahdollista, hyvällä syyllä kaikkien tosiasioiden perusteella, olla kiihkeästi antisionistinen – vastustaa sionismin koloniaalista yritystä – olematta millään tavalla tai missään olosuhteissa antisemitisti. (On syytä huomata, että terävimmät ja tuhoisimmat sionismin arvostelijat olivat ja ovat juutalaisia).
2) Miksi on väärin syyttää kaikkia juutalaisia kaikkialla harvojen sionistien rikoksista Palestiinassa, josta tuli pieni Israel ja sitten Suur-Israel.
Useimmat arabit ja muut muslimit ovat aina tienneet eron juutalaisuuden ja sionismin välillä. Ja voidaan sanoa pelkäämättä ristiriitaa, että suuren osan historiastaan arabit ja muut muslimit olivat pyhäkön tarpeessa olevien juutalaisten parhaita suojelijoita. Se oli sionismin koloniaalinen yritys, joka myrkytti suhteen, mutta ei vielä siinä määrin, että useimmat arabit ja muut muslimit syyttävät kaikkia juutalaisia sionismin rikoksista.
SIONISMIN SUURET VALHEET
Adolf Hitler määritteli parhaiten ”suuren valheen”. Se oli, hän kirjoitti kirjassaan Mein Kampf, ”niin valtava valhe, etteivät ihmiset uskoisi, että toisilla voisi olla röyhkeyttä vääristellä totuutta niin pahamaineisesti”. Sionismi on tämän taiteen mestari. Sen kertomus konfliktin synnyttämisestä ja ylläpitämisestä Palestiinassa ja Palestiinasta – narratiivi, jolle ensimmäinen ja edelleen olemassa oleva juutalais-kristillisen historian luonnos on rakennettu – on yksi suuri propagandavalhe toisensa jälkeen.
Sionismin ensimmäinen suuri valhe oli sen värväysiskulause, joka kuvaili Palestiinaa ”Maana ilman kansaa kansalle ilman maata”. Todellisuudessa Palestiinassa oli satoja arabisiirtokuntia. Ja Haifa, Gaza, Jaffa, Nablus, Acre, Jericho, Ramle, Hebron ja Nasaret olivat kukoistavia kaupunkeja. Ja Jerusalem oli kukoistava kaupunki. Kuten monet matkaajat olivat panneet merkille, Palestiinan kukkulat olivat huolella pengerrettyjä, ja kasteluojat ruuduttivat maan hedelmällisimmän osan. Sitrus- ja oliivitarhojen tuotteet tunnettiin kaikkialla maailmassa. Kotityöpajat olivat paljon todisteena. On totta, että Palestiina oli alikehittynyt, kuten koko arabimaailma ja suuri osa koko maailmasta; mutta asumaton, viljelemätön ja sivistymätön Palestiina ei ollut. Paitsi sionistisessa mytologiassa.
On myös sanottava, että useimmilla, ellei kaikilla, Palestiinaan menneillä sionismin kutsuun vastanneilla juutalaisilla ei ollut biologista yhteyttä muinaisiin heprealaisiin. Saapuvat sionistijuutalaiset olivat pääosin monien maiden ulkomaalaisia, jotka polveutuivat niistä, jotka tulivat juutalaisiksi kääntymällä juutalaisuuteen vuosisatoja Israelin muinaisen juutalaisen valtakunnan kukistumisen ja sen kansan ”unholaan” ”hajaantumisen” jälkeen. Ajatus siitä, että oli olemassa kaksi kokonaista kansaa, joilla on yhtä pätevä vaatimus samaan maahan, on historiallista hölynpölyä. Suhteellisen harvat juutalaiset, joilla oli pätevä vaatimus, olivat niiden jälkeläisiä, jotka pysyivät Palestiinassa läpi kaiken. Heitä oli vain muutama tuhat sionismin syntymän aikaan; he pitivät itseään palestiinalaisina; ja he vastustivat kiivaasti sionismin kolonialistista yritystä – koska he pelkäsivät oikeutetusti, että se tekisi heistä, samoin kuin saapuvista, vieraista sionistijuutalaisista, arabien vihollisia, joiden keskellä he olivat eläneet rauhassa ja turvassa.
Ensimmäisen ja edelleen olemassa olevan juutalais-kristillisen historian luonnoksen mukaan Israelille annettiin syntymätodistus ja siten legitiimiys YK:n jakopäätöslauselmassa 29. marraskuuta 1947. Tämäkin on hölynpölyä.
Ensinnäkin YK:lla ei ollut ilman Palestiinan kansan enemmistön suostumusta oikeutta päättää Palestiinan jakamisesta tai sen alueen osan siirrosta ulkomaalaisten maahanmuuttajien vähemmistölle, jotta he voisivat perustaa oman valtionsa.
Siitä huolimatta YK:n yleiskokous hyväksyi pienimmällä marginaalilla ja vasta peukaloidun äänestyksen jälkeen päätöslauselman Palestiinan jakamisesta ja kahden valtion luomisesta, yhden arabialaisen ja toisen juutalaisen, Jerusalemin kuuluessa ei kumpaankaan. Se oli kaava massiiviselle epäoikeudenmukaisuudelle. Noin 56,4 % Palestiinasta oli tarkoitus antaa juutalaisen valtion kansalle (monet heistä äskettäin saapuneina ulkomaalaisina siirtolaisina), jotka muodostivat 33 % väestöstä ja omistivat 5,57 % maasta.
Mutta yleiskokouksen päätöslauselma oli vain ehdotus – mikä tarkoittaa, että sillä ei voisi olla vaikutusta, eikä siitä tulisi käytäntö eikä se soisi edes väärennettyä legitimiteettiä, ellei turvallisuusneuvosto hyväksyisi sitä.
Totuus on, että yleiskokouksen jakoehdotus ei koskaan mennyt turvallisuusneuvoston harkittavaksi! Miksi ei? Koska Yhdysvallat tiesi, että jos se hyväksytään, se voidaan panna täytäntöön vain väkisin, eikä Yhdysvaltain presidentti Truman ollut valmis käyttämään voimakeinoja Palestiinan jakamiseksi.
Joten jakosuunnitelma oli mitätöity (tullut pätemättömäksi) ja kysymys siitä, mitä helvettiä tehdä Palestiinan kanssa – sen jälkeen, kun Britannia oli karkotettu sionistisen terrorismin toimesta ja pessyt kätensä ongelmasta – vietiin takaisin yleiskokoukseen lisäkeskusteluja varten. Yhdysvaltojen suosima ja ehdottama vaihtoehto oli väliaikainen YK:n edunvalvonta. Juuri, kun yleiskokous keskusteli siitä mitä tehdä, Israel ilmoitti yksipuolisesti olevansa olemassa – itse asiassa järjestäytyneen kansainvälisen yhteisön, mukaan lukien Trumanin hallinnon, tahtoa vastaan.
Tuon ajan totuus oli, että sionistisella valtiolla ei ollut oikeutta olla olemassa, ja varsinkaan, sillä ei voinut olla oikeutta olemassaoloon, ellei… Elleivät he, joilta sionistisen valtion luomisen aikana riistettiin maa ja oikeudet, tunnustaneet ja laillistaneet sitä. Kansainvälisen oikeuden mukaan vain palestiinalaiset saattoivat antaa Israelille sen legitiimiyden, jota se himoitsi. Ja tämä legitimiteetti oli ainoa asia, jota sionistit eivät voineet ottaa palestiinalaisilta voimakeinoin.
PERUSTAMISEN MYYTTI ”PELKKÄ SEPITE”
Sionismin toinen suuri valhe oli sen selitys siitä, kuinka Palestiinan pakolaisongelma luotiin. Sen mukaan 700 000 arabia, joista tuli pakolaisia, jätti kotimaansa vapaaehtoisesti vastauksena arabijohtajien kehotukseen jättää selkeä tulikenttä saapuville arabialaisten armeijoille. Totuus siitä, kuinka kolme neljäsosaa Palestiinan alkuperäisistä arabeista hävitettiin mailtaan, kodeistaan ja oikeuksistaan, on nyt täysin dokumentoitu kirjassa The Ethnic Cleansing of Palestine, jonka on kirjoittanut professori Ilan Pappe, yksi Israelin johtavista ”revisionisteista” (mikä tarkoittaa rehellistä) historioitsijoista. Hän kuvailee Israelin perustavanlaatuista myyttiä (palestiinalaiset lähtivät vapaaehtoisesti) ”pelkäksi sepitteeksi”. Ja hän dokumentoi sionismin etnisen puhdistuspolitiikan suunnittelun ja toteutuksen – systemaattinen terrorin valta-aika, joka sisälsi joulukuusta 1947 tammikuuhun 1949 31 verilöylyä.
Vuonna 1940, kun natsien vaino Euroopan juutalaisia kohtaan oli muuttumassa hävittämiseksi, Joseph Weitz, juutalaisten viraston Palestiinan kolonisaatio-osaston johtaja, kirjoitti salaisen muistion, jonka otsikkona oli A Solution to the (Jewish) Refugee Problem – Ratkaisu (juutalaisten) pakolaisongelmaan. Siinä hän sanoi: ”On oltava selvää, että tässä maassa ei ole tilaa molemmille kansoille yhdessä. Emme saavuta päämääräämme, jos arabit ovat tässä maassa. Ei ole muuta keinoa kuin siirtää arabit täältä naapurimaihin – kaikkiin niihin. Ei yhtään kylää, ei yhtään heimoa, pitäisi jättää jäljelle!” (Israelilaisessa terminologiassa, silloin ja nykyään, ”siirto” on eufemismi etniselle puhdistukselle).
17. marraskuuta 1948 Aharon Cizling, Israelin ensimmäinen maatalousministeri, sanoi hallituksen kokouksessa seuraavan: ”Nyt juutalaiset ovat käyttäytyneet kuin natsit ja koko olemukseni on järkyttynyt.” Mutta sanottuaan nämä sanat hän myönsi, että sionistisen valtion rikokset tulisi salata.
Sionismin koloniaalinen yritys ei olisi saanut tarpeeksi juutalaisten taloudellista ja poliittista tukea ja se olisi tuomittu epäonnistumaan ilman natsien holokaustin törkeyttä. Ennen kuuden miljoonan juutalaisen hävittämistä – eurooppalaista rikosta, josta arabeja tosiasiallisesti rangaistiin – useimmat maailman juutalaiset eivät olleet kiinnostuneita sionismin koloniaalisesta yrityksestä, ja heistä tietoisimmat ja harkitsevimmat vastustivat sitä voimakkaasti. He uskoivat sen olevan moraalisesti väärin. He uskoivat, että se johtaisi loputtomiin konflikteihin. Ja he pelkäsivät, että jos suurvallat antaisivat sionismin saada tahtonsa, se jonain päivänä provosoisi antisemitismiä, joka voisi uhata juutalaisten hyvinvointia ja ehkä jopa selviytymistä kaikkialla. Vuonna 1986 Harkabi antoi tälle pelolle raikkaan tuulahduksen kirjoittaessaan (korostukseni lisätty):
Israel on se kriteeri, jonka mukaan kaikkia juutalaisia tuomitaan. Israel juutalaisvaltiona on esimerkki juutalaisesta luonteesta, joka saa vapaan ja keskittyneen ilmaisun sisällään. Antisemitismillä on syvät ja historialliset juuret. Siitä huolimatta mikä tahansa puute Israelin käytöksessä, jota alun perin mainitaan anti-israelismina, todennäköisesti muuttuu empiiriseksi todisteeksi antisemitismin pätevyydestä. Olisi traagista ironiaa, jos juutalaisvaltiosta, jonka tarkoituksena oli ratkaista antisemitismin ongelma, tulisi tekijä antisemitismin nousussa. Israelilaisten on oltava tietoisia siitä, että heidän väärinkäytöksensä hinnan maksavat paitsi he, myös juutalaiset kaikkialla maailmassa.
Sionismin historian version ydinväite – tämä on kolmas iso valhe – on, että köyhä pieni Israel on elänyt annihilaation, tuhoutumisen vaarassa: juutalaisten ”ajo mereen”.
Historian totuus, joka virtaa täysin dokumentoituna kirjani läpi ja jota Shlomo Gazit implisiittisesti tukee sen prologissa, kuten edellä lainattiin, on se, että Israelin olemassaolo ei ole koskaan, koskaan ollut vaarassa minkään arabien voimien yhdistelmän vuoksi. Sionismin päinvastainen väite oli peitetarina, jonka ansiosta Israel pääsi pälkähästä siellä, missä sillä oli eniten merkitystä – Amerikassa ja Länsi-Euroopassa – ja sen aggressio koettiin itsepuolustukseksi ja esittäen itsensä uhrina, vaikka se itse asiassa oli ja on sortaja.
Huolimatta typerästä päinvastaisesta retoriikasta, joka mahdollisti sionismin myydä valheensa totuutena, arabijohtajilla ei ollut kykyä eikä aikomusta tuhota sionistista valtiota sen syntyessään. Kun he määräsivät osia armeijastaan Palestiinaan vastauksena Israelin yksipuoliseen itsenäisyysjulistukseen 14. toukokuuta 1948, heidän ainoana tarkoituksenaan oli pitää arabivaltiolle osoitettu alue mitätöityneen jakosuunnitelman mukaan – estämässä sionisteja ottamasta haltuun myös sitä.
30 päivää kestäneen aselevon aikana, joka päättyi 9. heinäkuuta, IDF (Israeli Defense Force) syntyi virallisesti 60 000:lla sen taisteluvoimaan lisätyllä miehellä. Kun ensimmäinen arabien ja Israelin välinen sota aloitettiin uudelleen, se ei ollut kilpailu. Noin 90 000 hyvin aseistettua israelilaista otti vastaan korkeintaan 21 000 arabisotilasta ja puolisotilaallisia joukkoja, joilla ei ollut ammuksia ja aseita tarjotakseen enemmän kuin symbolista vastarintaa. Siitä lähtien mitätöityneen jakosuunnitelman arabivaltiolla (Palestiinalla) oli edessään hävittämisen näkymä, ei sionistisella valtiolla. Ja siitä lähtien Israel oli Goljat. (Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy yritti estää sitä tulemasta ydinaseiseksi Goljatiksi, mutta epäonnistui).
KUUDEN PÄIVÄN SOTA & ISRAELIN SOTAHAUKAT
Kirjoitan ja puhun kesäkuun 1967 kuuden päivän sodan silminnäkijänä. ITN:lle olin ensimmäinen länsimainen kirjeenvaihtaja Suezin kanavan rannoilla etenevien israelilaisten kanssa; ja yhteyksieni laadukkuuden vuoksi – heihin kuului yksi Israelin sotilastiedusteluosaston perustajista – olin tietoinen joistakin Israelin puolella suljettujen ovien takana tehdyistä juonitteluista sodan lähtölaskennassa.
Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin, lähes kaikki juutalaiset kaikkialla ja useimmat muut ihmiset uskovat edelleen, että Israel meni sotaan joko siksi, että arabit hyökkäsivät (tämä oli Israelin ensimmäinen väite), tai siksi, että arabit aikoivat hyökätä (jolloin Israelin on aloitettava ennaltaehkäisevä isku). Totuus tuosta sodasta alkaa vain toteamuksella, että arabit eivät hyökänneet eivätkä aikoneet hyökätä. Täydellinen totuus sisältää seuraavat tosiasiat.
Israelin silloinen pääministeri, paljon halveksittu Levi Eshkol, ei halunnut viedä maataan sotaan. Ei myöskään hänen esikuntapäällikkönsä Yitzhak Rabin. He halusivat vain hyvin rajoitetun sotilaallisen toiminnan, joka oli kaukana sodasta, painostaakseen kansainvälistä yhteisöä, jotta Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser avaisi Tiraninsalmen uudelleen. (Nasser itse asiassa odotti innolla tuota painetta pelastaakseen kasvonsa).
Moshe Dayan oli Israelin puolustusvoimien komentaja 1953–1958, puolustusministeri 1967–1974 ja ulkoministeri 1977–1979. Israelissa hänet tunnettiin etenkin vuoden 1956 Suezin kriisin ja vuoden 1967 kuuden päivän sodan ”sankarina”. Kuva: Arkady Mazor, Shutterstock.
Israel lähti sotaan, koska sen sotilaalliset ja poliittiset haukat väittivät arabien hyökkäävän. He, Israelin haukat, tiesivät, että se oli hölynpölyä – vuosia myöhemmin jotkut heistä myönsivät sen, mutta tuolloin he edistivät sitä heikentääkseen Eshkolia esittämällä hänet maalle heikkona. Eshkolin mustamaalauskampanjan huipentuma oli haukkojen vaatimus, että hän luovuttaa puolustussalkun ja antaa sen Moshe Dayanille, sionismin yksisilmäiselle sotapäällikölle ja petoksen mestarille. Neljä päivää sen jälkeen, kun Dayan sai haluamansa salkun ja haukat olivat saaneet Johnsonin hallinnolta vihreän valon tuhota Egyptin ilma- ja maavoimat, Israel lähti sotaan.
Se, mitä todella tapahtui Israelissa tuon sodan viimeisessä lähtölaskennassa, oli jotain hyvin lähellä sotilasvallankaappausta, joka pantiin täytäntöön hiljaa suljettujen ovien takana ilman yhtäkään laukausta. Israelin haukoille vuoden 1967 sota oli vuosien 1948/49 keskeneräinen asia – Suur-Israelin luominen ja koko Jerusalem sen pääkaupungiksi. (Todellisuudessa Israelin haukat asettivat Nasserille ansan, ja hän oli kunniansa vuoksi tarpeeksi tyhmä astumaan siihen).
Vuoden 1967 katastrofaalisin yksittäinen tapahtuma ei kuitenkaan ollut itse sota ja Suur-Israelin luominen. Amerikan vaatimuksesta ja Neuvostoliiton mahdollisesta osallisuudesta, se (katastrofaalisin tapahtuma) oli Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston kieltäytyminen Israelin hyökkääjäksi tuomitsemisesta. Jos se olisi tehnyt niin, alueen ja maailman historia olisi voinut hyvinkin edetä hyvin eri tavalla. Arabien ja Israelin välisen konfliktin neuvotteluratkaisu ja kattava rauha olisi voinut hyvinkin tapahtua vuoden tai kahden sisällä.
Kysymys: Todella, miksi oli niin tärkeää sionistisen valtion näkökulmasta, että sitä ei leimattu hyökkääjäksi, vaikka se todellisuudessa oli? Täydellinen vastaus on kirjassani, sen lyhyt versio on tässä.
Hyökkääjät eivät saa pitää sodassa valtaamiaan alueita. Heidän täytyy vetäytyä niistä ehdoitta. Tämä on kansainvälisen oikeuden vaatimus ja myös perusperiaate, jota YK on sitoutunut noudattamaan. Eisenhower oli ensimmäinen ja viimeinen Yhdysvaltain presidentti, joka puolusti sitä Israelin suhteen, kun hän luki toimista sen jälkeen, kun se oli vuonna 1956 tehnyt yhteistyötä Britannian ja Ranskan kanssa hyökätäkseen Egyptiin. Se on toisaalta.
Toisaalta on yleisesti hyväksytty näkemys, että kun valtioon hyökätään, se joutuu aggression uhriksi ja lähtee sitten sotaan aidossa itsepuolustuksessa ja päätyy miehittämään osan (tai jopa koko) hyökkääjän alueesta, miehittäjällä on oikeus asettaa neuvotteluissa ehtoja vetäytymiselle.
Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka turvallisuusneuvoston päätöslauselma 242 23. marraskuuta 1967 puhui ”sodalla tapahtuvan alueen hankinnan ei-hyväksyttävyydestä”, se asetti sionismin käytännössä diplomaattisen kuljettajan paikalle. Päätöslauselma 242 ei tuominnut Israelia hyökkääjäksi ja antoi siten Israelille mahdollisuuden asettaa ehtoja vetäytymiselle, jolloin se antoi Israelin johtajille ja sionistiselle eturyhmälle Amerikassa veto-oikeuden mihinkään rauhanprosessiin.
Vuonna 1956, kun hän vaati Israelia vetäytymään Siinailta ilman ehtoja, presidentti Eisenhower sanoi, että jos kansakunnan, joka hyökkäsi ja miehitti vieraan alueen, sallittaisiin asettaa ehtoja vetäytymiselle, ”tämä merkitsisi kansainvälisen järjestyksen kellon kääntämistä taaksepäin”. Näin tapahtui vuonna 1967. Presidentti Johnson, jota Vietnamin sota askarrutti ja kiinnitti huomion, ja pääosin sisäpiirinsä kovien sionistien neuvosta, käänsi kansainvälisen järjestyksen kelloa taaksepäin. Ja se loi käytännössä kahdet säännöt kansojen käyttäytymiselle – yhdet kaikille maailman kansoille Israelia lukuun ottamatta, joiden odotettiin käyttäytyvän kansainvälisen oikeuden ja Yhdistyneiden kansakuntien jäseniä koskevien velvoitteidensa mukaisesti; ja yhdet Israelille, jonka ei odotettu käyttäytyvän kansainvälisen oikeuden ja sen Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä olevien velvoitteiden mukaisesti, eikä sitä vaadittaisi siltä. Tuo kaksoisstandardi on arabien ja kaikkien muiden muslimien loukkaantumisen, nöyryytyksen ja vihan äiti ja isä.
Ja siellä olemme edelleen tänä päivänä, meillä on kahdet säännöt kansojen käyttäytymiselle. Mutta se ei ole enää vain yksi sionistiselle Israelin valtiolle tarkoitettu säännöstö. Presidentti George ”Dubya” Bushin ja pääministeri Tony Blairin aikana Amerikasta ja Britanniasta tuli Israelin Club of One -jäseniä ja ne osoittivat täydellistä halveksuntaa kansainvälistä oikeutta kohtaan. He käänsivät kelloa taaksepäin.
7. lokakuuta 1973 arabit – egyptiläiset ja syyrialaiset – aloittivat taistelut. Mutta heidän tarkoituksenaan oli vain vapauttaa (ottaa takaisin) Israelin vuonna 1967 miehittämä alue, Egyptin tapauksessa vain pieni osa siitä, antaakseen Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissingerille mahdollisuus saada rauhanprosessi käyntiin – rauhanprosessi, josta Israel ei ollut kiinnostunut ennen tuota sotaa. Jopa Kissingeriä vaivasi Israelin periksiantamattomuus ja uhka, jonka hän uskoi muodostavan Amerikan ja Israelin todellisille ja parhaille eduille alueella. (Kirjani toisessa osassa kerron tarinan Kissingerin salaisesta yhteistyöstä Egyptin presidentin Anwar El Sadatin kanssa ja kuinka ja miksi heidän molempien haluama rauhansota meni vakavasti pieleen, kun Israelin kenraali Ariel Sharon päätti pitää Kissingerille ja Sadatille oppitunnin).
ISRAEL, EI ARABIT, SABOTOI RAUHANPYRKIMYKSIÄ
Sionismin neljäs suuri valhe, jota on toistettu vuosien saatossa, oli se, että Israelilla ei ollut ”kumppaneita”, palestiinalaisia tai muita arabeja, rauhaan. Yksityiskohtaisin ja täysin dokumentoitu tämän valheen purkaminen on julkaisussa The Iron Wall, Israel and the Arab World, jonka on kirjoittanut professori Avi Shlaim, toinen Israelin johtavista revisionistisista historioitsijoista. Tutkittuaan Israelin valtion paperit, muut asiakirjat ja keskustelut keskeisten toimijoiden kanssa, Avi päätteli, että Israel, ei arabit, hylkäsi tilaisuuden toisensa jälkeen olla tosissaan rauhan solmimisesta.
Gamal Abdel Nasser oli Egyptin presidentti 1956–1970.
Otetaan esimerkiksi Egyptin presidentti Nasser. Israelin ja sen innokkaimpien ranskalaisten, brittiläisten ja amerikkalaisten kannattajien mukaan Nasser oli ”Hitler Niilillä”. Todellisuudessa Nasser haki ja työskenteli sovittelun saamiseksi Israelin kanssa melkein siitä hetkestä lähtien, kun hän nousi valtaan verettömässä vallankaappauksessa vuonna 1951. Hän valtuutti matalan tason, salaisen tutkivan vuoropuhelun Israelin kanssa ja kävi myöhemmin omia salaisia keskusteluja, joitain kirjallisesti, Israelin ulkoministeri ja lyhyesti pääministeri Moshe Sharettin kanssa, joka oli luultavasti ainoa täysin rationaalinen johtaja, joka Israelilla on koskaan ollut.
Kuten huomasin tehdessäni tutkimusta kirjaani Arafat, Terrorist or Peacemaker? varten, Nasser vakuutti Jasser Arafatin vuoden 1967 sodan jälkeen, että jos lännen ja Kremlin valtojen haluttiin ottavan Palestiinan vapautusjärjestö (PLO – Palestine Liberation Organisation) vakavasti, sen on oltava ”realistinen”. Mitä se tarkoitti? Arafatin ja hänen johtajiensa olisi kehitettävä politiikka sovittaakseen Israel sen vuotta 1967 edeltävien rajojen sisälle, kirjaimellisesti ja hengellisesti päätöslauselman 242 mukaisesti.
Arafatilla kesti kymmenen pitkää vuotta suostutella ensin Fatah-johtajakollegansa ja sitten PNC (Palestine National Council – Palestiinan kansallisneuvosto, enemmän tai vähemmän Palestiinan maanpaossa oleva parlamentti) tukemaan hänen politiikkaansa ja käsittämätöntä kompromissia Israelin kanssa. Kompromissi, jonka hän vaati kansansa tekevän, oli aluksi lähes kaikille mahdotonta ajatella, koska se vaati palestiinalaisia paitsi legitimoimaan Israelin olemassaolon ja tekemään rauhan sen kanssa vastineeksi vain 22 prosentista maasta, jota he vaativat oikeutus, laillisuus ja moraalisuus heidän puolellaan. Se edellytti heitä myös laillistamaan sionismin varkauden muusta 78 prosentista heidän maastaan.
Kohti vuoden 1979 loppua, kun PNC äänesti ja hyväksyi Arafatin politiikan ja kompromissin, minulla oli ensimmäinen monista tapaamisista hänen kanssaan. Kun hänen tarinassaan kamppailusta myydä kompromissi päästiin loppuun, hän otti lantiolla olevasta taskustaan muistikirjan. ”Kaikki on tässä”, hän sanoi voittoisasti. ”Sallikaa minun kertoa luvut… 296 ääntä minivaltiokaavan puolesta, vain neljä vastaan. Kuvittele sitä! Olemme kääntäneet ihmisemme ympäri. Ei enää tätä typerää puhetta juutalaisten ajamisesta mereen. Nyt olemme valmiita elämään heidän rinnallaan pienessä omassa valtiossamme. Se on ihme.”
Arafat itse oli ihmeidentekijä. Kukaan muu palestiinalaisjohtaja ei olisi voinut tehdä sitä. Palestiinan korkeimman päätöksentekoviranomaisen tukeman politiikan ja kompromissin politiikkansa ansiosta Arafat oli tuolloin vaikutusvaltansa huipulla. Hän olisi voinut tehdä puoleltaan tarvittavan kompromissin rauhan saavuttamiseksi ehdoilla, jotka mikä tahansa järkevä Israelin hallitus ja kansa olisi hyväksynyt helpottuneena. Ongelmana oli, että Arafatilla ei ollut rauhankumppania Israelin puolella. Nykyajan menestynein terroristijohtaja Menachem Begin oli vallassa sionistivaltiossa; ja hän täytti miehitetyn Länsirannan uudisasukkailla tehdäkseen mahdottomaksi minkään tulevan Israelin hallituksen vetäytyä rauhan vuoksi. Ja se oli ilmentymä taustalla olevasta totuudesta – sionismi ei ole kiinnostunut rauhasta millään ehdoilla, jotka suurin osa palestiinalaisista ja useimmista muista arabeista ja muslimeista kaikkialla voisivat hyväksyä. (Arafatilla oli lopulta rauhankumppani Israelin puolella, pääministeri Yitzhak Rabin, mutta kiihkoisa sionisti murhasi hänet, tietäen tarkalleen mitä oli tekemässä – tappamassa ”rauhanprosessin”).
Israelin pääministeri Yitzhak Rabin, Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja Yasser Arafat Oslon sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa 13. syyskuuta 1993. Rabinin murhasi vuonna 1995 kiihkoisa sionisti, mikä auttoi tappamaan ”rauhanprosessin”. Kuva: mark reinstein, Shutterstock.
Miksi historian totuudella on väliä?
Kohdattava poliittinen todellisuus voidaan tiivistää seuraavasti. Suurvaltojen hallitukset eivät koskaan aio käyttää vipuvoimaa, jota niillä on vaatiakseen ja pitääkseen sionismia vastuusssa rikoksistaan, ellei ja ennen kuin tietoinen yleinen mielipide pakota niitä tekemään niin – osoittamalla todellista demokratiaa toiminnassa. Pääasiassa ei-juutalais-judeokristillisessä tai länsimaisessa maailmassa ongelmana on se, että kansalaiset, äänestäjät (useimmat heistä), ovat liian tietämättömiä painostaakseen, koska yritysten kontrolloimat valtavirran tiedotusvälineet ovat saaneet heidät uskomaan versiota historiasta, joka ei yksinkertaisesti ole totta. Tästä seuraa, tai siltä minusta näyttää, että jos kaiken katastrofilaskenta aiotaan lopettaa, pelin nimenä on antaa kansojen kansalaisille mahdollisuus saada demokratia toimimaan oikeuden ja rauhan puolesta Lähi-idässä. Siksi omistin yli viisi vuotta elämästäni Zionism: The Real Enemy of the Jews kirjan tutkimustyöhön ja kirjoittamiseen.
Yllä oleva artikkeli ilmestyi alun perin New Dawn -lehden numerossa 113 (maaliskuu-huhtikuu 2009). Alan Hart kuoli 75-vuotiaana vuonna 2018, mutta voit silti hankkia hänen arvokkaat ja vahvat kirjansa ’Sionism: The Real Enemy of the Jews’ (osat 1, 2 & 3) osoitteesta claritypress.com/book-author/alan-hart.
Artikkelin on kirjoittanut Alan Hart ja se on julkaistu New Dawn Magazine lehden erikoisnumerossa vol.17 n:o 4 (elokuu 2023) sekä luvalla suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
newdawnmagazine.com: Zionism: The Real Enemy of the Jews? Why the Truth of History Matters
© Copyright New Dawn Magazine, www.newdawnmagazine.com. Permission granted to freely distribute this article for non-commercial purposes if unedited and copied in full, including this notice.
© Copyright New Dawn Magazine, www.newdawnmagazine.com. Permission to re-send, post and place on web sites for non-commercial purposes, and if shown only in its entirety with no changes or additions. This notice must accompany all re-posting.
