Agenda2030:n todellinen luonne: Osa 1 – Teknokratian salakavala nousu

”Moderni teknokratia ja transhumanismi edustavat uskoa, että tiede ja teknologia täyttävät utopian täydellisestä yhteiskunnasta. Tämä on eliitin utopistinen uskomusjärjestelmä. Teknokratia on yhteiskunnan ja ihmisten taloudellista ja sosiaalista hallitsemista uuden talous- ja yhteiskuntapoliittisen järjestyksen avulla, siten ettei politiikkaa ja demokratiaa tarvita lainkaan.”

TEKNOKRATIAN HISTORIA

Teknokratian historia juontaa juurensa Yhdysvalloista 1900-luvun alusta, jolloin akateemikot ja tiedemiehet pohtivat eri tieteellisiä ja teknologisia uudistuksia ja näiden vaikutuksia yhteiskuntaan, talouteen ja hallinnollisiin rakenteisiin. Teknokratia on utopistinen talousjärjestelmä, joka hylkää hintaperusteisen talouden ja suosii energia- tai resurssipohjaista taloutta. Teknokratia muuttaa käsityksen taloudesta, hallinnosta, uskonnosta ja lainopista. Se hallitsee sääntelyllä, ei oikeusvaltioperiaatteella. Politiikkaa suunnittelevat valitsemattomat ja vastuuvapaat teknokraatit.

1900-luvun alkupuolella teknokratian ideaa kehittivät edelleen ja pitivät elossa sellaiset henkilöt kuin Frederick Taylor, amerikkalainen koneinsinööri, joka tunnetaan parhaiten teoksestaan Tieteellisen johtamisen periaatteet (”The Principles of Scientific Management”), ja Walter Rauthenstrauch, Columbian yliopiston professori.

Tuohon aikaan ryhmä intellektuelleja omaksui teknokraattisen ajattelutavan ja samoihin aikoihin ryhmä irtaantui Columbian yliopistosta. Muodostui niin sanottu ”New School”, jota johtivat kaksi miestä, Thorstein Veblen, norjalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä, ja hänen nuori suojattinsa Howard Scott, Technocracy Inc:in perustajajäsen. Vuonna 1921 Veblen julkaisi pääteoksensa, kirjan nimeltä ”Engineers and the Price System”.

Vasta vuoden 1929 Yhdysvaltain pörssiromahdus ja suuri lama (”The Great Depression”) tarjosivat teknokraateille mahdollisuuden. Yhteiskunta oli kypsä teknokratialle suuren laman aikana. Näytti todellakin siltä, että kapitalismi oli kuollut. Työttömyys, deflaatio, nälkä, viha poliitikkoja ja kapitalisteja kohtaan ja muut yhteiskunnalliset ongelmat saivat ihmiset kerjäämään selitystä sille, mikä meni pieleen ja mitä voitaisiin tehdä asian korjaamiseksi. Teknokratia pystyi antamaan vastauksen molempiin kysymyksiin. Kapitalismi oli kuollut luonnollisen kuoleman ja teknokratiaan suuntautunut yhteiskunta pelastaisi heidät.

Insinöörit, tiedemiehet ja teknikot, jotka pyörittäisivät tätä teknokraattista utopiaa, poistaisivat kaiken tuhlauksen ja korruption, ihmisten tarvitsisi työskennellä vain 20 tuntia viikossa ja jokaisella olisi työpaikka. Yltäkylläisyyttä olisi kaikkialla.

Teknokraattien ajatukset eivät saaneet kuitenkaan suurempaa jalansijaa suuren laman ja toisen maailmansodan aikaan ja ne jäivät uinumaan syvälle pinnan alle odottaen otollisempaa tilaisuutta nousta ja ottaa suurempi rooli yhteiskunnassa, kunnes ne nousivat jälleen esille vuonna 1968, kun Columbian yliopiston professorina toiminut Zbigniew Brzezinski kirjoitti kirjan ”Between Two Ages – America’s Role in the Technotronic Era”, jossa hän toteaa seuraavasti:

Teknotroniseen aikakauteen liittyy entistä hallitumman ja ohjatumman yhteiskunnan asteittainen syntyminen. Tällaista yhteiskuntaa hallitsisi eliitti, jonka poliittinen valta nojaisi ylivoimaiseen tieteelliseen osaamiseen. Perinteisten liberaalien arvojen asettamat rajoitukset eivät estäisi tätä eliittiä saavuttamasta poliittisia päämääriään käyttämällä uusimpia nykyaikaisia tekniikoita, joilla voidaan vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen ja pitää yhteiskunta tarkan valvonnan ja tarkkailun alaisena.

Brzezinski oli hyvin tietoinen siitä, mitä teknokratia oli, koska se kehitettiin juuri Columbian yliopistossa 1930-luvun alussa. Kirjassa ”Between Two Ages – America’s Role in the Technotronic Era” ennustettiin senkaltaista teknotronista aikakautta, jota esimerkiksi YK:n Agenda2030 sekä Maailman talousfoorumi tavoitteineen edustavat ja joka on selkeästi nähtävissä käytännön tasolla 2020-luvulla. Brzezinskin kirja herätti David Rockefellerin huomion ja tämä päätyikin pian luomaan Trilateraalisen komission yhdessä Zbigniew Brzezinskin kanssa.

TEKNOKRATIA JA TRILATERAALINEN KOMISSIO

Vuonna 1973 Zbigniew Brzezinski ja David Rockefeller perustivat Trilatelaarisen komission, eliitin järjestön, jonka luonne ja tavoitteet seurasivat 1930-luvun amerikkalaista uskomusjärjestelmää, teknokratiaa.

Trilateraalisen komission ajatus oli luoda uusi kansainvälinen talousjärjestys (New international economic order). Perustamisvuonna Zbigniew Brzezinski ja David Rockefeller valitsivat joukkoonsa 250 elitistiä Yhdysvalloista, Euroopasta ja Japanista.

David Rockefeller ja Zbigniew Brzezinski esittelevät ajatuksen Trilateraalisen komission perustamisesta Bilderberg kokouksessa vuonna 1972. Brzezinskistä tuli Trilateraalisen komission toiminnanjohtaja vuosiksi 1973-1976, kunnes hän meni töihin Jimmy Carterin hallitukseen kansallisen turvallisuuden pariin. Jo vuonna 1973 Brzezinski puhui valtion ja yritysten yhteisestä päätösvallasta.

Vuonna 1974 kysyttäessä mitä Brzezinski tarkoittaa ”uudella kansainvälisellä talousjärjestyksellä”, hän vastasi:

Kun puhun nykyisestä kansainvälisestä järjestelmästä, tarkoitan suhteita tietyillä aloilla, ennen kaikkea Atlantin maiden välillä: kaupalliset, sotilaalliset ja keskinäiset turvallisuussuhteet, joihin liittyy Kansainvälinen valuuttarahasto, Nato ja niin edelleen. Meidän on muutettava kansainvälinen järjestelmä globaaliksi järjestelmäksi, johon olisi integroitava uusia, aktiivisia ja luovia voimia, jotka ovat hiljattain kehittyneet. Tähän globaaliin järjestelmään on sisällytettävä Japani, Brasilia, öljyntuottajamaat ja jopa Neuvostoliitto siinä määrin kuin Neuvostoliitto on halukas osallistumaan maailmanlaajuiseen järjestelmään.

Kun Rockefeller ja Brzezinski olivat perustaneet Trilateraalisen komission ja alkoivat tavoitella “uutta kansainvälistä talousjärjestystä”, he välittömästi luovuttivat viestikapulan Yhdistyneille kansakunnille, jonka perustamiseen Rockefellerit olivat olleet vahvasti vaikuttamassa. Vuonna 1974 Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi päätöslauselman nimeltä “Uuden kansainvälisen talousjärjestyksen perustaminen”, jossa käytettiin teknokraattien kieltä, ja joka pohjautui pitkälti teknokraattien ajatuksiin.

Vuonna 1976, kun Jimmy Carter valittiin presidentiksi, ja kun Zbigniew Brzezinskistä tuli hänen kansallisen turvallisuuden neuvonantajansa, sekä Carter että hänen varapresidenttinsä Walter Mondale olivat Trilateraalisen komission jäseniä. Henry Kissingerillä oli myös suuri rooli teknokraattisten ajatusten edistäjänä. Myös Kissinger oli Trilateraalisen komission jäsen.

TRILATERAALINEN KOMISSIO LAAJENEE

Trilateraalisen komission jäsenillä oli riittävästi yhteyksiä ulkopoliittiseen eliittiin, jotta he saattoivat perustellusti odottaa pääsevänsä hallituksen johtotehtäviin riippumatta siitä, oliko vallassa republikaanien vai demokraattien hallinto. Republikaanipresidentti Richard Nixonilla oli Henry Kissinger kansallisen turvallisuuden neuvonantajanaan, ja demokraatti Jimmy Carterilla oli Zbigniew Brzezinski kansallisen turvallisuuden neuvonantajanaan ja luottamusmiehenään.

Yli neljänkymmenen vuoden ponnistelujen jälkeen teknokraatit pääsivät vihdoin 1970-luvulla Yhdysvaltain vallan keskipisteeseen ja saattoivat ryhtyä toteuttamaan suunnitelmiaan. Heidän valintansa? Ei kuitenkaan Yhdysvallat, jossa he tiesivät törmäävänsä ennakoitavaan vastustukseen. Sen sijaan teknokraatit valitsivat Kiinan.

Kiina näytti samalta kuin Pohjois-Korea tänään. Siellä ei ollut markkinatalousjärjestelmää, siellä oli nälänhätää, siellä ei ollut teollisuutta, ja vallassa oli diktatuurinomainen kulttuuri. Kiina edusti ”tyhjää pöytää”, jonka päälle Rockefellerit ja teknokraatit saattoivat alkaa rakentamaan uutta järjestystä.

Kun Zbigniew Brzezinski sai puolelleen Kiinan johtajan Deng Xiaopingin, Brzezinski ei opettanut Kiinalle vapaata markkinataloutta tai kapitalismia. Hän opetti heille teknokratiaa. Tämä on yksi syy siihen, miksi Kiinan nousu on ollut niin dramaattinen. Kiina on kunnostautunut teknokratian käyttämisessä, hyödyntämisessä, laajentamisessa ja maailmalle viemisessä. Nykyajan Kiina on teknokratian malliesimerkki; se on täydellistänyt valvonnan, tekoälyn, sosiaalisten luottopisteiden käytön pitääkseen kansalaisiaan kurissa ja pakottaakseen heidät tekemään mitä tahansa. Ja mikäli nämä eivät suostu vapaaehtoisesti, heidät pakotetaan siihen.

Brzezinski oli niin kiinnostunut suhteiden normalisoinnista Kiinan kanssa, että häntä ei haitannut myydä Taiwania tai salata tekojaan amerikkalaiselta yleisöltä:

Lähdemme liikkeelle lähtökohdasta, jonka olemme jo aiemmin hyväksyneet – että on vain yksi Kiina, ei puolitoista Kiinaa tai kaksi Kiinaa tai Kiina ja Taiwan. Meille on vain yksi Kiina.

Brzezinski oli selvästi heittämässä Taiwania yli laidan Kiinan hyväksi. Vastineeksi Brzezinski näytti anelevan, etteivät kiinalaiset tekisi mitään sellaista, mikä aiheettomasti huolestuttaisi varovaista amerikkalaista yleisöä. Näyttää siltä, että molemmat osapuolet ymmärsivät tekemänsä sopimuksen. Vasta viime vuosina suuri yleisö on vähitellen ymmärtänyt, kuinka pitkälle Kiinan teknokraattinen valvontajärjestelmä on viety. Ja samaan huomioon ovat myös amerikkalaiset heräämässä oman kotimaansa suhteen.

Trilateraalisen komission varhaiset jäsenet väittivät toistuvasti, etteivät he olleet kiinnostuneita poliittisesta vallankaappauksesta, vaan he halusivat vain luoda uuden kansainvälisen talousjärjestyksen (”New International Economic Order”). Carterin hallinnon aikana hän ja Walter Mondale olivat jäseniä, Brzezinski oli jäsen, ja jossain vaiheessa Carterin hallituksen kaikki jäsenet yhtä lukuun ottamatta olivat Trilateraalisen komission jäseniä. Heidän oli kuitenkin työskenneltävä hitaasti, koska heillä ei ollut äänestäjien tukea monille teknokraattisista aloitteista.

David Rockefeller, Bilderberg, 1991:

Olemme kiitollisia Washington Postille, New York Timesille, Time Magazinelle ja muille suurille julkaisuille, joiden johtajat ovat osallistuneet kokouksiimme ja noudattaneet lupauksiaan vaitiolovelvollisuudesta lähes neljänkymmenen vuoden ajan. Meidän olisi ollut mahdotonta kehittää suunnitelmaamme maailmaa varten, jos olisimme joutuneet julkisuuden kirkkaiden valojen kohteeksi noina vuosina. Mutta nyt työ on paljon kehittyneempää ja valmiimpaa marssimaan kohti maailmanhallitusta. Älyllisen eliitin ja maailmanpankkiirien ylikansallinen suvereniteetti on varmasti parempi kuin menneinä vuosisatoina harjoitettu kansallinen itsemääräämisoikeus.

TRILATERAALINEN KOMISSIO, MAAILMAN TALOUSFOORUMI WEF JA AGENDA2030

Maailman talousfoorumin (WEF) sekä YK:n Agenda2030:n tarkoituksena on saattaa päätökseen uusi kansainvälinen talous- sekä yhteiskuntajärjestys. Tämän ne tekevät muun muuassa määrittelemällä lähtökohdat uusiksi keinotekoisin perustein ja luomalla omat teknokratiaan perustuvat ratkaisunsa näihin keinotekoisesti määriteltyihin lähtökohtiin.

Juuri tähän perustuu WEFin edustama ”The Great Reset” – Suuri uudelleenjärjestely. Tätä ideologiaa WEF on ajanut jo viidenkymmenen vuoden ajan. ”Suuri uudelleenjärjestely” on uusi kansainvälinen talous- ja yhteiskuntajärjestys, joka on käytännössä 1930-luvun uudelleen lämmitettyä teknokratiaa. Kyseessä on energia- ja resurssipohjainen järjestelmä, jossa eliitistä koostuva joukko ihmisiä ja organisaatioita hallitsee kaikkia resursseja ja tavalliset kansalaiset eivät omista mitään.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Maailman talousfoorumi koostuu samantyyppisistä ihmisistä kuin Trilateraalinen komissio, mutta sen jäsenistö on paljon laajempi. Mukana on tiedotusvälineitä, lakimiehiä, poliitikkoja ja suuryritysten toimitusjohtajia.

Kun Trilateraalinen komissio oli salamyhkäinen toiminnastaan, Maailman talousfoorumi on kuitenkin täysin avoin suunnitelmistaan. Heillä on laaja verkkosivusto, jossa on valtavasti artikkeleita, joita jokainen voi tutkia. Artikkeleissa he ilmoittavat tarkalleen, mitkä ovat heidän suunnitelmansa.

On myös tärkeää huomata, että Maailman talousfoorumi on niin tiukasti kiinni Yhdistyneissä kansakunnissa, että voi olla vaikea nähdä, missä nämä kaksi ryhmää eroavat toisistaan. Myös YK:n Agenda2030 on täynnä yläkäsitteellisiä, abstrakteja ja täysin epärealistisia tavoitteita, jotka ovat saatu kuulostamaan vastuullisilta, mutta käytännön realismin kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, eivätkä nämä tavoitteet huomioi millään tavoin eri kansallisvaltioiden lähtökohtia ja osuutta Agendan mainitsemiin sisältöihin.

YK:n Agenda2030 ei perustu vapaaehtoisuuteen, vaan sääntelyyn ja lain avulla sitouttamiseen. Vuosikausia kestävän propagandan avulla, sadoista eri lähteistä käsin saadaan kansalaiset ajettua uuteen talous- ja yhteiskuntajärjestykseen (”uusi maailmanjärjestys”), jossa yhteiskunnallinen toiminta ja johtaminen sekä kansalaisten maailmankatsomus perustuu kulttuurirelativismiin ja epärehellisesti luotuihin lähtökohtiin.

MAAILMAN TALOUSFOORUMIN, TRILATERAALISEN KOMISSION JA AGENDA2030:N YMPYRÄ SULKEUTUU TEKNOKRATIAAN

Mikäli teknokraattisia ja uuteen maailmanjärjestykseen liittyviä ilmiöitä tarkastellaan vain 2000-luvun ajalta, voi luulla kaiken alkaneen Klaus Schwabista, Maailman talousfoorumista ja neljännestä teollisesta vallankumouksesta. Jos puolestaan huomion kohteena on ainoastaan Trilateraalisen komission työ, fokus liittyy Henry Kissingeriin, David Rockefelleriin, Zbigniew Brzezinskiin ja 1970-luvun alkuun. Tämä tarkastelu jättäisi pimentoon oleelliset taustat, jotka ulottuvat aina 1930-luvulle ja Columbian yliopistoon.

Richard Gardner, Trilateraalisen komission jäsen ja professori, kirjoitti vuonna 1974 Foreign Affairs -lehteen artikkelin otsikolla “The Hard Road to World Order”. Hän sanoi:

Se tulee näyttämään suurelta kukoistavalta, pörisevältä sekasorrolta, mutta kiertämällä kansallista itsemääräämisoikeutta, murentamalla sitä pala palalta, saavutetaan paljon enemmän kuin vanhanaikaisella rintamahyökkäyksellä.

Trilateraalisen komission perustamisen myötä vuonna 1973 strategia kehittyi vanhanaikaisesta rintamahyökkäyksestä älykkäämpään ja monipuolisempaan Richard Gardnerin todettua, että kansallisen itsemääräämisoikeuden kiertäminen oli välttämätöntä, koska suora hyökkäys ei toimi. Kansallista itsemääräämisoikeutta on murennettu ja hakattu pala palalta viimeisen 50 vuoden ajan.

Paras esimerkki länsimaissa teknokratian edistymisestä on Euroopan unioni. EU on ottanut haltuunsa lähes kaikki toiminnot niissä maissa, joita se johtaa. Toisaalta voidaan todeta, että Espanjassa, Saksassa ja Suomessa on edelleen kansallinen hallitus. Onko näillä kuitenkaan nykyään sama valta kuin esimerkiksi kolmekymmentä vuotta sitten? Ei tietenkään ole. EU tekee nykyään kaikki merkittävät poliittiset päätökset Euroopassa yksittäisten maiden puolesta, huomioimatta kansallisvaltioiden merkitystä ja maiden kulttuurillisia, historiallisia, taloudellisia tai geopoliittisia taustoja ja eroavaisuuksia. Tämä on ollut teknokratian vakiotoimintatapa – kansallista itsemääräämisoikeutta pyritään murentamaan ja lopulta poistamaan poliittinen rakenne kokonaan.

Teknokratian tausta-ajatus perustuu siihen, että yhteiskuntaa johdetaan totalitaarisesti ylhäältä-alaspäin resurssi- ja energialähtöisesti kontrolloimalla ja mittaamalla ihmisen vaikutuksia. Poliittinen ja demokraattinen valta katoaa, koska yhteiskunnan toiminnasta päättävät tiedemiehistä ja ”asiantuntijoista” koostuva eliitti.

Siinä, missä perinteinen talouskäsitys on perustunut kysynnän ja tarjonnan lakiin sekä vapaampiin markkinoihin, teknokraattinen talouskäsitys perustuu energia- ja päästöperusteiseen malliin, jota kontrolloi ja määrittelee energian jakelu ja kulutus. Rahan sijaan maksuvälineeksi muodostuisi energialuotto. Tavaroiden ja palvelujen hinnan määrittelee keinotekoisesti se, kuinka paljon energiaa on kulutettu saattaakseen tuote tai palvelu markkinoille. Teknokratia minimoi raaka-aineiden käytön, minimoi jätteet ja määrää kulutuksen. Kaikesta tästä päättää teknokraattinen eliitti.

YK:n Agenda2030 ajaa juuri tätä samaa mallia: liiketoiminnan, infrastruktuurin ja instituutioiden uudelleen määrittelyä ”kestävämpään” suuntaan, jolloin perinteisen rahan ja siihen liittyvän arvon korvaa energia- ja päästöpohjainen, hiilijalanjälkeen ja kulutukseen perustuva yksikkö ja luotto. Perinteinen talous- ja yhteiskuntakäsite korvataan vihreällä käsitteellä (vihreä siirtymä, ”green economy” jne.) ja ideologiaa ohjataan totalitaarisesti ylhäältä alas satojen eri sidosryhmien, kuten koululaitosten, politiikan, yritysten, kansalaisjärjestöjen, säätiöiden ja valtion organisaatioiden kautta.

YK:n Agenda21 ja Agenda2030 ovat teknokraattinen suunnitelma 2000-luvulle ja kestävä kehitys on työkalu toimeenpanemiselle. Hallinnoija on YK ja taustalla olevat vaikuttajat ja agentit ovat Maailman talousfoorumi, Trilateraalinen komissio ja globalistit yhteistyökumppanit. YK:n Agenda21 sekä Agenda2030 ovat uudelleen lämmiteltyjä versioita teknokraattisesta maailmankuvasta menneiltä vuosikymmeniltä.

Vuonna 1992 YK:n huippukokouksessa Riossa (”Earth Summit”) 179 maata sitoutui edistämään Agenda21:tä, joka on kattava toimintasuunnitelma ympäristön suojelemiseksi ja kestävän kehityksen saavuttamiseksi maailmanlaajuisesti. Termi ”kestävä kehitys” esiintyy alunperin Brundtlandin komission raportissa vuodelta 1987 ja myös Gro Harlem Brundtland on Trilatelaarisen komission jäsen.

Ja vuonna 2015 YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa jäsenmaat sitoutuivat YK:n ns. kestävän kehityksen suunnitelmaan, joka pitää sisällään 17 suurempaa tavoitetta ja 169 alatavoitetta maailman muuttamiseksi.

Agenda2030 oli syntynyt.