Tässä uuden sarjan ensimmäisessä osassa Iain Davis ja Whitney Webb tutkivat, kuinka YK:n ”kestävän kehityksen” politiikat, SDG:t (Sustainable Development Goals), eivät edistä ”kestävyyttä”, kuten useimmat sen käsittävät, vaan käyttävät sen sijaan samaa velkaimperialismia, jota angloamerikkalainen imperiumi on käyttänyt pitkään kansakuntien vangitsemiseksi uuteen, yhtä saalistavaan globaalin taloushallinnon järjestelmään.
YK:n kestävän kehityksen ohjelma Agenda2030 kaupataan muodossa ”yhteinen suunnitelma ihmisten ja planeetan rauhan ja vaurauden puolesta nyt ja tulevaisuudessa”. Tämän asialistan ytimessä ovat 17 kestävän kehityksen tavoitetta eli SDG:tä.
Monet näistä tavoitteista kuulostavat teoriassa hyviltä ja antavat kuvan muotoutuvasta globaalista utopiasta – kuten ei köyhyyttä tai nälänhätää maailmassa ja eriarvoisuuden vähenemistä. Silti, kuten on totta, useimpien – ellei kaikkien – kestävän kehityksen tavoitteiden takana on utopian kieleen verhottu politiikka, joka – käytännössä – hyödyttää vain talouseliittiä ja vahvistaa sen valtaa.
Tämä näkyy selvästi kestävän kehityksen tavoitteiden pienessä präntissä, sillä velkaa ja kansallisvaltioiden (erityisesti kehitysmaiden) velkaantumista painotetaan huomattavasti keinona pakottaa kestävään kehitykseen liittyvien menettelytapojen omaksumiseen. Ei olekaan sattumaa, että monet SDG-politiikan liikkeellepanevat voimat YK:ssa ja muualla ovat ammattipankkiireja. Eräiden maailman historian saalistusvaltaisimpien rahoituslaitosten entiset johtajat Goldman Sachs -liikepankista Bank of America -pankkiin ja Deutsche Bank -pankkiin ovat SDG:hen liittyvien politiikkojen tärkeimpiä kannattajia ja kehittäjiä.
Ovatko heidän intressinsä todella linjassa ”kestävän kehityksen” ja tavallisten ihmisten maailman tilan parantamisen kanssa, kuten he nyt väittävät? Vai ovatko heidän etunsa siellä, missä ne aina ovat, voitonhakuisessa talousmallissa, joka perustuu velkaorjuuteen ja suoranaisiin varkauksiin?
Tässä Unlimited Hangout -tutkimussarjassa tutkimme näitä kysymyksiä ja kuulostelemme – emme ainoastaan kestävän kehityksen tavoitteiden ja niihin liittyvien käytäntöjen takana olevia valtarakenteita – vaan myös niiden käytännön vaikutuksia.
Tässä ensimmäisessä osassa tutkimme, mikä itse asiassa tukee suurinta osaa Agenda2030:n ja kestävän kehityksen tavoitteita, leikaten kaunopuheen läpi antaaksemme täydellisen kuvan siitä, mitä näiden menettelytapojen täytäntöönpano tarkoittaa keskivertoihmiselle. Myöhemmissä osissa keskitytään tapaustutkimuksiin, jotka perustuvat tiettyihin kestävän kehityksen tavoitteisiin ja niiden alakohtaisiin vaikutuksiin.
Kaiken kaikkiaan tämä sarja tarjoaa tosiasioihin perustuvan ja objektiivisen näkemyksen siitä, kuinka kestävän kehityksen tavoitteiden ja Agenda2030:n taustalla oleva motivaatio on saman taloudellisen imperialismin uudelleentyöstäminen, jota angloamerikkalainen imperiumi käytti toisen maailmansodan jälkeisellä aikakaudella, tarkoituksenaan tulla ”multipolaariseksi maailmanjärjestykseksi” ja pyrkimyksenään toteuttaa globaali uusfeodaalinen malli, joka ehkä parhaiten tiivistetään malliksi ”kestävälle orjuudelle”.
SDG SANASALAATTI
Useimmat ihmiset ovat tietoisia ”kestävän kehityksen” käsitteestä, mutta on reilua sanoa, että suurin osa uskoo, että kestävän kehityksen tavoitteet liittyvät ilmastokatastrofin väitetysti aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen. Agenda2030:n kestävän kehityksen tavoitteet kattavat kuitenkin elämämme kaikki osa-alueet, ja vain yksi, SDG 13, käsittelee nimenomaisesti ilmastoa.
YK kouluttaa nuoria ottamaan vastaan ”kestävän kehityksen”, paljastamatta sen vaikutuksia heidän elämäänsä tai kansantalouteen. Kuva: Mircea Moira, Shutterstock.
Taloudesta ja elintarviketurvasta koulutukseen, työllisyyteen ja kaikkeen liiketoimintaan; nimeä mikä tahansa ihmisen toiminnan ala, mukaan lukien kaikkein henkilökohtaisin, ja siihen liittyy SDG, joka on suunniteltu ”muuttamaan” se. Kuitenkin juuri SDG 17 – Kumppanuudet tavoitteiden saavuttamiseksi – on se, jonka kautta voimme alkaa tunnistaa, ketkä tämän järjestelmän edunsaajat todella ovat.
Esitetyn YK:n kestävän kehityksen tavoitteen 17 (UN SDG 17) päämääränä on, osittain:
- Parantaa maailmanlaajuista makrotaloudellista vakautta muun muassa menettelytapojen koordinoinnin ja politiikan johdonmukaisuuden avulla. [. . .] Tehostaa maailmanlaajuista kestävän kehityksen kumppanuutta, jota täydentävät useiden sidosryhmien väliset kumppanuudet. [. . .] Tukea kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamista kaikissa maissa. [. . .] Kannustaa ja edistää tehokkaita julkisen sektorin, julkis-yksityisalojen ja kansalaisyhteiskunnan kumppanuuksia, rakentaen kumppanuuksien kokemusten ja resurssistrategioiden pohjalta.
Tästä voimme päätellä, että ”monen sidosryhmän kumppanuuksien” oletetaan toimivan yhdessä ”makrotaloudellisen vakauden” saavuttamiseksi ”kaikissa maissa”. Tämä saavutetaan vahvistamalla ”menettelytapojen koordinointia ja politiikan johdonmukaisuutta”, joka perustuu ”julkisen sektorin, julkis-yksityisalojen ja kansalaisyhteiskunnan kumppanuuksien” ”tietämykseen”. Nämä ”kumppanuudet” toimittavat kestävän kehityksen tavoitteet.
Tämä sanasalaatti vaatii hieman purkamista, koska tässä ovat puitteet, jotka mahdollistavat jokaisen SDG:n toteuttamisen ”kaikissa maissa”.
Ennen kuin teemme sen, on syytä huomata, että YK viittaa usein itseensä ja päätöksiinsä mahtailevalla kielellä. Jopa mitä vähäpätöisimpiä pohdintoja käsitellään ”historiallisina” tai ”uraauurtavina” jne. On myös paljon läpinäkyvyyden, vastuullisuuden, kestävyyden ja niin edelleen hötön läpi tarpomista.
Nämä ovat vain sanoja, jotka vaativat vastaavaa toimintaa kontekstuaalisen merkityksen saamiseksi. ”Läpinäkyvyys” ei merkitse paljon, jos ratkaiseva tieto on haudattu loputtomiin, läpitunkemattomiin byrokraattisiin jaaritteluihin, joista kukaan ei kerro yleisölle. ”Vastuullisuus” on anateema, jos edes kansallisilla hallituksilla ei ole valtuuksia valvoa YK:ta; ja kun ”kestävää” käytetään tarkoittamaan ”muuttuvaa”, siitä tulee oksymoron, itseristiriita.
UN-G3P SDG-SANASALAATIN SELVITTÄMINEN
YK:n talous- ja sosiaalineuvosto (ECOSOC) teetti asiakirjan, jossa ”monen sidosryhmän kumppanuus” määritellään seuraavasti:
- Kumppanuudet yritysten, kansalaisjärjestöjen, hallitusten, Yhdistyneiden Kansakuntien ja muiden toimijoiden välillä.
Näiden ”monen sidosryhmien välisten kumppanuuksien” oletetaan pyrkivän luomaan maailmanlaajuista ”makrotaloudellista vakautta” kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamisen edellytyksenä. Mutta aivan kuten termin ”hallitustenvälinen organisaatio”, myös ”makrotaloudellinen vakaus” termin merkityksen on YK ja sen erikoistuneet järjestöt muuttanut.
Vaikka makrotalouden vakaus merkitsi ennen ”täystyöllisyyttä ja vakaata talouskasvua, johon liittyi alhainen inflaatio”, YK on ilmoittanut, että se ei tarkoita sitä nykyään. Talouskasvun on nyt oltava ”älykäs” täyttääkseen SDG-vaatimukset.
Ratkaisevaa on, että julkisen talouden tasapainon eli fiskaalisen tasapainon – hallituksen tulojen ja menojen välisen eron – on mukauduttava ”kestävään kehitykseen” luomalla ”fiskaalista tilaa”. Tämä erottaa tehokkaasti termin ”makrotalouden vakaus” termistä ”todellinen taloudellinen toiminta”.
”Transformatiiviset” SDG:t. Kuva: Suomen YK-liitto.
Ilmastonmuutosta ei nähdä vain ympäristöongelmana, vaan ”vakavana rahallisena, taloudellisena ja sosiaalisena ongelmana”. Siksi ”verovarallisuus” on suunniteltava rahoittamaan ”menettelytapojen koordinointi ja linjausten johdonmukaisuus”, jota tarvitaan ennustetun katastrofin välttämiseksi.
YK:n talous- ja sosiaaliministeriö (UN-DESA) panee merkille, että ”fiskaalinen tila” on tarkkaa määritelmää vailla. Vaikka jotkut taloustieteilijät määrittelevät sen yksinkertaisesti ”talousarvion aiheen saatavuus, jonka avulla hallitus voi tarjota resursseja haluttuun tarkoitukseen”, toiset ilmaisevat ”talousarvion aiheen” laskelmana, joka perustuu maiden BKT-velkasuhteeseen ja ”ennustettuun” kasvuun.
UN-DESA ehdottaa, että ”fiskaalinen tila” tiivistyy arvioituun tai ennustettuun ”velan kestävyysvajeeseen”. Tämä määritellään ”eroksi maan nykyisen velkatason ja sen arvioidun kestävän velkatason välillä”.
Kukaan ei tiedä, mitkä tapahtumat voivat vaikuttaa tulevaan talouskasvuun. Pandemia tai muu sota Euroopassa voi rajoittaa sitä vakavasti tai aiheuttaa taantuman. ”Velan kestävyysvaje” on teoreettinen käsite, joka perustuu vain vähän enemmän kuin toiveajatteluun.
Sellaisenaan tämä antaa poliittisille päättäjille mahdollisuuden omaksua mukautuvaisen ja suhteellisen mielivaltaisen tulkinnan ”fiskaalisesta tilasta”. He voivat ottaa lainaa rahoittaakseen kestävän kehityksen menoja todellisista talousolosuhteista riippumatta.
Finanssipolitiikan ensisijainen tavoite oli ennen työllisyyden ja hintavakauden ylläpitäminen sekä talouskasvun edistäminen jakamalla vaurautta ja resursseja tasapuolisesti. Sen on muuttanut kestävä kehitys. Nyt sen tavoitteena on saavuttaa ”kestävät tulot, menot ja alijäämät”, jotka korostavat ”fiskaalista tilaa”.
Jos tämä edellyttää verotuksen ja/tai lainaamisen lisäämistä, niin olkoon. Riippumatta tämän vaikutuksesta todelliseen taloudelliseen toimintaan, kaikki on kunnossa, koska Maailmanpankin mukaan:
- Velka on kestävän kehityksen tavoitteiden kriittinen rahoitusmuoto.
Kulutusalijäämät ja velan lisääminen eivät ole ongelma, koska ”kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamatta jättäminen” olisi paljon mahdottomampaa hyväksyä ja lisäisi velkaa entisestään. Mikä tahansa määrä valtion velkaa voidaan kasata veronmaksajille, tarkoituksena suojella meitä paljon vaarallisemmalta taloudelliselta katastrofilta, jonka väitetään kohtaavan meitä, jos kestävän kehityksen tavoitteita ei panna nopeasti täytäntöön.
Toisin sanoen talous-, rahoitus- ja rahakriisit tuskin puuttuvat ”kestävän kehityksen” maailmasta. Edellä esitettyä perustetta käytetään todennäköisesti tällaisten kriisien perustelemiseen. Tämä on YK:n ja sen ”monen sidosryhmän kumppaneiden” visioima malli. Kestävän kehityksen tavoitteiden takana oleville päämäärä oikeuttaa keinot. Mikä tahansa irvikuva voi olla perusteltua, kunhan se tehdään ”kestävän kehityksen” nimissä.
Edessämme on maailmanlaajuinen poliittinen aloite, joka vaikuttaa elämämme jokaiseen osa-alueeseen ja joka perustuu kehäpäätelmän loogiseen harhaluuloon. Yhteiskunnan tehokas tuhoaminen on välttämätöntä, jotta voimme suojella meitä joltakin, jonka sanotaan olevan paljon pahempaa.
Tottelevaisuus on hyve, koska ellemme noudata meille asetettuja käytännön vaatimuksia ja hyväksy kustannuksia, ilmastokatastrofi saattaa toteutua.
Tämän tiedon avulla on paljon helpompaa kääntää sekava YK-G3P-sanasalaatti ja selvittää, mitä YK itse asiassa tarkoittaa termillä ”kestävä kehitys”:
- Hallitukset verottavat väestöään lisäämällä alijäämää ja valtion velkaa tarvittaessa luodakseen taloudellisia slush-rahastoja, joihin yksityiset monikansalliset yhtiöt, filantrooppiset säätiöt ja kansalaisjärjestöt voivat päästä jakamaan kestävän kehityksen tavoitteiden noudattamiseen perustuvia tuotteitaan, palvelujaan ja toimintasuunnitelmiaan. Uusia SDG-markkinoita suojellaan hallituksen kestävän kehityksen lainsäädännöllä, jonka ovat suunnitelleet samat ”kumppanit”, jotka hyötyvät uudesta maailmanlaajuisesta SDG-pohjaisesta taloudesta ja hallitsevat sitä.
“VIHREÄT” VELKA-ANSAT
Velka on nimenomaisesti tunnistettu SDG:n täytäntöönpanon keskeiseksi osaksi erityisesti kehitysmaissa. Maailmanpankin ja IMF:n yhteisen työryhmän vuonna 2018 kirjoittamassa asiakirjassa todettiin useaan otteeseen, että nämä rahoituslaitokset käsittelevät kehittyvien talouksien ”velkahaavoittuvuuksia” ”maailmanlaajuisen kehitysohjelman (esim. kestävän kehityksen tavoitteiden) yhteydessä”.
Samana vuonna Maailmanpankin ja IMF:n velkakestävyyskehikko (Debt Sustainability Framework – DSF) otettiin käyttöön. Maailmanpankin mukaan DSF ”antaa velkojien räätälöidä rahoitusehtojaan tulevien riskien ennakoimiseksi ja auttaa maita tasapainottamaan varojen tarpeen ja kykynsä maksaa velkansa takaisin.” Se myös ”opastaa maita tukemaan kestävän kehityksen tavoitteita, kun niiden kyky hoitaa velkaa on rajallinen”.
Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) pääkonttori Washington DC:ssä. Kuva: christianthiel.net, Shutterstock.
Toisin sanoen, jos maat eivät pysty maksamaan IMF:n lainojen ja Maailmanpankin (ja siihen liittyvien MDB monenkeskisten kehityspankkien) rahoituksen kautta ottamaansa velkaa, niille tarjotaan vaihtoehtoja ”maksaa takaisin” velkansa toteuttamalla kestävän kehityksen tavoitteita koskevia käytäntöjä. Kuten tämän sarjan tulevat osat kuitenkin osoittavat, monet näistä SDG:n toteuttamiseen oletettavasti räätälöidyistä vaihtoehdoista noudattavat itse asiassa ”velkaa maan vaihtosopimuksista” -mallia (nyt uudelleen muokattuna ”velkaa ympäristönsuojelun vaihtosopimuksista” tai ”velkaa ilmaston vaihtosopimuksista”), jotka edeltävät kestävän kehityksen tavoitteita ja Agenda2030:ta useilla vuosilla. Tämä malli mahdollistaa lähinnä maankaappauksen ja maan/luonnonvarojen varkaudet ennennäkemättömässä mittakaavassa ihmiskunnan historiassa.
Toisen maailmansodan jälkeisestä perustamisestaan lähtien sekä Maailmanpankki että IMF ovat historiallisesti käyttäneet velkaa pakottaakseen maat, enimmäkseen kehitysmaat, omaksumaan politiikkaa, joka suosii globaalia valtarakennetta. Tämä tehtiin selväksi vuotaneessa Yhdysvaltain armeijan asiakirjassa, joka kirjoitettiin vuonna 2008. Siinä todetaan, että näitä instituutioita käytetään epätavanomaisina, taloudellisina ”aseina konfliktien aikana laajamittaiseen yleissotaan asti” ja ”aseina” ”osavaltioiden hallitusten politiikkaan ja yhteistyöhön” vaikuttamiseen. Asiakirjassa todetaan, että erityisesti näillä instituutioilla on ”pitkä historia taloudellisen sodankäynnin johtamisesta, joka on arvokasta mille tahansa ARSOF:n [Army Special Operations Forces – armeijan erikoisoperaatiojoukkojen] UW [Unconventional Warfare – epätavallisen sodankäynnin] kampanjalle”.
Asiakirjassa todetaan lisäksi, että Yhdysvaltain armeija voi käyttää näitä ”taloudellisia aseita” luodakseen ”taloudellisia kannustimia tai esteitä vastustajien, liittolaisten ja korvaavien edustajien taivuttamiseksi muuttamaan käyttäytymistään taistelukentällä strategisella, operatiivisella ja taktisella tasolla”. Lisäksi nämä epätavanomaiset sodankäyntikampanjat koordinoidaan tarkasti ulkoministeriön ja tiedustelupalvelun kanssa sen määrittämiseksi, ”mitkä UWOA [Unconventional Warfare Operations Area – epätavallinen sodankäyntioperaatioalue] -alueen ihmisseudun elementit ovat alttiimpia taloudelliselle sitoutumiselle”.
Erityisesti Maailmanpankki ja IMF on lueteltu sekä Yhdysvaltain kansallisen vallan rahoitusvälineinä että diplomaattisina välineinä sekä olennaisina osina siinä, mitä manuaalissa kutsutaan ”nykyiseksi globaaliksi hallintojärjestelmäksi”.
Vaikka ne olivat aikoinaan angloamerikkalaisen imperiumin käyttämiä ”rahoitusaseita”, nykyiset muutokset ”globaalissa hallintojärjestelmässä” ennustavat myös muutoksen siitä, kuka pystyy aseistamaan Maailmanpankin ja IMF:n niiden nimenomaisen hyödyn vuoksi. Auringon laskiessa imperiaalisen, ”unipolaarisen” mallin ylle, on ”multipolaarisen” maailmanjärjestyksen aamunkoitto edessämme. Maailmanpankki ja IMF on jo saatettu uuden kansainvälisen valtarakenteen hallintaan, kun YK:n tukema Glasgow Financial Alliance for Net Zero (GFANZ) – liittouma perustettiin vuonna 2021.
Samana vuonna pidetyssä COP26-konferenssissa GFANZ ilmoitti suunnitelmistaan muuttaa Maailmanpankin ja IMF:n roolia erityisesti osana laajempaa suunnitelmaa, jonka tavoitteena on ”muuttaa” globaali rahoitusjärjestelmä. GFANZ-päällikkö ja BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink teki tämän selväksi COP26-paneelissa, jossa hän täsmensi suunnitelmaa näiden instituutioiden uudistamiseksi:
Jos aiomme suhtautua vakavasti ilmastonmuutokseen kasvavassa maailmassa, meidän on todella keskityttävä Maailmanpankin ja IMF:n mielikuvitukseen.
GFANZ:n suunnitelmat ”kuvitella uudelleen” nämä kansainväliset rahoituslaitokset käsittää niiden yhdistämisen GFANZin muodostavien yksityispankkien intresseihin; uuden ”globaalin rahoitushallinnon” järjestelmän luomisen; ja kansallisen suvereenisuuden heikentämisen (erityisesti kehitysmaissa) pakottamalla ne perustamaan liiketoimintaympäristöjä, joiden katsotaan olevan GFANZ:n jäsenten etujen mukaisia.
Kuten aiemmassa Unlimited Hangout -raportissa todettiin, GFANZ pyrkii käyttämään Maailmanpankkia ja siihen liittyviä instituutioita ”saamaan maailmanlaajuisesti massiivisen ja laajan sääntelyn purkamisen kehitysmaille käyttämällä hiilidioksidipäästöjen vähentämistä oikeutuksena. MDB:t [multilateral development banks – monenväliset kehityspankit] eivät saa enää motittaa kehitysmaita velkaan pakottaakseen käytäntöjä, jotka hyödyttävät ulkomaisia ja monikansallisia yksityissektorin toimijoita, kun ilmastonmuutokseen liittyviä perusteluja voidaan nyt käyttää samoihin tarkoituksiin”.
Kuvalähde: GFANZ Progress Report, marraskuu 2021.
Avaa tästä GFANZ Kehitysraportti, marraskuu 2021.
Velka on edelleen tärkein ase Maailmanpankin ja IMF:n arsenaalissa, ja sitä käytetään samoihin ”imperiaalisiin” tarkoituksiin, nyt vain eri lahjoittajien ja erilaisten käytäntöjen kanssa painostuksena heidän saaliilleen – kestävän kehityksen tavoitteilla.
YK:N HILJAINEN VALLANKUMOUS
GFANZ on merkittävä ”kestävän kehityksen” ajuri. Se on kuitenkin vain yksi monista kestävän kehityksen kehitystavoitteisiin liittyvistä ”julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksista”. GFANZ-verkkosivustolla sanotaan:
- GFANZ tarjoaa foorumin johtaville rahoituslaitoksille, jotka voivat nopeuttaa siirtymistä nettonolla globaaliin talouteen. Jäseniimme kuuluu tällä hetkellä yli 450 jäsenyritystä eri puolilta maailmanlaajuista rahoitussektoria, jotka edustavat yli 130 biljoonaa dollaria hallinnoitavia varoja.
GFANZ muodostuu useista ”liittoutumista”. Pankeilla, omaisuudenhoitajilla, omaisuudenomistajilla, vakuutuksenantajilla, rahoituspalvelujen tarjoajilla ja sijoituskonsulteilla on kullakin omat globaalit kumppanuusverkostonsa, jotka osallistuvat yhdessä GFANZ-foorumiin.
Esimerkiksi YK:n Net Zero Banking Alliance tarjoaa Citigroupille, Deutsche Bankille, JPMorganille, HSBC:lle ja muille mahdollisuuden toteuttaa ideoitaan GFANZ-foorumin kautta. He ovat SDG-muutoksen tärkeimpiä ”sidosryhmiä”.
Siirtymisen nopeuttamiseksi GFANZ-foorumin ”Call to Action” -ohjelma antaa näille monikansallisille yrityksille valtuudet esittää erityisiä menettelytapojen pyyntöjä. He ovat päättäneet, että hallitusten tulisi hyväksyä ”koko talouden kattavat nettonollatavoitteet”. Hallitusten tulisi myös:
- Uudistaa [. . . ] rahoitussäännökset nettonollasiirtymän tukemiseksi; lopettaa asteittain fossiilisten polttoaineiden tuet; hinnoitella hiilidioksidipäästöt; valtuuttaa nettonolla -siirtymäsuunnitelmat ja asettaa ilmastoraportointi julkisille ja yksityisille yrityksille vuoteen 2024 mennessä.
Kaikki tämä on välttämätöntä, meille kerrotaan, ”ilmastotuhon” välttämiseksi, joka saattaa tapahtua jonain päivänä. Siksi tämä ”globaalin rahoitushallinnon” poliittinen asialista on yksinkertaisesti väistämätön, ja meidän pitäisi sallia yksityisten (ja historiallisesti saalistusvaltaisten) rahoituslaitosten luoda politiikkaa, jolla pyritään purkamaan juuri ne markkinat, joilla ne toimivat. Loppujen lopuksi ”kilpajuoksun nettonollaan” on tapahduttava huimaa vauhtia, ja GFANZ:n mukaan ainoa tapa ”voittaa” on ”yksityisen pääoman virtojen skaalaaminen nouseviin ja kehittyviin talouksiin” enemmän kuin koskaan ennen. Jos tämän ”yksityisen pääoman” virtaa estäisivät nykyiset määräykset tai muut esteet, se tarkoittaisi varmasti planeettojen tuhoa.
Kuningas Charles III selosti uuden maailmanlaajuisen SDG-talouden, joka siirtää valitut hallitukset ”mahdollisiksi kumppaneiksi”. Silloin nimeltään Prinssi Charles, joka puhui COP26:ssa valmistautuessaan GFANZ-ilmoitukseen, sanoi:
Vetoan tänään, että maat kokoontuisivat yhteen luodakseen ympäristön, joka mahdollistaa sen, että kaikki teollisuudenalat voivat ryhtyä tarvittaviin toimiin. Tiedämme, että tämä vie biljoonia, ei miljardeja dollareita. Tiedämme myös, että mailla, joista monia rasittaa kasvava velka, ei yksinkertaisesti ole varaa muuttua vihreäksi. Tässä tarvitsemme laajan sotilaallistyylisen kampanjan maailmanlaajuisen yksityissektorin vahvuuden johdattamiseksi, sillä sen käytössä on biljoonia, jotka ovat paljon yli maailmanlaajuisen BKT:n, [. . .] yli jopa maailman johtavien hallitusten. Se tarjoaa ainoan todellisen mahdollisuuden saada aikaan perustavanlaatuinen taloudellinen muutos.
Aivan kuten väitetty kiireellisyys kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamiselle vapauttaa julkiset päättäjät, se päästää myös yksityisen sektorin, joka ajaa edeltävät poliittiset tavoitteet, irti koukusta. Se, että heidän yhteisesti luomansa velka hyödyttää ensisijaisesti yksityistä pääomaa, on vain sattumaa; väitetään olevan väistämätön seuraus ”kestävän kehityksen” toteuttamiseen tarvittavan ”fiskaalisen tilan” luomisesta.
YK:n kasvava riippuvuus näihin ”monen sidosryhmän kumppanuuksiin” on seurausta YK:ssa 1990-luvulla tapahtuneesta ”hiljaisesta vallankumouksesta”. Vuonna 1998 silloinen YK:n pääsihteeri Kofi Annan kertoi Maailman talousfoorumin Davos-symposiumissa:
YK:n liiketoimintaan kuuluvat maailman yritykset. [. . .] Edistämme myös yksityisen sektorin kehitystä ja suoria ulkomaisia sijoituksia. Autamme maita liittymään kansainväliseen kauppajärjestelmään ja säätämään yritysystävällistä lainsäädäntöä.
Kofi Annan, Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri (1997–2006) on Maailman talousfoorumin säätiön hallituksen jäsen ja Afrikan maailman talousfoorumin yhteispuheenjohtaja. Hän puhui Afrikkaa ja uutta globaalia taloutta käsittelevässä avajaiskokouksessa Afrikan maailman talousfoorumissa vuonna 2009 Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa. Kuva: spatuletail, Shutterstock.
YK:n yleiskokouksen vuoden 2017 päätöslauselmassa 70/224 (A/Res/70/224) määrättiin, että YK työskentelee ”uupumattomasti tämän Agendan [Agenda2030] täysimääräisen täytäntöönpanon puolesta” levittämällä maailmanlaajuisesti ”konkreettisia käytäntöjä ja toimia”.
Annanin tunnustuksen mukaisesti nämä säädetyt käytännöt ja toimet on suunniteltu ”globaalin taloushallinnon” kautta ”yritysystävällisiksi”.
A/Res/70/224 lisäsi, että YK ylläpitäisi:
- Vahvaa poliittista sitoutumista rahoituksen haasteeseen ja kestävän kehityksen mahdollistavan ympäristön luomiseen kaikilla tasoilla. [. . .] Erityisesti kumppanuuksien kehittämisen suhteen tarjoamalla enemmän mahdollisuuksia yksityiselle sektorille, kansalaisjärjestöille ja kansalaisyhteiskunnalle yleensä [. . .], erityisesti kestävän [SDG] kehityksen tavoittelussa.
Tämä ”mahdollistava ympäristö” on synonyymi Maailmanpankin ja muiden YK:n erityisjärjestöjen vaatiman ”fiskaalisen tilan” kanssa. Termi esiintyy myös GFANZ:n kehitysraportissa, jossa todetaan, että Maailmanpankkia ja multilateraalisia kehityspankkeja tulisi käyttää kannustamaan kehitysmaita ”luomaan oikeat korkean tason, poikkileikkauksen mahdollistavat ympäristöt” allianssin jäsenten investoinneille noissa kansakunnissa.
Tämä konsepti vahvistettiin tiukasti vuonna 2015 ”kehitysrahoituksen” Addis Abeba Action Agenda -konferenssissa. Kokoon tulleet edustajat 193:sta YK:n kansallisvaltiosta sitoutuivat oman väestönsä kunnianhimoiseen rahoitusinvestointiohjelmaan kestävän kehityksen rahoittamiseksi.
He sopivat yhdessä muodostavansa:
- …kestävän kehityksen mahdollistavan ympäristön kaikilla tasoilla; [. . .] vahvistaen edelleen kestävän kehityksen rahoituskehystä.
”Mahdollistava ympäristö” on hallituksen ja siten veronmaksajien rahoittama sitoutuminen kestävän kehityksen tavoitteisiin. Annanin seuraaja ja YK:n yhdeksäs pääsihteeri António Guterres valtuutti vuoden 2017 raportin A/Res/70/224:stä, jossa lukee:
- Yhdistyneiden kansakuntien on pikaisesti kohdattava haaste vapauttaa kaikki yksityisen sektorin ja muiden kumppaneiden kanssa tehtävän yhteistyön mahdollisuudet. [. . .] YK:n järjestelmässä tunnustetaan tarve keskittyä edelleen kohti kumppanuuksia, jotka hyödyntävät tehokkaammin yksityisen sektorin resursseja ja asiantuntemusta. Yhdistyneet Kansakunnat pyrkii myös näyttelemään vahvempaa katalysaattoriroolia uuden rahoituksen ja innovaation aallon käynnistämisessä [SDG] tavoitteiden saavuttamiseksi.
Vaikka YK:ta kutsutaan hallitustenväliseksi järjestöksi, se ei ole vain hallitusten välinen yhteistyö. Jotkut saattavat perustellusti väittää, että se ei ollut sitä koskaan.
YK syntyi, ei vähäisessä määrin, yksityisen sektorin pyrkimysten ja oligarkkien ”filantrooppisten” haarojen ansiosta. Esimerkiksi Rockefeller-säätiön (RF:n) kattava taloudellinen ja toiminnallinen tuki Kansainliiton (League of Nations – LoN) talous-, rahoitus- ja kauttakulkuosastolle (Economic, Financial and Transit Department – EFTD) ja sen huomattava vaikutus Yhdistyneiden kansakuntien avustus- ja jälleenrakennustoiminnan hallintokuntaan (United Nations Relief and Rehabilitation Administration – UNRRA), teki kiistatta RF:stä avaintoimijan LoN:n siirtymisessä YK:ksi.
Lisäksi Rockefeller-perhe, joka on pitkään edistänyt ”kansainvälistä” politiikkaa, joka laajentaa ja vakiinnuttaa globaalia hallintoa, lahjoitti YK:n New Yorkin päämajan maa-alueen muiden merkittävien lahjoitusten ohella YK:lle vuosien varrella. Ei liene yllätys, että YK pitää erityisen paljon yhdestä heidän tärkeimmistä avunantajistaan ja on pitkään tehnyt yhteistyötä RF:n kanssa ja ylisti säätiötä ”globaalin filantropian” mallina.
Rockefeller Center 5. syyskuuta 2010 NYC:ssä. Rockefeller Center on Manhattanin Midtownissa sijaitseva Rockefeller-perheen rakentama 19 kaupallisen rakennuksen kompleksi. Kuva: ruigsantos, Shutterstock.
YK perustui pohjimmiltaan julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuusmalliin. Vuonna 2000 YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestön (UN Educational, Scientific and Cultural Organization – UNESCO) toimeenpaneva komitea julkaisi yksityisen sektorin osallistumisen ja yhteistyön Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmän kanssa:
- Yhdistyneillä Kansakunnilla ja yksityisellä sektorilla on aina ollut laajat kaupalliset yhteydet YK:n hankintatoiminnan kautta. [. . .] Yhdistyneiden kansakuntien markkinat tarjoavat yritykselle ponnahduslaudan esitellä tuotteitaan ja palvelujaan muille maille ja alueille. [. . .] Myös yksityinen sektori on pitkään osallistunut suoraan tai epäsuorasti Yhdistyneiden Kansakuntien normatiiviseen ja standardeja laativaan työhön.
Mahdollisuus vaikuttaa paitsi julkisiin hankintoihin myös uusien globaalien markkinoiden kehittymiseen ja niiden säätelyyn on tietysti erittäin houkutteleva ehdotus monikansallisille yrityksille ja sijoittajille. Ei ole yllättävää, että YK:n hankkeet, jotka käyttävät ”julkisen ja yksityisen” mallia, ovat maailman johtavien kapitalistien suosima lähestymistapa. Se on esimerkiksi pitkään ollut Rockefeller-perheen suosima malli, joka usein rahoittaa tällaisia hankkeita omien filantrooppisten säätiöidensä kautta.
Sen perustamisen jälkeen julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet ovat laajentuneet hallitseviksi YK-järjestelmässä, erityisesti mitä tulee ”kestävään kehitykseen”. Peräkkäiset pääsihteerit ovat valvoneet YK:n muodollista siirtymistä YK:n maailmanlaajuiseen julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuteen (United Nations’ Global Public-Private Partnership – UN-G3P).
Tämän muutoksen seurauksena myös kansallisvaltioiden hallitusten rooli YK:ssa on muuttunut dramaattisesti. Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö (WHO), toinen YK:n erikoisjärjestö, julkaisi vuonna 2005 raportin tieto- ja viestintätekniikan (ICT) käytöstä terveydenhuollossa nimeltä Connecting for Health. Puhuessaan siitä, kuinka ”sidosryhmät” voisivat ottaa käyttöön ICT-terveydenhuollon ratkaisuja maailmanlaajuisesti, WHO totesi:
- Hallitukset voivat luoda mahdollistavan ympäristön ja investoida tasapuolisuuteen, saatavuuteen ja innovaatioon.
Kuten kuningas Charles III totesi viime vuonna Glasgow’ssa, ”demokraattisten” valtioiden hallituksille on annettu ”mahdollistavan” kumppanin rooli. Heidän tehtävänsä on luoda fiskaalinen ympäristö, jossa yksityisen sektorin kumppanit toimivat. Kestävän kehityksen politiikkaa kehittää maailmanlaajuinen verkosto, joka koostuu hallituksista, monikansallisista yrityksistä, kansalaisjärjestöistä (NGO), kansalaisyhteiskunnan järjestöistä ja ”muista toimijoista”.
”Muut toimijat” ovat pääasiassa yksittäisten miljardöörien ja äärimmäisen varakkaiden perhedynastioiden, kuten Bill ja Melinda Gatesin (BMGF) tai Rockefeller-säätiöiden, filantrooppisia säätiöitä. Yhdessä nämä ”toimijat” muodostavat ”monen sidosryhmän kumppanuuden”.
Pseudopandemian aikana monet tunnistivat BMGF:n vaikutuksen WHO:hon, mutta ne ovat vain yksi monista muista yksityisistä säätiöistä, jotka ovat myös arvostettuja YK:n ”sidosryhmiä”.
YK on itsessään globaali yhteistyö hallitusten ja monikansallisen valtioiden välisen yksityisten ”sidosryhmien” verkoston välillä. Säätiöt, kansalaisjärjestöt, kansalaisyhteiskunnan järjestöt ja globaalit suuryritykset edustavat valtioiden välistä sidosryhmien verkostoa, joka on yhtä voimakas, ellei enemmänkin kuin mikään kansallisvaltioiden valtalohko.
IDEOLOGIA: ELINKAARIMALLI (PPP – Public–private partnership)
UN-DESA julkaisi vuonna 2016 asiakirjan, jossa tutkittiin julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien (G3P) arvoa kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisessa. Pääkirjoittaja Jomo KS oli taloustutkimuksesta vastaava YK-järjestelmän apulaispääsihteeri (2005-2015).
YK ja WEF, joka pitää itseään johtavana maailmanlaajuisena julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien edistäjänä, allekirjoittivat yhdessä strategiset puitteet kesäkuussa 2019. Kuvat: Skilful ja Alexandros Michailidis, Shutterstock.
UN-DESA havaitsi yleisesti, että G3P:t eivät nykyisessä muodossaan sopineet tarkoitukseen:
- Väitteet kustannusten alentamisesta ja palvelujen tehokkaasta toimittamisesta G3P:n kautta veronmaksajien rahojen säästämiseksi ja kuluttajien hyödyksi olivat enimmäkseen tyhjiä ja [. . .] ideologisia väitteitä. [. . ] G3P-projektit olivat kalliimpia rakentaa ja rahoittaa, ne tarjosivat huonolaatuisempia palveluja ja olivat vähemmän saavutettavissa [. . .] Lisäksi monet keskeiset palvelut olivat vähemmän vastuullisia kansalaisille, kun mukana oli yksityisiä yrityksiä. [. . .] G3P:n sijoittajat kohtaavat suhteellisen suotuisan riskin [. . .] sakkolausekkeet yksityisten kumppanien toimittamatta jättämisestä ovat vähemmän tiukat, tutkimuksessa kyseenalaistettiin, siirrettiinkö riski todella näiden hankkeiden yksityisille kumppaneille. [. . .] Todisteet viittaavat siihen, että G3P:t ovat usein olleet kalliimpia kuin vaihtoehtoiset julkiset hankinnat, kun taas useissa tapauksissa ne eivät ole onnistuneet saavuttamaan palveluntarjonnan laadussa suunniteltuja etuja.
Viitaten Whitfieldin (2010) työhön, jossa tutkittiin G3P:itä Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa, Venäjällä, Kiinassa, Intiassa ja Brasiliassa, UN-DESA totesi, että nämä johtivat ”koulujen ja sairaaloiden ostamiseen ja myymiseen hyödykkeinä globaalissa supermarketissa”.
UN-DESA-raportit muistuttivat myös YK:n G3P-intoilijoita siitä, että lukuisat hallitustenväliset järjestöt olivat havainneet G3P:n puutteelliseksi:
- Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Euroopan investointipankin (EIP) – yleensä G3P:tä edistävien organisaatioiden – tekemät arvioinnit ovat löytäneet useita tapauksia, joissa G3P:t eivät tuottaneet odotettua tulosta ja johtivat valtion fiskaalisten velvoitteiden merkittävään kasvuun.
Vain vähän on muuttunut vuoden 2016 jälkeen, ja silti YK:n G3P vaatii, että julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus on ainoa tapa saavuttaa kestävän kehityksen tavoitteet. Jättäen huomioimatta omien tutkijoidensa arvioinnin, YK julisti yleiskokouksen päätöslauselmassa 74/2 (A/Res/74/2):
- YK:n jäsenvaltiot tunnustavat, että kestävän kehityksen tavoitteita varten tarvitaan vahvoja maailmanlaajuisia, alueellisia ja kansallisia kumppanuuksia, jotka sitovat kaikki asiaankuuluvat sidosryhmät tukemaan yhteistyössä jäsenvaltioiden pyrkimyksiä saavuttaa terveyteen liittyvät kestävän kehityksen tavoitteet, mukaan lukien yleinen terveydenhuolto UHC2030 [. . .] kaikkien asiaankuuluvien sidosryhmien mukaan ottaminen on yksi terveydenhuoltojärjestelmän hallinnon keskeisistä osista. [. . . ] Me vahvistamme uudelleen yleiskokouksen päätöslauselman 69/313 [. . .] vastatakseemme rahoituksen ja kestävän kehityksen mahdollistavan ympäristön luomisen haasteeseen kaikilla tasoilla. Aiomme tarjota [. . .] kestävää taloutta parantaen samalla niiden tehokkuutta [. . .] kotimaisten, kahdenvälisten, alueellisten ja monenvälisten kanavien kautta, mukaan lukien kumppanuudet yksityisen sektorin ja muiden asiaankuuluvien sidosryhmien kanssa.
Tämä YK:n sitoutuminen maailmanlaajuiseen julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuteen on ”ideologinen väite”, eikä se perustu saatavilla oleviin todisteisiin. Jotta G3P:t todella toimisivat väitetyllä tavalla, UN-DESA määräsi, että ensin on toteutettava useita rakenteellisia muutoksia.
Näihin sisältyi huolellinen selvitys siitä, missä G3P voisi toimia. UN-DESA havaitsi, että G3P:t saattavat sopia joihinkin infrastruktuuriprojekteihin, mutta ne olivat haitallisia kansanterveyteen, koulutukseen tai ympäristöön liittyville hankkeille.
YK:n tutkijat totesivat, että hinnoittelun ja väitetyn riskin siirron huolellista valvontaa ja sääntelyä vaadittaisiin; tarvittaisiin kattavat ja avoimet fiskaaliset kirjanpitojärjestelmät; olisi kehitettävä parempia raportointistandardeja, ja tiukat oikeudelliset ja lainsäädännölliset suojatoimet olisivat tarpeen.
YK:n DESA 2016 -raportissa suositeltuja rakenteellisia tai poliittisia muutoksia ei ole toteutettu.
KESTÄVYYS KENELLE?
Agenda2030 on välietappi Agenda 21:n polulla. Vuoden 1992 Rio Earth Summit -huippukokouksessa julkisesti käynnistetty artikla 8 selitti, kuinka ”kestävä kehitys” sisällytettäisiin päätöksentekoon:
- Ensisijainen tarve on integroida ympäristöä ja kehitystä koskevat päätöksentekoprosessit. [. . .] Maat kehittävät omat prioriteettinsa kansallisten suunnitelmiensa, käytäntöjensä ja ohjelmiensa mukaisesti.
Kestävä kehitys on integroitu jokaiseen poliittiseen päätökseen. Jokaisella maalla ei ole ainoastaan kansallinen kestävän kehityksen suunnitelma, vaan ne on siirretty paikallishallinnolle.
Se on maailmanlaajuinen strategia laajentaa globaalien rahoituslaitosten ulottuvuutta talouden ja yhteiskunnan jokaiseen osaan. Politiikkaa hallitsevat pankkiirit ja aivoriihet, jotka soluttautuivat ympäristöliikkeeseen vuosikymmeniä sitten.
Mikään yhteisö ei ole vapaa ”globaalista taloushallinnosta”.
Yksinkertaisesti sanottuna kestävä kehitys korvaa päätöksenteon kansallisella ja paikallisella tasolla globaalilla hallinnolla. Se on jatkuva ja toistaiseksi onnistunut globaali vallankaappaus.
Mutta enemmän kuin tämä, se on globaali valvontajärjestelmä. Niiden meistä, jotka asumme kehittyneissä maissa, käyttäytyminen muutetaan, koska meitä vastaan käydään psykologista ja taloudellista sotaa alistumisemme pakkokeinona.
Kehitysmaat pidetään köyhyydessä, koska niiltä evätään nykyaikaisen teollisen ja teknologisen kehityksen hedelmät. Sen sijaan heitä rasittavat velat, jotka maailmanlaajuiset taloudelliset voimakeskukset ovat ujuttaneet heille, heidän resurssinsa ryöstetään, heidän maansa varastetaan ja heidän omaisuutensa takavarikoidaan – kaikki ”kestävän kehityksen” nimissä.
Ehkä kuitenkin kestävälle kehitykselle ominainen luonnon finansialisointi on kaikista suurin vaara. Luonnonvaraluokkien luominen, metsien muuttaminen hiilensidontahankkeiksi ja vesilähteet asutuspalveluiksi. Kuten tämän sarjan myöhemmät osat osoittavat, useiden kestävän kehityksen tavoitteiden ytimessä on rahoituksellinen luonne.
Kuten YK avoimesti totesi, ”kestävässä kehityksessä” on kyse muutoksesta, ei välttämättä ”kestävästä kehityksestä”, kuten useimmat ihmiset ajattelevat. Sen tavoitteena on muuttaa maapallo ja kaikki sen päällä oleva, myös meidät, hyödykkeiksi, joiden kauppa muodostaa uuden globaalin talouden perustan. Vaikka se myydään meille ”kestävänä”, ainoa asia, jota tämä uusi globaali rahoitusjärjestelmä ”kestää”, on saalistusvaltaisen finanssieliitin valta.
Artikkelin on kirjoittanut Iain Davis ja Whitney Webb 13.9.2022 ja se on luvalla suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
unlimitedhangout.com: Sustainable Debt Slavery
