Päätöksen ottaa Suomi ja Ruotsi mukaan Naton kollektiiviseen itsemurhasopimukseen ei pitäisi tulla suurena yllätyksenä kenellekään, joka on kiinnittänyt huomiota natsismin kasvuun viimeisen 78 vuoden aikana.
Tämä kasvu ei ole vain hakaristitatuoitujen, okkultistisesta mustasta auringosta paljon pitävien, wolfsangel-susienkeliä ylläpitävien Azovien, C14:n, Svobodan ja Aidarin uusnatsien muodossa Ukrainassa tänä päivänä, vaan koko toisen maailmansodan historian uudelleenkirjoittamisessa, joka on sukeltanut kiihtyvällä vauhdilla epätodellisuuteen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kuluneiden 30 vuoden aikana.
Varsovan liiton jälkeisten Natoon liittyneiden jäsenmaiden, kuten Liettuan, Viron, Albanian, Slovakian ja Latvian, toisen maailmansodan natsien yhteistyökumppaneita on ylistetty patsailla, julkisilla laatoilla, monumenteilla ja jopa natsien mukaan nimetyillä kouluilla, puistoilla ja kaduilla. Natsien yhteistyökumppaneiden juhlimisesta neuvostomielisten monumenttien purkamisen yhteydessä on melkein tullut ennakkoehto kaikille Natoon liittymistä haluaville valtioille.
Natoon vuonna 2004 liittyneessä Virossa puolustusministeriön rahoittama Erna-seura on juhlinut natsi Erna Saboteur -ryhmää, joka työskenteli Waffen SS:n kanssa toisessa maailmansodassa Erna-etukaartin noustessa virallisiksi kansallissankareiksi. Albaniassa pääministeri Edi Rama kuntoutti natsiyhteistyökumppani Midhat Frasherin, joka karkotti tuhansia Kosovon juutalaisia kuolemanleireille.
Liettuan Kaunasissa julmuuksia toteuttanutta natsi-myönteistä Liettuan aktivistirintaman johtajaa Juozas Lukšaa kunnioitettiin kansallissankarina parlamentissa, joka hyväksyi päätöslauselman, jossa ”vuosi 2021 julistettiin Juozas Luksa-Daumantas vuodeksi”. Slovakiassa uusnatsi Marián Kotleban johtama ”Kansanpuolue Meidän Slovakiamme” siirtyi reuna-alueelta valtavirtaan ja voitti 10 % parlamenttipaikoista vuonna 2019.
NATSILUURANKOJA SUOMEN JA RUOTSIN KAAPEISSA
Vaikka Suomi juhlii mielellään tosiasiaa, että heidän vuosien 1941-1944 sodalla Venäjän kanssa ei ollut mitään tekemistä toisen maailmansodan kanssa, sen ollessa vain puolustusliitto Saksan kanssa pahaa Neuvostoliittoa vastaan, ja Ruotsi taas juhlii tosiasiaa, että se pysyi puolueettomana toisen maailmansodan aikana, faktat kertovat aivan toisenlaisen tarinan.
Molemmat maat eivät ainoastaan olleet aggressiivisia rooleissaan sodassa Neuvostoliittoa vastaan operaatio Barbarossan aikana ja sen jälkeen, vaan molemmat maat myönsivät myös valtavia lainoja ja muuta taloudellista tukea vuodesta 1940 vuoteen 1945.
Puhtaasti sotilaallisella tasolla kuningas Kustaa V:n ja sosiaalidemokraattisen pääministeri Per Albin Hannsonin johtama ”puolueeton” Ruotsi varmisti, että sen alueet asetettiin natsien käyttöön Narvikin taistelussa vuonna 1940, joka johti Norjan kukistumiseen. Kun operaatio Barbarossa käynnistettiin vuotta myöhemmin, Saksa sai luvan käyttää Ruotsin aluetta, rautatie- ja viestintäverkkoja hyökätäkseen Neuvostoliittoon Suomen kautta. Saksalaisia sotilaita ja taisteluvarusteita kuljetettiin Oslosta Pohjois-Ruotsin Haaparantaan valmisteltaessa hyökkäystä Venäjää vastaan.
Taloudellisella rintamalla 37 % Ruotsin viennistä koko sodan ajan suuntautui Saksaan, joka sisälsi 10 miljoonaa tonnia rautamalmia vuodessa, sekä suurimman tuotannon natsien sotakoneelle elintärkeitä kuulalaakereita, jotka vietiin natsien miehittämän Norjan satamien kautta. Profasistisella von Rosenin perheellä oli yksi tärkeimmistä rooleista natsi-ideologian edistämisessä Ruotsissa, kun Eric von Rosen oli mukana perustamassa Ruotsin kansallissosialistista puoluetta ja tarjosi pääsyn Ruotsin aateliston yläluokkaan Saksan korkeimmalle komennolle 1920-1930-luvuilla.
Lisäksi kreivi Hugo von Rosen toimi ruotsalaisen Enskilda Banken -pankin ja SKF Bearingin Yhdysvaltain sivukonttorien johtajana hallinnoiden varojen ja kuulalaakereiden (valmistettu Philadelphiassa) virtaa Wehrmachtiin koko sodan ajan.
Historioitsija Dougal MacDonald kirjoitti:
SKF:n kuulalaakerit olivat ehdottoman välttämättömiä natseille. Luftwaffe ei voinut lentää ilman kuulalaakereita, eivätkä tankit ja panssaroidut ajoneuvot voisi rullata ilman niitä. Natsiaseet, pommitähtäimet, generaattorit ja moottorit, ilmanvaihtojärjestelmät, U-veneet, rautatiet, kaivoskoneet ja viestintälaitteet eivät voisi toimia ilman kuulalaakereita. Itse asiassa natsit eivät olisi voineet taistella toista maailmansotaa, ellei Wallenbergin SKF olisi toimittanut heille kaikkia tarvitsemiaan kuulalaakereita.
Hugo oli avioliiton kautta Göringin pikkuserkku, ja hänen serkullaan Ericillä on pian tärkeä rooli tässä tarinassa.
SUOMEN NATSIPERINTÖ TARKASTELUSSA
Toisin kuin Ruotsi, Suomi ei koskaan yrittänyt teeskennellä puolueettomuutta, ja siinä mielessä voidaan ainakin antaa aplodit ruotsalaisten serkkujensa tekopyhyyden välttämisestä. Jakaessaan 1 340 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa, joka sisältää alueen 40 kilometrin iskuetäisyydellä nykyisestä Pietarista, Suomi oli natseille arvokas maa-alue.
Sodan aikana 8000 suomalaissotilasta taisteli suoraan natsien rinnalla venäläisiä vastaan, ja monet palvelivat natsien SS-panssaridivisiooneissa vuosina 1941-1943. Suomen hallituksen vuonna 2019 julkaisema skandaalimainen 294-sivuinen raportti paljasti, että peräti 1408 suomalaista vapaaehtoista palveli suoraan SS-panssaridivisioonassa toteuttamassa joukkojulmuuksia, kuten juutalaisten hävittämistä ja muita sotarikoksia.
Syy Suomen liittoon natsien kanssa sodan aikana on myös paljon synkempi kuin siistityt historiankirjat antavat ymmärtää.
Neuvostojohtajat olivat seuranneet natsien sotakoneiston rakentumista kohti Venäjää hidastetun junatörmäyksen tavoin siitä hetkestä lähtien, kun saavutettiin vuoden 1938 Münchenin sopimus, joka näki Tšekkoslovakian tuhoutumisen ja Frankenstein-hirviön kasvamisen Euroopan sydämessä.
Loistavassa kirjassaan The Shocking Truth About the 1938 Munich Agreement, Alex Krainer osoittaa, että brittiläinen salainen diplomatia varmisti, että Hitlerin Itävallan valtauksesta Puolan miehitykseen syyskuussa 1939 Iso-Britannian rauhoitteleva politiikka vain teeskenteli vastustusta natsismille, mutta itse asiassa helpotti sen hellittämätöntä kasvua Frankenstein-hirviönä Euroopan sydämessä.
KILPA SYDÄNMAAN TURVAAMISEKSI JA SUOMEN NATSIKÄÄNNE
Tietäen, että hyökkäys oli väistämätön, Venäjä allekirjoitti Molotov-Ribbentrop sopimuksen elokuussa 1939 yrittääkseen luoda puskurivyöhykkeen ekspansiivisen natsihallinnon ja itsensä välille.
Tämän pienen ikkunan aikana käytiin kilpailu etupiirien lujittamiseksi Venäjän toimiessa puolustuskannalla turvatakseen arat paikkansa ennen väistämättömän kuuman sodan alkamista. Sillä välin Saksa pyrki nostamaan kuumuutta sotilaallisilla operaatioilla, jotka levittivät Reich-valtakunnan ympäri Eurooppaa.
Venäjä saavutti useita tärkeitä strategisia, diplomaattisia voittoja allekirjoittamalla keskinäiset avunantosopimukset Latvian, Liettuan ja Viron kanssa. Kenttämarsalkka Carl Gustaf Mannerheimin ja pääministeri Risto Rytin hallinnassa oleva Suomi hylkäsi kuitenkin Venäjän tarjouksen.
Keskeytyneessä Venäjän ja Suomen keskinäisessä turvallisuussopimuksessa Venäjä tarjoutui luovuttamaan Karjalan alueita pohjoisessa vastineeksi Neuvostoliiton rajan siirtymisestä länteen Karjalan kannaksella ja luvan sijoittaa venäläisiä tukikohtia Suomeen. Rytin ja Mannerheimin saksalaismielinen hallitus oli julkisesti viihtynyt saksalaisten kanssa 1930-luvulla ja suuri osa Suomen aristokratiasta oli viihdyttänyt ekspansionismin harhakuvitelmia yhdessä ruotsalaisten natsimyönteisten kollegojensa kanssa, jotka uskoivat, että suuri osa Luoteis-Venäjää Itä-Karjalaksi kutsuttuna käsitti ilmeisesti ”puhdasta”, sekä slaavilaisen että skandinaavisen veren saastuttamatonta pohjoismaista kansaa.
Toisen maailmansodan aikakauden kartta, joka esittelee radikaalimman version ”Suomi”-ideologiasta, jonka mukaan suuri osa Pohjois-Venäjän alueesta kuului oikeutetusti Suomelle.
Suomen yhteistyösopimuksen hylkääminen johti Venäjän marraskuussa 1939 tekemään hyökkäyspäätökseen, joka johti 20 000 suomalaissotilaan menehtymiseen, 11 % alueensa, joka edustaa 1/3 osaa maan taloudellisesta potentiaalista, menettämiseen sekä poltettuun egoon. Tämä neljän kuukauden ”talvisota” päättyi maaliskuussa 1940 supistuneeseen ja nöyryytettyyn Suomeen, joka kaipasi kostoa.
Kenttämarsalkka Mannerheim ja pääministeri Ryti uskoivat hartaasti ”Suur-Suomen” myyttiin. Suomen suostuessa lyöttäytymään yhteen natsien kanssa, Mannerheim julisti sotilailleen sopimuksen aattona äänekkäästi, että:
Vuonna 1918 [Venäjää vastaan] käydyn vapaussodan aikana sanoin suomalaisille ja Vienan karjalaisille, etten tule panemaan miekkaani huotraan ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat.
Tämä puhe vaikeutti sen käsityksen säilyttämistä, että Suomen liitto natsien kanssa oli yksinkertaisesti ”puolustuksellinen”.
Vaikka revisionistiset historioitsijat ovat yleisesti väittäneet, että Herman Göring lähetti elokuussa 1940 henkilökohtaisen sanansaattajan Helsinkiin pyytämään lupaa käyttää Suomen aluetta vastineeksi aseista ja tuesta elokuussa 1940, SS-eversti Horst Kitschmann – joka oli tietoinen näistä vaihdoista – todisti vuonna 1945, että Mannerheim itse otti ensimmäiseksi yhteyttä Göringiin ehdottaen tämän järjestelyn tekemistä.
Dokumentoituna Henrik Lunden kirjassa Finland’s War of Choice, Kitschmann todisti:
Näiden keskustelujen aikana von Albedill [saksalainen majuri attaseasta, joka tiedotti Kitschmannia] kertoi minulle, että jo syyskuussa 1940 kenraalimajuri Rössing toimien Hitlerin ja Saksan kenraaliesikunnan käskystä, oli järjestänyt kenraaliluutnantti Talvelan, marsalkka Mannerheimin täysivaltaisen edustajan, vierailun Führerin päämajaan Berliinissä. Vierailun aikana Saksan ja Suomen pääesikuntien välillä sovittiin yhteisestä hyökkäyssodan valmistelusta ja sen täytäntöönpanosta Neuvostoliittoa vastaan. Tässä yhteydessä kenraali Talvela kertoi minulle esikunnan päämajassaan marraskuussa 1941 pidetyssä konferenssissa, että hän oli marsalkka Mannerheimin henkilökohtaisesta käskystä jo syyskuussa 1940 ollut yksi ensimmäisistä, jotka ottivat yhteyttä saksalaiseen ylimpään johtoon, jonka tarkoituksena on valmistautua yhdessä Saksan ja Suomen hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.
Hitler ja Mannerheim.
Syyskuussa 1940 hyväksyttiin salainen suomalais-saksalainen kauttakulkusopimus ja junaonnettomuus, joka oli Barbarossa, pantiin liikkeelle.
16. kesäkuuta 1941 Mannerheim kutsui 16 % Suomen väestöstä taistelemaan Wehrmachtin rinnalla tätä hyökkäystä varten.
Kun Barbarossa käynnistettiin virallisesti 22. kesäkuuta 1941, Suomessa oli 400 000 suomalaista sekä saksalaista sotilasta ja Suomen lentokentät luovutettiin natsien pommikoneille. Mannerheimin sopimus paholaisen kanssa johti varhaisiin voittoihin, sillä hänen unelmansa ”Suur-Suomesta” oli vihdoin herännyt eloon laajoilla alueilla Murmanskista Äänisjärveen, jotka kukistuivat Suomen miehitykseen vuosina 1941-1944. Tänä aikana etnisiä venäläisiä ja juutalaisia Suomessa lähetettiin pakkotyöleireille, joissa monet hävitettiin.
Suomen vuoden 2019 raportissa todettiin:
Neuvostoliittoon suuntautuvan marssin sekä Ukrainan ja Kaukasuksen halki ajamisen aikana mukana olleet SS-divisioona Wikingin alayksiköt ja miehet osallistuivat lukuisiin julmuuksiin… Suomalaisten vapaaehtoisten päiväkirjat ja muistelmat osoittavat, että käytännössä kaikkien heidän on täytynyt alusta asti olla tietoisia hirmuteoista ja joukkomurhista.
Kun suomalaisten SS-divisioona Wiking eteni Länsi-Ukrainan kautta heinä-elokuussa 1941, yli 10 000 siviiliä kuoli Lvivissä ja Žytomyrissä ja yli 600 000 lisää tapettiin alueella Barbarossan alusta maaliskuuhun 1942 asti.
SUOMEN SITKEÄN HAKARISTIN OUTO TAPAUS
On sanottava sananen Suomen omalaatuisesta virallisesta ilmavoimien logosta, joka syntyi vuonna 1918 ja kesti vuoteen 2020, jolloin logo poistettiin lentokoneista, lipuista ja univormuista (tosin säilytettiin edelleen Ilmasotakoulun seinillä).
Viittaan tässä tietysti omituiseen hakaristiin eli swastikaan, jota vuoden 1945 jälkeinen Suomi ei pitänyt viisaana poistaa sotilaslentokoneistaan tai univormuistaan natsiliittolaistensa kaatumisesta huolimatta.
Siistityt historiankirjat hälventävät nopeasti tämän epätavallisen, vuosisadan ajan kestäneen hakaristifetissin täydellisenä sattumana, jolla ei ole mitään tekemistä natsien kanssa, koska natsipuolue otti tunnuksen käyttöön kokonaiset pari vuotta Suomen hallituksen jälkeen. Kuitenkin, kuten suurin osa virallisista historiallisista narratiiveistamme, tämäkin murenee pienimmästäkin paineesta.
Tarinan mukaan ruotsalainen kreivi Eric von Rosen jätti Suomen valkoiselle armeijalle vuonna 1918 lahjaksi hakaristein koristellun Thulin Typ D -lentokoneen, joka perusti Suomen ilmavoimat ja hakarististä tuli sen virallinen logo. Koska von Rosen oli jo käyttänyt hakaristiä henkilökohtaisena tunnuksenaan siitä lähtien, kun hän näki sen ensimmäisen kerran muinaisissa riimuissa lukion aikana, voidaan päätellä, että suomalaisilla sotilashakaristeillä ja niiden natsivastineilla ei voinut olla mitään yhteyttä.
Tämä väite jättää täysin huomiotta sen tosiasian, että molemmat von Rosenin veljekset, sekä Eric että Clarence, olivat johtavia aatelisia, jotka puolustivat ylpeänä natsien asiaa, sponsoroivat ruotsalaista eugeniikkaa Ruotsin Uppsalan yliopiston rotubiologian instituutin kautta (n. 1922), lobbasivat sterilointilakeja ja esittelivät Hitlerin Ruotsin eliitin yläluokalle. Vuonna 1933 Eric von Rosenista tuli Nationalsocialistiska Blocket -puolueen (alias: ”Ruotsin kansallissosialistinen puolue”) perustajajäsen.
Voimakas tuki natseille (johon sisältyi von Rosenin vaikutus Ruotsin Enskilda Banken -pankkiin ja SKF:ään) muuttaa myös sitä, miten meidän on tulkittava läheistä suhdetta, josta sekä Clarence, Eric että Hugo von Rosen nauttivat lankonsa Hermann Göringin kanssa, joka oli työskennellyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eric von Rosenin henkilökohtaisena lentäjänä.
Pitkän oleskelun aikana von Rosenin Rockelstadin linnassa vuonna 1920 Göring tutustui ensimmäisen kerran 1) von Rosenin hakaristeihin, jotka koristivat linnaa ja sen vieressä olevaa metsästysmajaa, 2) von Rosenin intohimoon luonnonsuojelua kohtaan, jonka Göring jakoi – hänestä tuli myöhemmin ensimmäinen natsivaltakunnan metsä- ja luonnonsuojeluministeri 1930-luvulla ja 3) Eric von Rosenin kälyyn Carin von Kantzowiin, josta tuli pian Göringin vaimo ja jota Hitler kutsui ”natsipuolueen ensimmäiseksi naiseksi”.
Birgitta, Mary, Hermann Göring ja Eric von Rosen Rockelstadissa Ruotsissa 1933.
Eric ja Clarence von Rosen olivat olleet okkulttisen ariosofia-nimisen lahkon seuraajia, jota johti mystinen riimuista pakkomielteinen runoilija nimeltä Guido von List, joka yksinkertaisesti otti Madame Blavatskyn teosofian ja haudutti sen yhteen arjalaisen rodullisen paremmuuden käänteellä Wotanin myytteihin tehostetusti keskittyen. Tässä lahkossa hakaristiä ja riimumerkkejä, kuten Othala-riimua, Elhaz/Algiz/elämä-riimua, Sig/Sieg-riimua (SS:n myöhemmin käyttämä) ja wolfsangel-susienkeliä käsiteltiin pyhinä kuvina, joilla oli maagisia voimia.
Guido von List oli organisoinut lahkonsa sisäiseen ja ulkoiseen ytimeen, jossa ”valitut” oppivat salaisen tulkinnan riimuista okkulttisen Hoher Armanen Orden eliittiseuran alla, jossa von List itse toimi suurmestarina.
Tästä rasistisesta okkultistisesta arjalaisuudesta, jonka teosofinen tavoite on tuoda hindu- ja buddhalainen mystiikka uuteen post-kristilliseen aikakauteen, tuli erittäin suosittu ilmiö Euroopan aatelisten perheiden keskuudessa tänä aikana. Tavoitteena oli käyttää kieroutunutta tulkintaa itämaisesta spiritualismista sisällön täysin puuttuessa ja luoda uusi järjestys, joka perustui ”Vesimiehen aikakauteen”, joka korvaisi vanhentuneen ”Kalojen aikakauden”, joka edusti vanhanmallista järkeilyä, josta esimerkkinä Sokrateen, Platonin ja Kristuksen kaltaiset ihmiset.
Hoher Armanen Orden veljeskunnasta kasvoi pian toinen salainen okkulttinen järjestö nimeltä Thule-seura sekä Ordo Novi Templi (Uusien Temppeliherrain Ritarikunta), jonka johtavina jäseninä olivat Rudolf Hess, Hans Frank, Hermann Göring, Karl Haushofer ja Hitlerin valmentaja Dietrich Eckart.
EPÄMIELLYTTÄVÄ TOSIASIA ON NYT KOHDATTAVA
On epämiellyttävä historian tosiasia, että samoja voimia, jotka synnyttivät fasismin, ei koskaan rangaistu Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Niitä Wall Streetin teollisuusmiehiä ja rahoittajia, jotka toimittivat Saksalle rahoitusta ja tarvikkeita ennen sotaa ja sen aikana, ei rangaistu… eikä myöskään Englannin keskuspankin brittirahoittajia, jotka varmistivat, että natsien kassat olisivat täynnä takavarikoituja saaliita Itävallasta, Tšekkoslovakiasta tai Puolasta.
Sodan jälkeisenä aikana ei nähty ainoastaan laajaa fasististen tappajien uudelleenorganisoitumista CIA/NATOn hallinnoiman operaatio Gladion muodossa, ja tiedämme, että Allan Dulles valvoi suoraan Hitlerin tiedustelupäällikkö Reinhard Gehlenin uudelleenaktivointia Länsi-Saksan tiedustelupalvelun komentorakenteeseen sekä hänen koko verkostonsa. Ukrainan natsit, kuten Stefan Bandera ja Mikola Lebed, sulautuivat välittömästi tähän samaan koneistoon, kun Bandera työskenteli Gehlenin kanssa vuodesta 1956 hänen kuolemaansa vuonna 1958 saakka, kun taas Lebed sulautui Yhdysvaltain tiedustelupalveluun johtaen CIA:n etujärjestöä nimeltä Prolog.
Kuten Cynthia Chung kuvasi äskettäin kirjassaan Sleepwalking into Fasism, että peräti kymmenen korkean tason entistä natsia nautti valtavasta vallasta Naton komentorakenteessa operaatio Gladion synkkinä vuosina. Cynthia kirjoittaa:
Vuodesta 1957 vuoteen 1983 NATO:ssa oli ainakin yksi, ellei useita korkea-arvoisia ”entisiä” natseja, jotka komensivat useita Naton osastoja… Naton komentajan ja liittoutuneiden joukkojen Keski-Euroopan päällikön asema (CINCENT Commander in Chief, Allied Forces Central Europe – AFCENT) oli virka, jonka täyttivät AINOASTAAN ”entiset” natsit 16 VUOTTA PERÄTTÄIN, vuosina 1967-1983.
Näiden vuosien aikana Gladion ‘stay behind’ -verkosto ei ainoastaan järjestänyt terrorismivirtaa Euroopan väestöä vastaan käyttämällä nimellisesti ”marxilaisia” eturyhmiä tai iskuja korkean arvon kohteisiin, kuten Dag Hammarskjöld, Enrico Mattei, Aldo Moro tai Alfred Herrhausen, niin tarvittaessa. Valtiomiehet, jotka eivät pelanneet Suuren pelin sääntöjen mukaan, eivät valitettavasti olleet kauan tässä maailmassa.
Naton itseään tunnustava mielikuva ”liberaaleihin sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestyksen” airueena on enemmän kuin hieman pintapuolinen, kun tarkastellaan natsien täyttämiä liittoutumia, jotka monet Atlantin neuvoston natofiilit saattavat toivoa unohdettaviksi. Tämän historian pitäisi myös saada meidät arvioimaan uudelleen todelliset syyt Naton perustamiseen vuonna 1949, mikä palveli naulana arkkuun Franklin Rooseveltin visiolle Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan liittoutumisesta, jonka hän toivoi muokkaavan toisen maailmansodan jälkeistä aikakautta.
Naton kasvua Venäjän alueen ympärillä vuodesta 1998 lähtien ja Naton johtamia Bosnian, Afganistanin ja Libyan pommi-iskujen joukkojulmuuksia tulisi myös arvioida uudelleen tätä natsien sukutaulua ajatellen.
Miksi Nato julkaisi kuvia ukrainalaisesta sotilaasta, joka heilutti selvästi Thule-seuran okkultismin mustaa aurinkoa univormussaan naistenpäivän kunniaksi tänä vuonna?
Miksi aktiivisia ukrainalaisia Azovissa palvelevia natseja ja Aidar-pataljoonia järjestelmällisesti kaunistellaan Naton propagandakanavien tai valtavirran median toimesta huolimatta todistetuista joukkojulmuuksista Itä-Donbassissa vuodesta 2014 lähtien? Miksi natsiliikkeet näkevät valtavan elpymisen Itä-Euroopan alueella – erityisesti maissa, jotka ovat joutuneet Naton vaikutuksen alle Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen?
Onko mahdollista, että sota, jonka luulimme liittolaisten voittaneen vuonna 1945, oli vain taistelu laajemmassa sodassa sivilisaatiosta, jonka lopputulos jää vielä nähtäväksi? Varmasti Suomen ja Ruotsin patrioottien tulisi pohtia syvästi niitä synkkiä perinteitä, jotka uhkaavat elpyä heidän liittyessä uuteen operaatio Barbarossaan 2000-luvulla.
Artikkelin on kirjoittanut Matt Ehret ja se on julkaistu Canadian Patriot nettisivuilla 14.3.2024 sekä luvalla suomennettu ja uudelleenjulkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
canadianpatriot.org: Do Sweden and Finland have Nazi Skeletons in their Closets?
Artikkelikuva: Efasein/shutterstock.com
