Äskettäisessä artikkelissa väitimme, että tarvitaan kaksi toisiaan täydentävää uudistusta, jotta Abraham Lincolnin vuoden 1863 visio ”kansan hallinnasta” toteutuisi länsimaissa. Vallan palauttamiseksi kansalle ehdotimme ensimmäistä uudistusta, joka antaisi tavallisille ihmisille roolin nimittää hallitusbyrokratioidemme ja QuanNGO-toimielimien (välillinen julkishallinto) johtajat, joita usein kutsutaan yhteisesti ”syväksi valtioksi”, kansalaistuomareiden kautta. Tässä artikkelissa kuvaamme kaksiosaisen uudistusohjelman toista osaa.
Tämän toisen uudistuksen tavoitteena on saada tavalliset ihmiset mukaan uutisten, informaation ja analyysien tuottamiseen, jotka kaikki ovat tällä hetkellä ”median” alaisuudessa eri muodoissaan. Modernin mediasektorin eri kokonaisuudet ovat kilpailussa pohjalle, jossa ne hädin tuskin pitävät yllä teeskentelyä tiedon jakamisesta, joka kouluttaa ihmisiä auttamaan heitä tekemään hyviä päätöksiä. Sen sijaan mediasta on tullut rikkaiden keino manipuloida äänestämistä, ostamista, elämäntapoja, terveyttä ja kaikkea muuta koskevia päätöksiä.
Sanomalehdistä, televisiosta, Internet-sivustoista ja sosiaalisesta mediasta on tullut vain manipuloinnin välineitä eliitin etujen palvelemiseksi. Olemme nähneet kuinka Twitter, Google, LinkedIn, YouTube, Facebook ja muut kaupalliset tiedotusfirmat, jotka aloittivat toimintansa vain vuosikymmen tai kaksi sitten lupauksilla itsenäisyydestä ja avoimesta mediasta, ovat päätyneet sensoriksemme viimeisen reilun kahden vuoden aikana ja lisänneet innokkaasti panoksensa totalitaaristen poistojen pitkälle ja synkälle historialle.
Miten vastustamme väärinkäyttöä ja kannustamme laadukkaan tiedon levittämiseen, joka aidosti auttaa tavallisia ihmisiä? Aivan kuten kansalaistuomarin, ihmisten tulee itse ottaa vastuu tiedon tuottamisesta kaupallisesta mediasta erillisessä järjestelmässä. ”Ihmisten median” on tapahduttava, jotta estetään ”media ihmisille”, mikä puolestaan kehkeytyy ”ihmisten manipulaatioksi eliitin toimesta”.
”Kansan media” -uudistusehdotuksemme on myös keino aseistaa meidät taistelemaan tärkeimmällä maailmanlaajuisella taistelukentällä: tiedon taistelukentällä. ”Meitä” manipuloivat jatkuvasti paitsi omat hallituksemme ja kotimaiset eturyhmämme, myös ulkomaiset eturyhmät, mukaan lukien hallitukset ja kansainväliset järjestöt, joilla ei ole meidän etumme sydämellään, ja jotka voivat itse asiassa toivoa meille pahaa.
Ajattele vaikka WHO:ta tai kiinalaisia propagandisteja. Nämä hyökkäykset ovat heltymättömiä. ”Me” käymme mediasotia myös muissa maissa omaksi hyödyksemme, joten sekä hyökkäykseen että puolustukseen tarvitaan taitava media-armeija. Halusimme tai emme, olemme nyt jatkuvassa julistamattoman sodan tilassa, jossa sanat ja kuvat ovat uusia panssarivaunuja ja tykistöä.
Toimivat yhteisöt Yhdysvalloissa, kuten amishit, mormonit ja hassidi-juutalaisyhteisöt, tuottavat nykyään omaa mediaa, ja tämä on yksi mekanismi, jolla he ovat vastustaneet viimeisten 2,5 vuoden aikana vallitsevaa covid-hulluutta. Esimerkkinä lähempänä kotia ovat Brownstone Instituutin kirjoittajat, jotka ovat muodostaneet oman mediayhteisön.
Silti tällaiset yhteisöt ja niiden tiedotusvälineet ovat pieniä ulottuvuudeltaan massamediaan verrattuna. Huolemme on, kuinka skaalata yhteisömedian tuotantoa ja saada se toimimaan suurelle väestöjoukolle, joka ei ole onnistunut pakenemaan informaatio-orjuuden kynsistä: niille monille, jotka nykyään ovat hyvin ja totisesti jakautuneita sekä hallittuja.
Ensin luonnostelemme sen, minkä uskomme toimivan, ja sitten pohdimme hankalaa kysymystä kuinka se voidaan järjestää ja samalla maksimoida henkilökohtainen autonomia.
TAKTISET SUUNNITELMAT
Meillä on mielessämme yhteisömedian tuottamisjärjestelmä, joko kansallisella tasolla tai osavaltioiden tai maakuntien tasolla. Osallistumalla tähän järjestelmään ”ihmiset” oppivat tuottamaan mediaa ja sisällyttävät henkilökohtaisen asiantuntemuksensa työhön. Hyödyntämällä väestön sisältämää mahtavaa tietovarastoa, suunnittelemamme järjestelmä tarjoaa kanavan, jonka kautta jokainen voi hyötyä ihmisten omasta kollektiivisesta asiantuntemuksesta. Suuri osa tästä asiantuntemuksesta on tällä hetkellä saavuttamattomissa eliittimediavalvonnan vuoksi.
Yhteisömedian tuottamisjärjestelmä voi myös lisätä väestön tietoisuutta sekä perinteisillä että sosiaalisen median alustoilla käytettävistä manipulointitekniikoista. Koulutus siitä, mitä tiedon luomiseen tarvitaan, antaa väestölle mahdollisuuden tunnistaa haitallinen manipulointi ja puolustautua sitä vastaan sekä vastata vihollisiimme asianmukaisesti.
OPERATIIVINEN TOTEUTUS: YHTEISÖT KÄYTÄNNÖSSÄ
Miltä tämä näyttäisi käytännössä? Suunnittelemme alla olevan toimintasuunnitelman pilottiversion, aluksi yhdellä alueella tai Amerikan osavaltiossa, joka demokraattisesti päättää kokeilla sitä, esimerkiksi kansanäänestyksellä.
Saavutettuaan tietyn iän (esimerkiksi 20), jokainen väestön jäsen päättää, osallistuuko hän valitsemaansa yhteisöön median tuottamisen kautta vai antamalla aikaa johonkin yhteisön tärkeäksi julkishyödykkeeksi nimeämälle alueelle. Jotkut yhteisöt voivat ehdottaa julkisten puistojen siivoamista, teiden korjausta, perheväkivallan ehkäisyn tukemista, toiset julkisten asuntojen rakentamista – mikä tahansa julkinen hyödyke, jonka yhteisö kokee tällä hetkellä saavan suhteettoman alhaista palvelua julkisilta rakenteilta. Tällainen ”sosiaalinen palvelu”, johon myös valamiehistön tehtävä kuuluu, on normaalia monissa Euroopan maissa ja myös monissa koulujärjestelmissä, kuten International Baccalaureate -järjestelmässä, jossa kaikki opiskelijat tekevät yhteisöpalvelua.
Jos henkilö valitsisi yhdyskuntapalveluvaatimuksen täyttämisen mediatuotannon kautta, hän suorittaisi ensin muutaman kuukauden yleisen teknisen koulutuksen. Jokainen saisi koulutusta tiedon tuottamiseen ja seulomiseen, manipulointitekniikoihin ja niiden historiallisiin esimerkkeihin, mediakanavien johtamisen käytännön puoleen ja niin edelleen.
Kuten aikaisempina aikoina harjoitteluun oikeilla aseilla, tämän yleisen koulutuksen tulisi olla teknistä pikemminkin kuin yhden ”totuuden” suuntaista, joka kaikkien on omaksuttava. Tavoitteena tulisi olla antaa ihmisille mediataistelun perustyökalut: ymmärtää, kuinka ”totuutta” tuotetaan tiedotusvälineissä artikkeleiden, videoiden, infoviihteen, kyselyjen ja tutkimusraporttien avulla.
Koska valppauden on oltava jatkuvaa, alun perin peruskoulutuksen suorittaneet kansalaiset viettävät ajoittain lyhyitä hetkiä (esimerkiksi kuukausi joka viides vuosi) uutisten ja tietojen tuottamiseen ja seulomiseen. Tämä heijastaa useiden maiden, kuten Sveitsin, asevelvollisuusjärjestelmää, jossa varusmiehiä vaadittiin aina silloin tällöin käyttämään aseita pitääkseen taitonsa tuoreena. Ne, jotka kieltäytyvät osallistumasta median tuottamiseen, käyttäisivät tämän kuun viiden vuoden välein osallistuen johonkin muuhun valitsemaansa julkiseen hyvään.
Mitä uskomme tällä saavutettavan?
MONIMUOTOISUUS VAHVUUTENA
Yhteiskunnallisissa asioissa emme usko asiaan, jota kutsutaan ”puolueettomaksi totuudeksi”, ja mitä nopeammin voimme vapauttaa yhteiskuntamme kuvitelmasta, että sellainen on olemassa, sitä parempi. Pikemminkin ihmisen todellisuudentaju syntyy altistumisesta suurelle joukolle erilaisia näkökulmia, jotka kaikki ovat puolueellisia muiden näkökulmien näkökulmasta, mutta kutakin puolustetaan vilpittömästi. Yhteisön tuotantojärjestelmässämme, jossa kansalaiset työskentelevät, tuotetut erilaiset näkökulmat pitäisi siksi olla koko väestön saatavilla.
Näemme monia mediaryhmiä, jotka heijastelevat yhteiskunnan mielipiteiden, uskontojen ja ideologioiden monimuotoisuutta. Jokaiselle tunnustetulle ryhmälle, jolla on tarpeeksi kannattajia suurten vaalien aikaan (esimerkiksi 1 % koko väestöstä tai 10 % jostain alueesta), perustetaan erillinen julkinen mediaorganisaatio, joka rahoitetaan julkisesti vaalien syklin (esim. 4 vuotta) ajaksi, jonka johdon nimittävät kansalaistuomaristot, jotka muodostuvat tästä väestönosasta.
Tämä organisaatio voisi ottaa vastaan uusia tulokkaita, jotenkin perinteisen miliisijärjestelmän tavoin. Juuri täysi-ikäiset ihmiset saisivat valita, missä ryhmässä palvelevat, ja voisivat palvella paikallisesti, olipa kyseessä sitten mediatuotanto tai muun julkishyödykkeen tuotanto.
Yhteisö voisi myös perustaa oman mediaorganisaation sen sijaan, että se saisi ”mediahaaran” vireille julkisena tahona, mutta yhteisöjärjestelmään pääsemiseksi sen johtajuus on valittava kansalaistuomariston kautta, sillä muuten se voisi toimia kilpenä yksityisille eduille. (Jos sen johtajuuden valitsisi kansalaistuomaristo, joka koostuu ihmisistä, jotka ovat tunnustaneet olevansa sen arvoja kannattavia, Brownstone Insituutti itse olisi järjestelmämme mukaisesti kelvollinen vastaanottamaan ja kouluttamaan nuoria.)
Nämä ryhmät tuottaisivat tietoa ajankohtaisista asioista, urheilusta, kulttuurista, tieteestä tai muista uutisarvoisista aiheista uutisten, perusteellisten raporttien ja tutkimusten kautta. Sen sijaan, että toivoisi turhaan illusorisen ”puolueettoman totuuden” lopullista tuomaria pelastamaan meidät eliittien jatkuvilta manipulointiyrityksiltä, järjestelmämme tukeutuisi erilaisiin tietoihin, jotka esitetään erilaisista vilpittömästi omaksutuista näkökulmista, joista jokainen kilpailee myötävaikuttajien määrästä ja siksi jokainen on kilpailupaineen alainen.
Nuoret, jotka valitsisivat palvella valitsemaansa yhteisöä mediatuotannon kautta, suorittaisivat peruskoulutuksensa ja kokeilisivat sitten muutaman viikon ajan uutistuotannon käytännön puolta ja tiedon seulontaa kyseisessä yhteisössä. Seulontaprosessiin kuuluisi arvioida (esimerkiksi äänestys- tai sertifiointijärjestelmän kautta) mediaryhmän tietoon saatetun tiedon laatua heidän asiantuntemuksensa aiheesta, olipa kyseessä kudontakuviot, muoti, terveys tai ulkomaiden asiat.
Myöhempinä vuosina palaavat kirjoittajat panostaisivat asiantuntemuksensa suoraan uutistuotantoon sekä tiedon keräämiseen. Tämän monipuolisen asiantuntemuksen pohjalta useimmat mediaryhmät alkaisivat käsitellä kaikkia tärkeimpiä uutisaiheita muutaman vuoden kuluttua. Yhteisömedian tuotantojärjestelmä hyödyntäisi siten koko väestön yhdistettyä asiantuntijatietoa, kun se liikkuu elämänkaaren läpi, tuottaa uutisia ja arvioi niitä koko väestön hyödyksi, kuten massatutkimus-tuotanto ja vertaisarviointijärjestelmä.
”Jäsentensä” mielipiteiden kokoaminen tiedon seulonnan avulla on tapa, jolla jokainen yhteisö hyödyntää sen palveleman väestöosan painotettua asiantuntemusta tunnistaakseen, mikä on hyvää ja mikä roskaa. Ensimmäinen lisäys Yhdysvaltain perustuslaista soveltuisi mediaryhmien ekologiaan. Vaikka yksilöiden on valittava ryhmät, joiden kanssa he palvelevat, mikään este ei ehkäisisi ketään kuluttamasta mediaa mistä tahansa ja siten pääsemästä käsiksi lähes äärettömään valikoimaan ”tislattuja totuuksia”.
SEURAAVA TASO
Kun järjestelmä on perustettu, sitä voidaan jalostaa useilla tavoilla. Jotkut voivat esimerkiksi tehdä yhteisömediapalveluaan vain antamalla asiantuntijalausuntoja vastaanotetusta mediasisällöstä, kun taas toiset voivat tuottaa vain sisältöä tai työskennellä hallinnollisessa tehtävässä. Kuten kaikissa tuotantoprosesseissa, monet roolit on täytettävä, ja ihmiset voivat siirtyä siihen, missä he ovat hyviä. Mahdollisuus sanoutua irti mediatuotannosta johonkin muuhun julkishyödykkeiden tuotantoon jossain elämänvaiheessa tai päinvastoin, olisi myös mahdollista.
Väestöhenkilöstöstä koostuvat mediaryhmät muodostaisivat pysyvän media-armeijan kansasta, kansalle ja kansan puolesta, joka on hyödyllinen sekä kotimaan puolustukselle että ulkomaisille hyökkäyksille. Syntyisi erittäin monipuolinen tietomaisema, jossa jollakin mediaryhmällä jossain on asiantuntemusta tunnistaakseen, onko jokin muualla levitettävä tarina potaskaa, ja sillä on alusta selittää miksi.
Koko väestön monipuoliset intressit ja ideologiat olisivat jatkuvasti läsnä ja toisivat jatkuvasti esiin näkemyksiään, ruokkien innovaatioita ja estäen monokulttuurin syntymistä. Koska mediamaisema koostuu julkisista instituutioista, jotka on maksettu pääosin ihmisten aikalahjoituksella, se ei olisi nykyisellään myytävänä eniten tarjoavalle.
Kuten muillakin aloilla, kuten koulutuksessa ja terveydenhuollossa, julkisen median tuotantosysteemissämme olisi edelleen tilaa yksityiselle yritykselle, esimerkiksi kaupallisille uutisyrityksille ja yksityisrahoitteisille ajatushautomoille. Yksityinen media pidettäisiin tarkoituksella erillään yhteisöjärjestelmästä, jotta ensimmäisten kaupalliset kannustimet eivät soluttautuisi jälkimmäiseen.
Johann Gutenberg (oikealla) kaiverruksessa vuodelta 1881. Johannes Gensfleisch zur Laden zum Gutenberg oli saksalainen metallityömies ja keksijä. Hänet tunnetaan ensimmäisen kirjapainotaidon kehittämisestä ja ensimmäisen kirjapainon perustamisesta Peter Schöfferin ja liikemies Johannes Fustin kanssa 1400-luvun puolivälissä.
Itse yhteisöjärjestelmän odotetaankin toimivan kuin jarruna kaupallisella puolella levitetylle potaskalle. Julkisen median kokoonpanot tarjoavat jatkuvasti kilpailua tuottamalla ja seulomalla omaa sisältöään sen sijaan, että kopioisivat kaupallisiin tarkoituksiin tuotettua sisältöä, joten yksityisesti johdettujen ryhmien ei pitäisi päästä enää pälkähästä fantasiatarinoista, jotka palvelevat joitain syvätaskuja.
Suuret alustat voisivat silti toimia ja kokeilla vääriä ”Fact Checking” -keinojaan, mutta ihmiset olisivat viisaampia sellaisiin manipulointitemppuihin. Meistä todennäköisempää on, että tämän maailman Facebookien ja Twitterien kautta leviävä tieto alkaisi heijastamaan sitä, mitä väestön mediapataljoonat tuottavat.
Tällaisen uuden mediamaiseman vaikutuksen vaaleihin pitäisi olla valtava. Tällä hetkellä vaalit kamppaillaan läpi joukkoviestintäkampanjoilla, joissa pääsy väestön uskonmuodostusprosessiin myydään omille eduille. Fiksaa mediaongelma ja vaalienkin pitäisi toimia paremmin.
Voidaan vastustaa sitä, että yhteisömedia vain lisää melua ja lisää siten apatiaa musertaen väestöä entisestään. Tämä on epätodennäköistä etenkään vaalien aikana, koska yhdyskuntajärjestelmä tuottaa ”rehellistä melua”, jonka väestö itse tuottaa. Väestö samaistuu henkilökohtaisesti mediamaisemaan nähtyään läheltä, kuinka mediaa tuotetaan ja miten oma osa yhteisöstä on yrittänyt ymmärtää maailmaa. Uskomme, että vaalien tullen äänestäjät kiinnittävät huomiota siihen, mitä heidän – meidän – mediassa, kaltaistensa ihmisten tuottamassa mediassa, on sanottavaa.
Kun kanavillamme on rehellisempi media, paljastetaan huijarit ja kevytsarjalaiset, tärkeimmät aiheet tulevat esille, keskeiset kompromissit tulevat näkyviin ja äänestäjät voivat tehdä tietoisia päätöksiä, jotka edistävät heidän omia etujaan. Kansan suoran median pitäisi myös vähentää poliitikkojen sulautumista aristokraattiseksi eliitiksi, koska monipuolinen ja kriittinen mediasektori antaa paljon laajemmalle lahjakkuudelle puolueettoman huomion, koska halvat keinot lahjakkaiden kilpailijoiden pois ajamiseksi kilpailusta (valetarinat, herjauskampanjat, pelotustaktiikat) eivät yksinkertaisesti voi hallita radioaaltoja.
VASTAISKUT?
Koska tässä ja edellisessä artikkelissamme olevien ehdotusten on tarkoitus voittaa Big Money – Ison Rahan poliittinen vaikutus sen valloittamissa instituutioissa (media ja ”syvä valtio”), meidän tulisi harkita eliitin todennäköisiä vastatoimia joko estääkseen tai vääristääkseen näitä uudistusehdotuksia.
Ennaltaehkäisyn osalta nykyisen eliitin voisi odottaa tekevän tekaistuja pelottelukampanjoita, jos näistä ehdotuksista tulee todellisia kilpailijoita. He kiistelevät eri keinoin, että et voi luottaa ihmisiin tapaamisten tai median kanssa. On kova argumentti, että he asettuisivat ehdolle, mutta he varmasti yrittävät sitä kaikella luovuudella ja intohimolla, jonka vaan voi ostaa.
Vielä kieroutuneempaa on se, että eliitti voi tyrmätä nämä siirrot näppärästi operatiivisten yksityiskohtien kanssa siten, että heidän etunsa salakuljetetaan takaisin. Kuvittele vaatimusta, esimerkiksi, että yksityiset yritykset olisivat niitä, jotka järjestävät valamiehet tai tunnistavat kansalaisryhmät, jotka perustavat mediaorganisaatioita. Kuvittele väitettä, että ”kansallisen turvallisuuden” vuoksi osa hallituksen byrokratiasta on vapautettava valamiehistön nimittämisestä, jolloin jokainen merkittävä virka tunnistetaan nopeasti kansallisen turvallisuuden viraksi. Kuvittele, että yhteisömedian tuottajat voidaan haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta, mikä antaisi Big Moneylle mahdollisuuden nitistää ei-toivotut yhteisömediatoiminnot loputtomilla oikeusjutuilla. Mieli kelaa.
Nämä vastasiirrot ja muut ovat kaikki mahdollisia, ja ainoa vastaus meillä on, että tarvitaan todellista poliittista tahtoa näiden uudistusten toteuttamiseksi jossain ja lähteä taisteluun eliittiä vastaan. Tällaisten uudistusten valttikortti on se, että jos ne perustetaan ja ne voidaan saada toimimaan yhdessä maassa tai osavaltiossa, kateudesta ja kilpailusta tulee voimakkaita liittolaisia niiden omaksumisessa muualle hukkaamatta niitä yksityiskohtiin. Tämä koskee myös muita onnistuneita demokraattisia uudistuksia: saa ne kuntoon yhdessä maassa tai osavaltiossa, ja loput todennäköisesti seuraavat.
VAPAUS JA YHTEISKUNTAVASTUU
Hyviä asioita saadaan aikaan jo ilman järjestäytynyttä palvelua ja yhteisövastuuta. Jotkut niistä, jotka tunnustavat atomistisen olemassaolon perimmäisen turhuuden, voivat päättää vapaaehtoisesti työskennellä yhteisön muodostamiseksi, ja Brownstone Instituutti itse on loistava esimerkki siitä, mitä voidaan luoda vapaaehtoisilla yhteisörakentamisen toimilla.
Sitä vastoin ihmiset, joilla ei ole resursseja osallistua tehokkaasti yhteisöihin vapaaehtoisesti, kohtaavat samanlaisen kohtalon kuin ne, jotka päättävät toimia yksin. Jos heidän epätoivonsa ei johda heitä rikollisiin tavoitteisiin, heistä tulee joko hyväntekeväisyyskohteita tai järjestäytyneiden ja paremmin toimeentulevien voimien orjia. Kun eriarvoisuus kasvaa, tämä ongelma kasvaa.
Yhteisömedian tuotanto-ohjelmassamme on miliisin makua: palveluohjelma, jossa kansalaisilla on velvollisuuksia, eivätkä he voi vapaamatkustella. Jos järjestelmä olisi täysin vapaaehtoinen, kaikilla olisi vahva kannustin antaa muiden tehdä työ. Juuri näin pääsimme tähän tilanteeseen alun perin: ihmiset leijuivat sen mukana, mitä ”vapaasti” tarjottiin, ymmärtämättä, että se, mitä kulutettiin, oli maksettua manipulaatiota, joka ajan myötä kahlitsi heidän mielensä.
Toimivat yhteisöt asettavat jäsenilleen jo velvollisuuksia, joita ei voida paeta. Yhdysvalloissa on veroja, rikosoikeusjärjestelmän valamiehistön velvollisuus, armeijan asevelvollisuus sodan aikana ja useita miljoonia sivuja osavaltion ja liittovaltion määräyksiä, joita väestön on noudatettava. Mikään näistä asioista ei ole vapaaehtoista. Joissakin maissa, mukaan lukien suuressa osassa Eurooppaa, ajatus pakollisesta sosiaalipalvelusta on ollut olemassa vuosikymmeniä, ja sekä valamiehet että mediatuotanto mahtuisivat helposti tähän olemassa olevaan järjestelmään.
Silti Brownstone Instituutin kiitettävä tehtävä on suojella yksilön vapautta mahdollisimman suuressa määrin. BI:n perustajan Jeffrey Tuckerin sanoin:
Sen visio on yhteiskunnasta, joka asettaa korkeimman arvon yksilöiden ja ryhmien vapaaehtoiselle vuorovaikutukselle ja minimoi väkivallan ja voimankäytön, mukaan lukien julkisten tai yksityisten viranomaisten harjoittamana.
Olemme pohjimmiltaan samaa mieltä tästä tarkoituksesta.
Voidaanko nykyajan mediamanipulaatio-ongelmaa käsitellä tehokkaasti ilman, että pakotetaan jonkinlaista yhteisötason vastuuta?
Yksi vaihtoehto pakottamiselle on saada julkinen rahoitus näille yhteisörakenteille, kansalaisneuvoston nimittämä johto ja sitten satunnaisesti yhteisön jäsenille tarjottavat työpaikat yhteisömedian tuotannossa, ja tarjolla ensimmäiselle, joka suostuu työjakson tekemiseen. Tämä piilottaa koko ohjelman pakollisen puolen, eli ohjelmaa rahoittavat verot, jotka eivät ole valinnaisia maksuja. On totta, että näihin yhteisömedian rooleihin voitaisiin löytää korkealaatuisia ihmisiä, jos niistä tehdään riittävän tuottoisia.
Silti aidosti huippuajattelijoiden ja -tekijöiden ei odoteta osallistuvan, sillä heidän aikansa on arvokkainta, ja tämä veisi koko yhteisön tietämyksen, elleivät he vapaaehtoisesti päättäisi osallistua yksityiseen mediatuotantoon. Kun yksityinen järjestelmä pystyy näin houkuttelemaan kyvykkäimmät ihmiset, nykypäivän mediadynamiikka todennäköisesti jatkuisi jossain määrin.
Toinen mahdollisuus olisi taittaa mediavelvollisuus (ja haluttaessa yhteisön julkishyödykkeiden tuotanto) velvollisuuksien paketiksi, jota kansalaiset tekevät yhteisönsä hyväksi – paketiksi, joka sisältää jo verotuksen ja valamiehistön velvollisuudet. Näiden tehtävien vaihtaminen olisi silloin sallittua, jolloin voitaisiin esimerkiksi panostaa enemmän aikaa yhteisömedian tuotantoon ja maksaa vähemmän veroja. Tämä tekisi mukaan liittymisen korkeasti koulutetuille ihmisille, joilla on suuria verolaskuja, houkuttelevammaksi.
Tällaiset muunnelmat, jotka myös maksetaan yhteisön varoista, perustuvat edelleen verotukseen liittyvään yhteisön pakotteeseen. Vapautta käsittelevien kirjoitusten keskeinen ongelma on se, että toimiviin yhteisöihin liittyy yhteisöllisiä velvollisuuksia, varsinkin kun yhteisöjä uhkaavat hyvin organisoidut suuryritykset ja instituutiot.
Elämme joka päivä monien muiden yhteisötason pakotteiden kanssa, joita pidämme itsestäänselvyytenä. Maksamme valtavia murto-osia tuloistamme veroina ”yhteisön” hyväksi, hyväksymme epäsuorasti yhteisön normeja, jotka rajoittavat merkittävästi vapauttamme aina ”kunnollisuudesta” arkkitehtuuriin, ja suostumme uhraamaan vapautemme valita tiettyjä toimia, kun ne rajoittaisivat muiden vapautta – murhasta kotirauhan rikkomiseen.
Silti ehdotukset henkilökohtaisen vapauden vähentämiseksi väitetysti ”yhteisön eduksi” saattavat ajaa meidät kohti hyvin tallattua liukasta rinnettä, jota covid-aikakauden rikolliset ovat viimeksi ampuneet alas. Henkilökohtainen lääketieteellinen vapaus, liikkumisvapaus ja vapaus näyttää kasvonsa on kaikki heitetty kokkoon, mikä on perusteltua ”yhteisön hyvinvoinnin” kultaisella kääreellä. Onko ehdotuksemme yhteisömedian luomisesta sama asia kuin se, että puolustamme henkilökohtaisten oikeuksien tuhoamista jonkin aineettoman ja todistamattoman ”yleisen hyödyn” palveluksessa?
Kysymys tiivistyy siihen, onko ratkaisu mielestämme oikeasuhteinen käsillä olevaan ongelmaan nähden. Onko tämän päivän hyökkäys väestölle saapuvan informaation laatua vastaan niin pahaa, että se oikeuttaa yhteisön järjestämän vastauksen, joka sisältää uusia velvollisuuksia kansalaisille? Olemmeko todellisessa mediasodassa? Mielestämme vastaus on selkeä ”kyllä”, ja viittaamme useisiin viimeaikaisiin Brownstone-artikkeleihin (esimerkiksi täällä, täällä ja täällä), jotka osoittavat, että myös muut yhteisössämme ajattelevat niin. Hyväksymme kuitenkin sen, että monille ihmisille vastaus saattaa olla ”ei, se ei ole niin paha, ja pärjäämme ilman järjestäytymistä.”
Suosittelemme vastauksen saamiseksi käyttämään vanhaa demokraattista tapaa päättää, kuinka paljon yhteisö voi vaatia kansalaisiltaan: vaaleilla ja kansanäänestyksellä, joissa kansalaiset päättävät, kuinka paljon he haluavat sitoa itseään ja muita kansalaisia yhteisiin velvollisuuksiin. Loppujen lopuksi kukaan ei ole ”vapaa” sivuuttamaan vaalien ja kansanäänestysten tuloksia.
PÄÄTELMÄ
Monet nykyiset ongelmamme poliitikkojen ja kaapattujen syvän valtion byrokraattien kanssa sulaisivat pois, jos löytäisimme poliittista tahtoa korjata mediajärjestelmän ja nimitysjärjestelmän palauttamalla kansalaisille suorat valinnat näillä aloilla. Poliitikot pidettäisiin tiukemmin tilivelvollisina ja valtion koneisto suuntautuisi enemmän yhteisiin etuihin.
Jotta nykymaailmassamme olisi hallitus ”kansaa varten”, sekä tiedotusvälineiden että julkisen sektorin huippunimitysten on tultava ”kansan toimesta”. Ehdotuksemme hyväksyminen loisi demokratian neljännen haaran, joka on räätälöity taistelemaan syövyttäviä vallankeskittymiä vastaan, jotka kuvaavat nykyaikaamme. Pitkällä aikavälillä väitämme, että manipuloinnin ja väärinkäytön torjuminen ja valtamme takaisin saaminen henkilökohtaisesti on ainoa tapa elvyttää Lincolnin jalo, mutta viivästynyt ja pihisevä visio.
Artikkelin on kirjoittanut Gigi Foster, Michael Baker ja Paul Frijters, Brownstone Institute 28.9.2022 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License käännetty ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Gigi Foster, Brownstone instituutin vanhempi tutkija, on taloustieteen professori New South Walesin yliopistossa Australiassa. Hänen tutkimuksensa kattaa useita eri aloja, mukaan lukien koulutus, sosiaalinen vaikuttaminen, korruptio, laboratoriokokeet, ajankäyttö, käyttäytymistaloustiede ja Australian politiikka. Hän on ’The Great Covid Panic’ -kirjan toinen kirjoittaja. Lisää hänen kirjoittamia artikkeleitaan löydät täältä: Gigi Foster
Michael Bakerilla on BA (taloustiede) Länsi-Australian yliopistosta. Hän on riippumaton talouskonsultti ja freelance-toimittaja, jolla on tausta politiikan tutkimuksesta. Lisää hänen kirjoittamia artikkeleitaan löydät täältä: Michael Baker
Paul Frijters, Brownstone instituutin vanhempi tutkija, on hyvinvointitaloustieteen professori London School of Economics -yliopistossa Iso-Britanniassa. Hän on erikoistunut soveltavaan mikroekonometriaan, mukaan lukien työ-, onnellisuus- ja terveystaloustiede, sekä ’The Great Covid Panic’ -julkaisun toinen kirjoittaja. Lisää hänen kirjoittamia artikkeleitaan löydät täältä: Paul Frijters
Alkuperäisen ’Kansan media’ -artikkelin löydät täältä:
brownstone.org: Media by the People
