Yhdistyneet Kansakunnat (YK) mahdollistaa globaalin hallinnon ja keskittää globaalin poliittisen vallan ja auktoriteetin. Yksikään kansallinen äänestäjä ei ole koskaan antanut YK:lle demokraattista mandaattiaan luoda globaali hallintojärjestelmä palvelemaan yksityisen pääoman etuja. Mutta juuri niin se on tehnyt.
Jokainen kansakunta tai kansakuntien ryhmä, joka pyrkii hallitsemaan YK:n hallintoa, pyrkii maksimoimaan vaikutusvaltansa. Mutta ne eivät voi koskaan johtaa YK:ta, koska se edustaa maailmanlaajuisen julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuden (G3P – global public-private partnership) etuja, joita hallitsevat oligarkit, eivät kansallisvaltiot tai niiden vastaavat väestöt.
Äskettäisessä BRICS XV Johannesburg II -julistuksessa jäsenvaltiot ilmoittivat yhdessä:
Toistamme sitoutumisemme osallistavaan monenvälisyyteen ja kansainvälisen oikeuden noudattamiseen, mukaan lukien Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) peruskirjaan sen välttämättömänä kulmakivenä kirjatut tavoitteet ja periaatteet, sekä YK:n keskeisen roolin kansainvälisessä järjestelmässä, jossa suvereenit valtiot tekevät yhteistyötä.
BRICS-maat hakevat YK:n turvallisuusneuvoston uudistamista yrittääkseen ladata sen heidän edukseen. Vaikka jotkut saattavat pitää tätä parempana kuin nykyinen tilanne, varsinkaan Kiinan tai Venäjän hallitukset eivät ehdota luopuvansa turvallisuusneuvoston veto-oikeudestaan.
BRICS-aloitetta on jo vastustanut NATO/G7 yhdenmukaisilla pyrkimyksillään, joita johtaa globalistinen ajatushautomo Chatham House, hyväksyä Intia ja Brasilia YK:n turvallisuusneuvoston pysyviksi jäseniksi, mutta kompensoivat sen Saksan ja Japanin lisäämisellä.
Lisäksi, aivan kuten G7/NATO-liittoumamaat, BRICS-maat säilyttävät yhteisen sitoutumisensa YK:n peruskirjaan. Peruskirja ei ole se upea, vapauttava ihmiskunnan perustuslaki, jota YK ja hallitukset haluaisivat meidän uskovan. Päinvastoin, se on keskeinen asiakirja globaalin tyrannian järjestelmän perustamiselle, jossa kansallisvaltiot syrjäytetään kansainvälisen kriminokratian vasalleille.
Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan artiklassa 2 julistetaan, että YK ”perustuu kaikkien jäsentensä suvereenin tasa-arvon periaatteeseen”. Peruskirjassa luetellaan sitten lukuisia tapoja, joilla kansallisvaltiot eivät ole tasa-arvoisia. Se myös selventää, kuinka ne kaikki ovat YK:n turvallisuusneuvoston alaisia kansainvälisen ”turvallisuuden” kysymyksissä.
Huolimatta kaikista YK:n ylevien periaatteiden väitteistä – kansallisen suvereniteetin ja väitettyjen ihmisoikeuksien kunnioittamisesta – artiklan 2 mukaan mikään kansallisvaltio ei voi saada apua toiselta niin kauan kuin YK:n turvallisuusneuvosto pakottaa kyseisen kansallisvaltion noudattamaan määräyksiä. Jopa ei-jäsenmaiden on noudatettava peruskirjaa, halusivatpa ne sitä tai eivät, Yhdistyneiden Kansakuntien asetuksella.
YK:n peruskirja on paradoksi. Artikla 2.7 väittää, että ”mikään peruskirjassa ei salli YK:n loukata kansallisvaltion suvereniteettia – paitsi silloin, kun se tekee niin YK:n ”täytäntöönpanotoimenpitein”. Peruskirja julistaa, ilmeisesti ilman syytä, että kaikki kansallisvaltiot ovat ”tasa-arvoisia”. Joillekin kansallisvaltioille perusoikeuskirja antaa kuitenkin valtuudet olla paljon tasa-arvoisempia kuin toiset.
Vaikka YK:n yleiskokouksen oletetaan olevan päätöksentekofoorumi, joka koostuu ”tasavertaisista” suvereeneista valtioista, 11 artikla antaa yleiskokoukselle vain valtuudet keskustella ”yhteistyön yleisistä periaatteista”. Toisin sanoen, sillä ei ole valtaa tehdä merkittäviä päätöksiä.
Artikla 12 määrää, että yleiskokous voi ratkaista erimielisyydet vain, jos turvallisuusneuvosto kehottaa niin tekemään. YK:n tärkein tehtävä, ”kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen”, voi olla vain turvallisuusneuvoston käsissä. Se, mitä muut yleiskokouksen jäsenet ajattelevat turvallisuusneuvoston maailmanlaajuisista ”turvallisuuspäätöksistä”, on käytännössä epäolennaista.
23 artiklassa määrätään, mitkä kansallisvaltiot muodostavat turvallisuusneuvoston:
Turvallisuusneuvosto koostuu viidestätoista Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenestä. Kiinan tasavalta, Ranska, Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto [Venäjän federaatio], Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta ja Amerikan Yhdysvallat ovat turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä. Yleiskokous valitsee kymmenen muuta Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenmaata turvallisuusneuvoston ei-pysyviksi jäseniksi. [. . .] Turvallisuusneuvoston ei-pysyvät jäsenet valitaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan.
G7/NATO-liittouma ja BRICS-liittouma näennäisesti kilpailevat ylivallasta YK:n turvallisuusneuvostossa. Kumpikin osapuoli kilpailee suuremmasta hallintopiirakan siivusta. Kukaan ei ehdota, että piirakka pitäisi heittää roskakoriin ja leipoa uusi.
Yleiskokous voi valita ”ei-pysyviä” jäseniä turvallisuusneuvostoon turvallisuusneuvoston määrittelemien kriteerien perusteella. Tällä hetkellä ”ei-pysyviä” jäseniä ovat Albania, Brasilia, Ecuador, Gabon, Ghana, Japani, Malta, Mosambik, Sveitsi ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat.
Artikla 24 julistaa, että turvallisuusneuvostolla on ”ensisijainen vastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä”, ja että kaikki muut valtiot ovat yhtä mieltä siitä, että ”turvallisuusneuvosto toimii heidän puolestaan”. Turvallisuusneuvosto tutkii ja määrittelee kaikki väitetyt uhat ja suosittelee menettelyjä sekä mukautuksia oletettujen korjaustoimenpiteiden toteuttamiseksi. Turvallisuusneuvosto määrää, mihin jatkotoimiin, kuten pakotteisiin tai sotilaalliseen voiman käyttöön, ryhdytään sitä kansallisvaltiota vastaan, jonka se katsoo olevan ongelma.
Artikla 27 määrää, että vähintään yhdeksän nykyisestä 15 jäsenvaltiosta on suostuttava turvallisuusneuvoston päätöslauselman täytäntöönpanoon. Kaikkien viiden pysyvän jäsenen on oltava samaa mieltä, ja jokaisella on veto-oikeus. Kaikki turvallisuusneuvoston jäsenet, mukaan lukien pysyvät jäsenet, suljetaan äänestyksestä tai veto-oikeudesta, jos he ovat asianomaisen riidan osapuoli.
YK:n jäsenvaltioiden on peruskirjan hyväksymisen perusteella toimitettava asevoimia turvallisuusneuvoston pyynnöstä. Sotilaallinen suunnittelu ja operatiiviset tavoitteet kuuluvat 47 artiklan mukaisesti turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten yksinomaiseen sotilaallisen esikuntakomitean toimivaltaan. Jos pysyvät jäsenet ovat kiinnostuneita jonkin muun ”suvereenin” kansan mielipiteestä, he pyytävät sitä antamaan sellaisen.
Peruskirjaan sisältyvä eriarvoisuus ei voisi olla selvempää. 44 artiklassa todetaan, että ”kun turvallisuusneuvosto on päättänyt käyttää voimaa”, sen ainoa neuvoa-antava velvollisuus laajempaa YK:ta kohtaan on keskustella toisen jäsenvaltion asevoimien käytöstä, jos turvallisuusneuvosto on määrännyt kyseisen maan taistelemaan tai toimimaan ”rauhanturvaajan” kapasiteetissa. Maalle, joka on turvallisuusneuvoston ei-pysyvä jäsen, sotilasesikuntakomitean asevoimien käyttö on turvallisuusneuvoston jäsenyyden edellytys.
YK:n pääsihteeri, joka on peruskirjassa määritelty ”johtavaksi hallintovirkailijaksi”, valvoo YK:n sihteeristöä. Sihteeristö teettää, tutkii ja tuottaa raportit, jotka oletettavasti vaikuttavat YK:n päätöksentekoon. Sihteeristön henkilöstön jäsenet nimittää pääsihteeri. Pääsihteerin ”nimittää yleiskokous turvallisuusneuvoston suosituksesta”.
YK:n peruskirjan mukaan turvallisuusneuvosto edustaa siis hallinnon toimeenpanijoita. Tämä järjestely antaa sen nykyisten pysyvien jäsenten – Kiinan, Ranskan, Venäjän, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen – hallituksille huomattavan lisävallan kaikkiin muihin valtioihin nähden. YK:n peruskirjassa ei ole mitään tasa-arvoista.
Kuitenkin, kun on kyse asioista, jotka eivät liity sotilaallisen voiman käyttöön, taloudellisten pakotteiden täytäntöönpanoon tai muihin ”rangaistuksiin”, jopa turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet ovat vain ”valtuutuskumppaneita”.
Kofi Annan (8. huhtikuuta 1938 – 18. elokuuta 2018). Kuva: spatuletail, Shutterstock.
YK syntyi, ei vähäisessä määrin, yksityisen sektorin Rockefeller Foundation -säätiön (RF) pyrkimysten kautta. Erityisesti RF:n kattava taloudellinen ja toiminnallinen tuki Kansainliiton (LoN – League of Nations) talous-, rahoitus- ja kauttakulkuosastolle (EFTD – Economic, Financial and Transit Department) ja sen huomattava vaikutus Yhdistyneiden Kansakuntien hätäapu- ja jälleenrakennusjärjestöön (UNRRA – Relief and Rehabilitation Administration) – perustavaan YK:n organisaatioon.” RF oli avaintekijä LoN:n muuttamisessa YK:ksi.
YK syntyi julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyön tuloksena. Sen jälkeen julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus on noussut YK-järjestelmän hallitsevaksi osaksi varsinkin puolustuksessa, rahoituksessa, maailmanlaajuisessa terveydenhuollossa ja kestävässä kehityksessä.
YK ei ole enää hallitustenvälinen järjestö, jos se koskaan on ollutkaan. Se on globaali yhteistyö hallitusten ja monikansallisen valtioiden välisen yksityisten ”sidosryhmien” verkoston välillä.
Vuonna 1998, silloinen YK:n pääsihteeri Kofi Annan kertoi Maailman talousfoorumin Davos-symposiumissa, että YK:ssa oli tapahtunut ”hiljainen vallankumous” 1990-luvulla:
Yhdistyneet Kansakunnat on muuttunut sen jälkeen, kun tapasimme viimeksi täällä Davosissa. Organisaatio on käynyt läpi täydellisen uudistuksen, jota olen kutsunut ”hiljaiseksi vallankumoukseksi”. [. . .] Meillä on vahvempi asema työskennellä yritysten ja teollisuuden kanssa. [. . .] Yhdistyneiden kansakuntien liiketoimintaan kuuluvat maailman yritykset. [. . .] Edistämme myös yksityisen sektorin kehitystä ja suoria ulkomaisia sijoituksia. Autamme maita liittymään kansainväliseen kauppajärjestelmään ja säätämään yritysystävällistä lainsäädäntöä.
Vuonna 2005 YK:n erikoistunut järjestö, Maailman terveysjärjestö (WHO – World Health Organisation), julkaisi raportin tieto- ja viestintätekniikan (ICT – information and communication technology) käytöstä terveydenhuollossa otsikolla ’Connecting for Health’. Puhuessaan siitä, kuinka ”sidosryhmät” voisivat ottaa käyttöön ICT-terveydenhuollon ratkaisuja maailmanlaajuisesti, WHO totesi:
Hallitukset voivat luoda suotuisan ympäristön ja investoida tasapuolisuuteen, saatavuuteen ja innovaatioon.
Vuoden 2013 tutkimuksessaan Post-2015 Kehitysgendasta (Agenda2030) YK sanoi:
Kumppanuus voi edistää tehokkaampaa, johdonmukaisempaa, edustavampaa ja vastuullisempaa maailmanlaajuista hallintojärjestelmää, jonka pitäisi viime kädessä johtaa parempaan kansalliseen ja alueelliseen hallintoon [. . .]. Keskinäisemmin riippuvaisessa maailmassa johdonmukaisempi, avoimempi ja edustavampi globaali hallintojärjestelmä on ratkaisevan tärkeä kestävän kehityksen saavuttamiseksi sen kaikissa ulottuvuuksissa. [. . .] YK:n alaisuudessa toimivan globaalin hallintojärjestelmän on varmistettava, että globaalit yhteisomaisuudet säilyvät tuleville sukupolville.
YK ei ole vain hallitustenvälinen järjestö. Se pitää itseään johtavana organisaationa ”globaalissa hallintojärjestelmässä”. Järjestelmä puolestaan on G3P:n ilmaus. YK:n hallintojärjestelmä oikeuttaa kansainvälisen oligarkian johtamaan maailmanlaajuiseen hallintoon.
Vuonna 2014 Yhdistyneiden Kansakuntien talous- ja sosiaaliasioiden osasto (UN-DESA – United Nations Department of Economic and Social Affairs) määritteli ”globaalin hallinnon” julkaisussaan ’Global Governance and the Global Rules For Development in the Post 2015 Era’:
Nykyiset lähestymistavat globaaliin hallintoon ja globaaleihin sääntöihin ovat johtaneet kansallisten hallitusten poliittisten toimintamahdollisuuksien lisääntymiseen [. . . ]. Globaalista hallinnosta on tullut monien eri toimijoiden toimialue [. . .]. Mukana ovat yksityisen sektorin, kansalaisjärjestöjen (NGOs – non-governmental organizations) ja suurten filantrooppisten säätiöiden (esim. Bill and Melinda Gates Foundation, Turner Foundation) ja niihin liittyvien maailmanlaajuisten rahastojen toiminta tiettyjen ongelmien ratkaisemiseksi. Useiden toimijoiden osallistuminen on havaittavissa esimerkiksi kansanterveyden alalla maailmanlaajuisten terveyskumppanuuksien myötä.
Vuoden 2015 Addis Abeban Action Agenda -konferenssissa ”kehityksen rahoitus” selvensi ”mahdollistavan ympäristön” luonnetta. Kansalliset hallitukset 193:sta YK:n kansallisvaltiosta sitoutuivat väestönsä rahoittamaan julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksiin kestävän kehityksen edistämiseksi sopimalla yhteisesti ”kestävän kehityksen mahdollistavan ympäristön luomisesta kaikilla tasoilla” ja ”vahvistamaan edelleen puitteita kestävän kehityksen rahoittamiseksi”.
Vuonna 2017 YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 70/224 (A/Res/70/224) pakotti YK:n jäsenvaltiot toteuttamaan ”konkreettista politiikkaa”, joka ”mahdollistaa” kestävän kehityksen. A/Res/70/224 lisäsi, että YK:
[. . .] vahvistaa vahvan poliittisen sitoumuksen vastata haasteeseen, joka liittyy kestävän kehityksen rahoittamiseen ja suotuisan ympäristön luomiseen kaikilla tasoilla [—] erityisesti mitä tulee kumppanuuksien kehittämiseen tarjoamalla enemmän mahdollisuuksia yksityiselle sektorille, kansalaisjärjestöille ja kansalaisyhteiskunnalle yleisesti.
Lyhyesti sanottuna ”mahdollistava ympäristö” on hallituksen ja siten veronmaksajien rahoitussitoumus luodakseen markkinoita yksityisen sektorin hyödynnettäviksi. Muutaman viime vuosikymmenen aikana peräkkäiset pääsihteerit ovat valvoneet YK:n muodollista siirtymistä globaaliin julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuteen (G3P).
Kansallisten hallitusten tehtävänä on ”kääntää” G3P-järjestelmän luoma poliittinen agenda kansalliseksi politiikaksi ja lainsäädännöksi. Esimerkiksi Agenda 21:n laativat globalistiset ajatushautomot vuonna 1992, ja se tukee nykypäivän kestävän kehityksen tavoitteita (SDGs – Sustainable Development Goals). Kansalliset hallitukset ovat ”kääntäneet” nämä ”nettonolla” -politiikan strategioiksi. Valitut hallitukset eivät suunnittele politiikkaa, ne vain panevat sen täytäntöön.
Kansallisvaltioilla ei ole itsemääräämisoikeutta julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksiin. Kestävä kehitys on vain yksi poliittinen agenda, joka siirtää hallituksen ”mahdollistavan” kumppanin rooliin, joka on maailmanlaajuisessa verkostossa, joka koostuu monikansallisista yrityksistä, kansalaisjärjestöistä (NGOs – non-governmental organisations), kansalaisyhteiskunnan organisaatioista ja muista toimijoista. ”Muut toimijat” ovat pääasiassa yksittäisten miljardöörien ja äärimmäisen varakkaiden perhedynastioiden – toisin sanoen globaalien oligarkkien – filantrooppisia säätiöitä.
Esimerkiksi UNDESA:n vuonna 2014 korostamiin ”maailmanlaajuisiin rahastoihin erityisongelmien ratkaisemiseksi” kuuluu Glasgow Financial Alliance for Net Zero -liittouma (GFANZ). Kuningas Charles III – silloinen prinssi Charles – käynnisti GFANZin vuonna 2021 COP26:n ilmastonmuutoshuippukokouksessa Glasgow’ssa, tehden täysin selväksi, kuka johtaa globaalin hallintojärjestelmän poliittisia tavoitteita:
Kohtaamamme uhan mittakaava ja laajuus edellyttävät globaalia järjestelmätason ratkaisua, joka perustuu nykyisen fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan taloutemme radikaaliin muutokseen. [. . .] Joten hyvät naiset ja herrat, vetoan tänään siihen, että valtiot kokoontuisivat yhteen luodakseen ympäristön, joka mahdollistaa [mahdollistava ympäristö] kaikkien teollisuudenalojen toteuttamisen tarvittaviin toimiin. Tiedämme, että tämä vie biljoonia, ei miljardeja dollareita. [. . .] Tarvitsemme laajan sotilaallisen tyylisen kampanjan maailmanlaajuisen yksityisen sektorin vahvuuden jäsentämiseksi, [jolla on] käytettävissään biljoonia paljon maailmanlaajuisen BKT:n yli ja suurimmalla kunnioituksella, jopa maailman johtajien hallitusten yli. Se tarjoaa ainoan todellisen mahdollisuuden saada aikaan perustavanlaatuinen taloudellinen muutos.
YK palvelee siis käytännössä yksityisen pääoman etuja. Se ei ainoastaan ole mekanismi globaalin poliittisen auktoriteetin keskittämiseksi, vaan tuo poliittinen auktoriteetti toteuttaa globaaleja poliittisia tavoitteita, jotka ovat ”yritysystävällisiä”. Tämä tarkoittaa monikansallista yritysystävällisyytä.
Sellaiset tavoitteet voivat sattua olemaan yhteneväisiä ihmiskunnan parhaimpien etujen kanssa, mutta jos ne eivät ole – mikä suurelta osin on niin – no, se on vain liian ikävää ihmiskunnalle.
Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja antaa maailmanlaajuiselle julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudelle valtuudet harjoittaa maailmanlaajuista hallintoa. Kansallisvaltiot alennetaan ”mahdollistaviksi kumppaneiksi”, joiden sallitaan muuttaa G3P-poliittisia aloitteita kansalliseksi politiikaksi.
Ehdotus, että YK:n peruskirjassa suojataan ”kansallisvaltioiden suvereniteetti” ja että se toimisi jonkinlaisena kiilana oligarkkien maailmanlaajuista tyranniaa vastaan, on täysin naurettava. YK:n peruskirja on ruumiillistuma globaalin vallan ja auktoriteetin keskittämisestä yksityisten ”toimijoiden” käsiin.
Artikkelin on kirjoittanut Iain Davis ja se on julkaistu Iain Davis Substack nettisivuilla 4.9.2023 sekä luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
iaindavis.substack.com: The United Nations Charter Is A Disgrace
Artikkelikuva: Osugi & kckate16/shutterstock.com
