Muistan lapsena, että yksityisyys oli aika tärkeää. Siinä oli todellakin jonkinlainen pyhyys. Joku syvällinen periaate rikottiin, jos joku tunkeutui yksityisalueellesi, ja kammoa tätä tunkeutumista ja petosta kohtaan välitettiin usein elokuvissa, TV-ohjelmissa ja kirjoissa.
Tämä herkkyys vaikutti yleisimmältä, kun oli kyse intiimeistä asioista – kuten ihmissuhteista, kehonosien paljastamisesta, raiskauksista tai muista kehollisista rikkomuksista. Suurinta osaa näistä jutuista pidettiin kauhistuttavina, kun niihin kajottiin, häpeän vuoksi. Mutta jopa häpeä oli yksityisyyteen perustuva häpeä. Tämä tarkoittaa, että henkilö häpäistiin, jos hänen yksityisyyttään loukattiin, yksinkertaisesti siksi, että yksityisyys oli pyhää, ja ihmiset tunsivat itsensä hirveän petetyiksi, jos sitä rikottiin.
Mutta ongelmana ei ollut vain henkilökohtainen keho tai intiimin yksityisyyden loukkaukset. Kukaan ei lukenut muiden päiväkirjoja ilman lupaa, kirjeet olivat yksityisiä, ja näytti siltä, että ihmiset olivat varovaisia paljastaessaan henkilökohtaisia tietoja. Nuuskiminen oli väärin, vakoilua paheksuttiin, ja meluisia naapureita pidettiin aina haittana ja loukkauksena yksityisissä asioissa.
Ihmiset olivat yleisesti salaperäisempiä. Kukaan ei kertonut avoimesti kenellekään, mitä heillä oli ollut päivälliseksi, ellei sitä erikseen kysytty. Kukaan ei käynyt kertomassa ihmisille olevansa surullisia, masentuneita tai ahdistuneita. Yksikään nainen ei käyttänyt, ellei joku huonomaineinen, vaatteita, jotka paljastavat paljon kaikesta. Naisten kehot olivat melko pyhiä tai ainakin yksityisiä. Kukaan ei jakanut vapaasti henkilökohtaisia ongelmia terveydestä – eikä todellakaan mielenterveydestä. Nämä olivat aikoja, jolloin psykiatrien vastaanotoilla oli aina erillinen uloskäynti sisäänkäynnistä. Kukaan ei uskaltanut kertoa, että he kävivät lääkärillä mentaalisten tai emotionaalisten ongelmien vuoksi.
Ehkä suuri osa yksityisyyden suojaamiseen keskittymisestä johtui pelosta, että ihmiset ajattelisivat heitä vähäisempinä, kokisivat heidät moraalisesti moitittavina tai vain jollakin tavalla tuomitsisivat heidät kielteisesti, jos heistä paljastetaan tiettyjä yksityisiä asioita. En epäile tätä.
Nykyään, yksityisyyden pyhyyden menettämisen myötä, olemme menettäneet kaiken välittämisen tunteen siitä, mitä muut ajattelevat meistä – ja ulkoisesti haastamme heidät ajattelemaan kaikkea muuta kuin täydellisyyttä. Kukaan ei pukeudu illalliselle mennessään kunnioituksesta itseään tai muita ruokailijoita kohtaan. Ketään ei kiinnosta, miten he pukeutuvat julkisesti. Ketään ei kiinnosta, mitä he sanovat julkisesti. Tämä välinpitämättömyys siitä, mitä ihmiset ajattelevat, on hieman itseristiriitaa, koska ihmiset ovat yleensä suuria valittajia uskoen, että jokainen, joka katsoo heihin vinosti, vihaa heitä. Ota selvää.
Lapsuuteni ihmiset uskoivat myös, että hyvin vähän heistä itsestä oli kenenkään muun asia. Kasvoin aikana, joka oli vain 20 vuotta natsisodan jälkeen. Pieninä lapsina, jotka leikkivät lakkaamatta sotaa ulkoleikkien suosimana teemana, oli tavallista möläyttää ikonisia lauseita, kuten ”näytä minulle paperisi!” – mieluiten saksalaisella tai venäläisellä aksentilla, jos onnistuimme siinä. Yksityiset tiedot eivät kuuluneet kenellekään, etenkään hallitukselle. Ja jokainen, joka pyysi yksityisten asioiden paljastamista, oli joko natsi tai kommari.
Joten, mitä tapahtui? Arvaa! Jep! Nuoruudestani kuluneet vuosikymmenet ovat olleet kiireisiä väestön aivojen kouluttamisen parissa. Media, uutiset, keskusteluohjelmat, kaapeli-tv:n sarjat sekä nyt YouTube, TikTok ja kaikki sosiaalisen median versiot, ovat opettaneet meille kaikille, että yksityisyys ja pyrkimyksemme sen suojelemiseksi ovat nynnyille. ”Minulla ei ole mitään salattavaa”, on kaikkialla esiintyvä mantra, jonka kuulemme vastauksena syytöksiimme, että hallitus painostaa meitä poliisivaltion agendalla.
Ei mitään salattavaa, hä? Ihmiset näyttävät ajattelevan, että ainoa asia, jonka kenenkään pitäisi piilottaa, on rikollinen toiminta. He eivät ota huomioon sitä, että säännöt siitä, mikä on ”rikollista”, muuttuvat jatkuvasti. Ja nämä säännöt jatkavat, kunnes Fifin vieminen kävelylle illalla katsotaan rikokseksi. Etkö usko, että siitä tulee niin pahaa? Jos et usko, että siitä tulee niin pahaa, et ajattele. Se on jotain muuta, jonka agenda on vienyt – meidän ajattelukykymme.
En olisi koskaan miljooniin vuosiin uskonut, että 100 dollarin lahjoittaminen rauhanomaiseen mielenosoitukseen Kanadan pääkaupungissa olisi sääntöjen vastaista (sanoisin ”lain”, mutta kukaan ei enää tarvitse rikottua lakia tullakseen pidätetyksi, saadakseen sakon tai muita rankaisuun turvautumisia). Totta tosiaan, siihen se päätyi. Kanadan hallitus päätti, että rekkakuljettajien saattue rikkoi kokonaisen mäjäyksen ”sääntöjä” ja siksi jokaista, joka ”avusti ja yllytti” tällaiseen rikollisuuteen, tulisi rangaista. Pankkitilini jäädytettiin mystisesti. Tässä tarinassa on enemmän kuin mitä tässä välitän, riittää kun sanon: ”Minulla ei ollut mitään salattavaa.” Hallitus ajatteli toisin.
Tämä on tyypillinen kalteva pinta, enkä välitä siitä, mitä kukaan ajattelee Kanadan tai Yhdysvaltojen epätodennäköisyydestä tulla täysivaltaiseksi totalitaariseksi valtioksi – se on mahdollista, ja nyt on sellaisen valtion alkuvaihe. Yksi ensimmäisistä merkeistä on yksityisyyden piittaamattomuus tukuttain. Yksityisyyttäni loukattiin pankkilaitokseni (BMO of Canada, jos joku laskeskelee) nuuskiessa nenällään sitä, mihin käytän rahani. Se on yksityistä.
Luuletko, että kukaan välittää? Tiedätkö mitä ihmiset sanoivat kuultuaan tarinani? ”No, teit pahan asian, minulla kuitenkaan ei ole mitään salattavaa.” Minun on vaikea käsittää, että vaikka joku ei välittäisi edesauttaa Rekkakuskien saattuetta, hän ei ymmärtäisi, että kenellä tahansa, joka tekee niin, pitäisi olla oikeus tehdä niin. Eikö se ole tärkeä osa perustuslaillisia oikeuksiamme? Mutta vain äkäpussit ymmärsivät ahdinkoani (monilla on ollut samanlainen kokemus). Lampaat eivät välittäneet, koska heillä ei ole mitään salattavaa… tai pikemminkin he luulevat, ettei heillä ole mitään salattavaa.
Ainoa asia, jonka tämä naurettava lause tekee ihmisille, jotka lausuvat sen, on sallia agendan kaivaa vielä syvemmälle heidän yksityisyyteensä. ”Ole hyvä poliisiupseeri, tässä on henkilöllisyystodistukseni, tässä ovat paperini, tässä on sairauskertomukseni, puhelintietoni, vaimoni nimi, tässä se kaikki on. Minulla ei ole mitään salailtavaa.” Kuvittele tämän kaverin hämmentynyt ilme, kun käsiraudat loksahtavat kiinni ja hänet saatetaan uuteen asuinpaikkaansa muutamaksi päiväksi, muutamaksi kuukaudeksi tai muutamaksi vuodeksi.
Pidä mielessä, että yksityisyys ja autonomia liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Vain autonomisella henkilöllä, vapaalla henkilöllä, voi olla itsehallinto. Joten yksi tapa, jolla valta voi riistää henkilöltä hänen autonomiansa, mikä on minkä tahansa totalitaarisen hallinnon tavoite, on riistää heiltä ensin heidän yksityisyytensä.
Tämä kaiken yksityisyyden riisuminen ei tietenkään välttämättä onnistu täysin lähiaikoina (hah). Aluksi ihmisillä on erittäin voimakas halu mukautua ja totella. Ja se on herttaista myös agendalle. Ihmisillä ei lopulta ole yksityisyyttä, ja sekin on hyvä, koska useimmat ihmiset seuraavat sitä, mitä kansakunnan, tai maailman auktoriteetilla (osaatko tavata WHO?) on heille kerrottavanaan. Televisio makuuhuoneessa – sellainen, jonka kaikki makuuhuoneet tarvitsevat ja jossa on kaksisuuntainen viestintä – ilmoittaa: ”Oletko saanut rokotteesi tänään?” ja useimmat kunnon kansalaiset, joilla ei ole mitään salattavaa, sanovat: ”Olen varmasti!”
Ehkä se on toinen asia, jota ihmiset sanovat nykyään: ”Se ei tule tapahtumaan”.
Kerro yksi hyvä syy miksi ei.
Artikkelin on kirjoittanut Todd Hayen ja se on julkaistu OffGuardian sivuilla 16.12.2023 sekä luvalla suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
off-guardian.org: The Sanctity of Privacy
