Hannah Arendtin uraauurtava teos Totalitarismin synty (1948) on ajatuksia herättävää luettavaa maailmassa, jonka näemme kehittyvän ympärillämme vuonna 2021. Olemme itse asiassa vaikeassa umpikujassa, jossa on vaakalaudalla se, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa.
Totalitaristinen yritys vallata koko maapallo ja päästä täydelliseen ylivaltaan on ollut turmiollinen tie ulos kaikista umpikujista. Sen voitto voi tietää koko ihmisyyden tuhoa. Siellä, missä se on päässyt valtaan, se on aina alkanut hävittää ihmisen sisintä olemusta.
Vaikka on vaikea väittää, että – ainakaan lännessä – olisimme päätyneet tuntemiemme 1900-luvun totalitaaristen hallintojen kaltaisen hallinnon alle, ei ole epäilystäkään siitä, että elämme keskellä maailmanlaajuisesti laajenevia totalitaarisia suuntauksia. Näiden suuntausten ei tarvitse olla seurausta tarkoituksellisesta tai pahantahtoisesta suunnitelmasta.
Kuten myöhemmin osoitetaan, totalitaarisia suuntauksia ajavat nykyaktivistit ovat suurimmaksi osaksi vakuuttuneita toimivansa oikein – massojen tuella – koska he väittävät tietävänsä, mikä on parasta ihmisille olemassa olevan kriisin aikana. Totalitarismi on poliittinen ideologia, joka voi helposti levitä yhteiskunnassa ilman, että suuri osa väestöstä aluksi huomaa sitä, ennen kuin on liian myöhäistä. Hannah Arendt kuvaa kirjassaan huolellisesti sitä, miten syntyi totalitaarisia liikkeitä, joista lopulta kasvoi 1900-luvun Euroopan ja Aasian totalitaarisia hallintoja, sekä sanoin kuvaamattomia kansanmurhia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan, joihin tämä lopulta johti.
Kuten Arendt varmasti varoittaisi meitä, meidän ei pitäisi antaa sen tosiasian johtaa meitä harhaan, että länsimaissa ei nykyään tapahdu mitään niistä julmuuksista, jotka olivat tunnusomaisia Stalinin tai Maon kommunistiselle ja Hitlerin natsistiselle totalitaariselle hallinnolle. Kaikkia näitä tapahtumia edelsi asteittain leviävä massaideologia ja sitä seuranneet valtion määräämät ideologiset kampanjat ja toimenpiteet, joilla edistettiin näennäisesti “oikeutettuja” ja “tieteellisesti todistettuja” valvontatoimenpiteitä ja toimia, joiden tavoitteena oli jatkuva valvonta ja lopulta tiettyjen ihmisten vaiheittainen syrjäyttäminen yhteiskunnan (osista), koska he muodostivat “riskin” toisille tai koska he uskaltautuivat ajattelemaan hyväksyttävänä pidetyn ajattelutavan ulkopuolella.
Puolalainen lakimies ja Euroopan parlamentin jäsen Ryszard Legutko toteaa kirjassaan The Demon in Democracy – Totalitarian Temptations in Free Societies (Demokratian demoni – totalitaariset houkutukset vapaissa yhteiskunnissa), ettei ole epäilystäkään siitä, etteikö kommunististen totalitaaristen järjestelmien ja nykyisten liberaalien demokratioiden dynamiikka olisi huolestuttavan samankaltaista:
Kommunismi ja liberaali demokratia osoittautuivat kaiken yhdistäviksi kokonaisuuksiksi, jotka pakottavat seuraajansa yhdenmukaisuuteen sen osalta, kuinka tulisi ajatella, mitä tehdä, miten arvioida tapahtumia, mitä unelmoida ja minkälaista kieltä käyttää.
Tämä on se sama dynamiikka, jonka näemme nykyään toimivan monilla tasoilla globalisoituneessa yhteiskunnassa. Jokaisen ihmisten vapaudesta, demokratiasta ja oikeusvaltion periaatteista kiinnostuneen lukijan, mutta erityisesti poliitikkojen ja toimittajien, tulisi lukea huolellisesti Hannah Arendtin paljon kiitosta saaneen kirjan luku 11 “Totalitaarinen liike”. Hän selittää, kuinka kauan ennen kuin totalitaariset hallinnot ottavat todellisen vallan ja vakiinnuttavat täydellisen hallinnan, niiden suunnittelijat ja tukijat ovat jo kärsivällisesti valmistelleet yhteiskuntaa vallankaappausta varten – tosin ei välttämättä koordinoidusti tai tätä päämäärää silmällä pitäen. Totalitaarista liikettä itsessään ohjaa tietyn vallitsevan ideologian aggressiivinen ja toisinaan väkivaltainen edistäminen hellittämättömän propagandan, sensuurin ja ryhmäajattelun avulla. Siihen liittyy aina myös suuria taloudellisia ja rahoituksellisia etuja. Tällaisen prosessin tuloksena on yhä kaikkivoipaisempi valtio, jota avustavat lukuisat vastuuvelvollisuudesta vapaat ryhmät, (kansainväliset) instituutiot ja yritykset, jotka väittävät, että niillä on patentti totuuteen ja oikeaan kielenkäyttöön ja että ne tietävät, mikä on hyväksi kansalaisille ja koko yhteiskunnalle.
Vaikka Kiinan ja Pohjois-Korean kaltaisten 2000-luvun kommunististen totalitaaristen hallintojen ja lisääntyviä totalitaarisia tendenssejä omaavien länsimaisten liberaalien demokratioiden välillä on tietenkin valtava ero, näiden kahden järjestelmän yhdistävänä tekijänä näyttää nykyään olevan ajatusten kontrollointi ja väestön käyttäytymisen hallinta. Tätä kehitystä on tehostanut huomattavasti Harvardin professori Shoshana Zuboffin “valvontakapitalismiksi” nimeämä kehitys. Zuboff kirjoittaa, että valvontakapitalismi on “liike, jonka tavoitteena on saattaa voimaan uusi kollektiivinen järjestys, joka perustuu täydelliseen varmuuteen”. Se on myös – ja tässä hän ei kaunistele sanojaan – “kriittisten ihmisoikeuksien pakkolunastus, joka on parhaiten ymmärrettävissä ylhäältä käsin tapahtuvana vallankaappauksena: kansan suvereniteetin kumoamisena”. Nykyaikaisella valtiolla ja sen liittolaisilla, olivatpa ne sitten kommunistisia, liberaaleja tai muita, on – edellä mainituista ja muista syistä – kyltymätön halu kerätä valtavia määriä tietoja kansalaisista ja asiakkaista ja käyttää tietoja laajasti valvontaan ja vaikuttamiseen.
Kaupallisella puolella on kaikenlaisia tapoja seurata ihmisten käyttäytymistä ja mieltymyksiä verkossa. Nämä selitetään loistavasti dokumenttielokuvassa ”The Social Dilemma”, joka kuvaa sitä tosiasiaa, että “koskaan ennen kourallinen teknologiasuunnittelijoita ei ole voinut kontrolloida niin paljon sitä, miten miljardit meistä ajattelevat, toimivat ja elävät elämäänsä”. Samaan aikaan on toiminnassa Kiinan kommunistisen puolueen käyttöön ottama “sosiaalinen luottojärjestelmä”, jossa ihmisen julkista käyttäytymistä hallitaan palkintojen ja rangaistusten järjestelmän avulla keräämällä valtavia informaatiomassoja ja jatkuvaa valvontakameroiden suoraa videokuvaa.
Pakollinen QR-koodi, joka otettiin käyttöön ensin Kiinassa vuonna 2020 ja sen jälkeen liberaalidemokraattisissa valtioissa eri puolilla maailmaa vuonna 2021, jotta ihmisten terveydentilaa voidaan seurata pysyvästi ja joka on edellytys yhteiskuntaan osallistumiselle, on viimeisin ja syvästi huolestuttava ilmiö tästä samasta valvontakapitalismista. Pelkän teknokratian ja totalitarismin välinen raja häviää lähes olemattomiin “kansanterveyden suojelun” varjolla. Valtion ja sen kaupallisten kumppaneiden parhaillaan yrittämä ihmiskehon valloitus, jossa ne väittävät ajavansa etujamme, on osa tätä huolestuttavaa dynamiikkaa. Minne yhtäkkiä katosi edistyksellinen mantra “Minun kehoni, minun valintani”?
Mitä totalitarismi sitten on? Se on hallintojärjestelmä (totalitaarinen hallintojärjestelmä) tai muilla tavoin toteutettu lisääntyvän valvonnan järjestelmä (totalitaarinen liike) – joka esiintyy eri muodoissa ja yhteiskunnan eri tasoilla – joka ei siedä yksilön vapautta tai itsenäistä ajattelua ja joka viime kädessä pyrkii täysin alistamaan ja ohjaamaan kaikkia yksilöihmisen elämän osa-alueita. Dreherin sanoin totalitarismi “on tila, jossa ei voida sallia mitään sellaista, mikä on ristiriidassa yhteiskuntaa hallitsevan ideologian kanssa”.
Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa tämä dynamiikka hyvin vahvasti vaikuttaa, tieteen ja teknologian käytöllä on ratkaiseva merkitys totalitaaristen suuntausten leviämisessä tavoilla, joista 1900-luvun ideologit saattoivat vain uneksia. Lisäksi totalitarismiin sen kaikissa vaiheissa liittyy institutionalisoitua epäinhimillistämistä, ja se on prosessi, jossa koko väestö tai osa siitä joutuu sellaisten politiikkojen ja käytäntöjen kohteeksi, jotka jatkuvasti loukkaavat ihmisarvoa ja perusoikeuksia ja jotka voivat lopulta johtaa syrjimiseen ja sosiaaliseen tai pahimmassa tapauksessa fyysiseen tuhoamiseen.
Seuraavassa tarkastelemme tarkemmin joitakin Hannah Arendtin kuvaamia totalitaarisen liikkeen perusperiaatteita ja sitä, miten tämä mahdollistaa nykyisin havaitsemamme institutionalisoidun epäinhimillistämisen dynamiikan. Lopuksi tarkastelemme lyhyesti, mitä historia ja inhimillinen kokemus voivat kertoa meille yhteiskunnan vapauttamisesta totalitarismin ikeestä ja sen epäinhimillistävästä politiikasta.
Lukijan on ymmärrettävä, etten missään nimessä vertaa tai rinnasta 1900-luvun totalitaarisia hallintoja ja niiden hirmutekoja siihen, mitä pidän nykyisin lisääntyvinä totalitaarisina suuntauksina ja niistä johtuvina politiikkoina. Sen sijaan, kuten tiukan akateemisen keskustelun tehtävänä on, tarkastelemme kriittisesti sitä, mitä näemme tapahtuvan nyky-yhteiskunnassa, ja analysoimme asiaankuuluvia historiallisia ja poliittisia ilmiöitä, jotka voivat opettaa meille, miten voimme paremmin käsitellä nykyistä tapahtumien kulkua, joka ei lupaa hyvää vapauden ja oikeusvaltion tulevaisuudelle, jos sitä ei korjata.
I. TOTALITARISMIN TOIMINTATAPA
Kun tässä yhteydessä puhumme “totalitarismista”, sanaa käytetään kuvaamaan poliittisen ideologian kokonaisuutta, joka voi esiintyä eri muodoissa ja vaiheissa, mutta jonka perimmäisenä tavoitteena on aina ihmisten ja yhteiskunnan täydellinen hallinta. Kuten edellä on kuvattu, Hannah Arendt erottaa totalitarismissa totalitaarisen liikkeen ja totalitaarisen hallinnon. Lisään tähän luokitteluun sen, mitä pidän totalitaarisen liikkeen varhaisena vaiheena, jota Legutko kutsuu “totalitaarisiksi suuntauksiksi” ja jota nykyisen kehityksen osalta kutsun ideologiseksi totalitarismiksi. Jotta totalitarismilla olisi mahdollisuus menestyä, tarvitaan Hannah Arendtin mukaan kolme keskeistä ja läheisesti toisiinsa kytkeytyvää ilmiötä: joukkoliike, eliitin johtava rooli näiden joukkojen ohjaamisessa ja hellittämättömän propagandan käyttö.
Yksinäiset massat
Totalitarismin vakiinnuttaminen ja pysyvyys on ensi vaiheessa riippuvainen massatuesta, joka saadaan käyttämällä hyväksi yhteiskunnan jatkuvaa kriisin ja pelon tunnetta. Tämä ruokkii massojen halua saada johtajat jatkuvasti ryhtymään “toimenpiteisiin” ja osoittamaan johtajuutta koko yhteiskuntaa vaarantavaksi koetun uhan torjumiseksi. Valtaapitävät voivat “pysyä vallassa vain niin kauan kuin he pysyvät liikkeessä ja saavat kaiken ympärillään liikkeelle”. Syynä tähän on se, että totalitaariset liikkeet rakentuvat sille, että yhteiskunnat ovat kautta ihmiskunnan historian epäonnistuneet luomaan ja ylläpitämään yhteisöllisyyden ja tarkoituksellisuuden tunnetta, ja sen sijaan ne ovat kasvattaneet eristäytyneitä, itsekeskeisiä ihmisolentoja, joilla ei ole selkeää kaiken käsittävää tarkoitusta elämässään.
Totalitaarista liikettä seuraavat massat ovat itse eksyksissä ja sen seurauksena etsivät selkeää identiteettiä ja elämän tarkoitusta, jota he eivät löydä nykyoloissa:
Totuus on, että ihmismassat syntyivät pitkälle hajonneen yhteiskunnan sirpaleista. (…) Joukkoihmisen tärkein ominaisuus ei ole raakuus eikä takapajuisuus, vaan eristyneisyys ja normaalien sosiaalisten suhteiden puute.
Kuinka tutulta tämä kuulostaakaan nyky-yhteiskuntaa tarkkailevalle ihmiselle. Elämme aikaa, jolloin sosiaalinen media ja kaikki muu näytöillä esitettävä hallitsevat elämää ja jolloin teinitytöt sortuvat masennukseen ja lisääntyneisiin itsemurhayrityksiin Instagram-tilinsä “tykkäysten” puutteen vuoksi. Nykyaika tarjoaa todellakin hämmentävän esimerkin elämänmuodosta, josta puuttuvat henkilökohtaisia kohtaamisia ja syvällistä vuorovaikutusta sisältävät normaalit ihmissuhteet. Kommunistisissa yhteiskunnissa puolue pyrkii tuhoamaan uskonnolliset, sosiaaliset ja perhesiteet, jotta tilalle syntyisi kansalainen, joka pystytään täysin alistamaan valtiolle ja puolueen sanelulle, kuten näemme tapahtuvan Kiinassa ja Pohjois-Koreassa. Hedonistisissa ja materialistisissa länsimaisissa yhteiskunnissa sama tuhoaminen tapahtuu eri keinoin ja pysäyttämättömän “edistyksen” uusmarxilaisen verukkeen alla, jossa teknologia ja väärä määritelmä tieteen tarkoituksesta murentavat käsitystä siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen: “Itse asiassa”, kirjoittaa Dreher, “tämä teknologia ja sen pohjalta syntynyt kulttuuri tuottavat atomisoitumista ja radikaalia yksinäisyyttä, joita totalitaariset kommunistihallitukset käyttivät pakottaakseen vangitut kansansa helpommin hallittaviksi”. Älypuhelin ja sosiaalinen media eivät ole ainoastaan vähentäneet jyrkästi aitoa inhimillistä kanssakäymistä, kuten kuka tahansa opettaja tai koululaisten vanhempi voi todistaa, vaan sosiaaliset verkostot ovat viime aikoina entisestään dramaattisesti heikentyneet muiden yhteiskunnassa tapahtuneiden suurten muutosten myötä.
SARS-CoV-2-pandemian myötä jatkuvasti kasvava digijättien ja hallituksen harjoittama kielenkäytön, mielipiteiden ja tieteellisen tiedon valvonta, johon liittyy sensuurin taso, jollaista ei ole nähty sitten toisen maailmansodan, on vähentänyt ja köyhdyttänyt julkista keskustelua huomattavasti ja heikentänyt vakavasti luottamusta tieteeseen, politiikkaan ja yhteiskuntaan.
Hallituksen vuosina 2020 ja 2021 määräämät, enimmäkseen hyvää tarkoittavat, mutta usein harkitsemattomat koronatoimenpiteet, kuten yhteiskuntasulut, maskivelvoitteet, julkisiin tiloihin pääsyä koskevat vaatimukset ja koronarokotemääräykset, ovat entisestään huomattavasti rajoittaneet esteetöntä ihmisten välistä vuorovaikutusta, jota kaikki yhteiskunnat tarvitsevat säilyttääkseen ja vahvistaakseen sosiaalista rakennettaan. Kaikki nämä ulkoapäin määrätyt kehityssuunnat vaikuttavat eri suunnista siihen, että ihmiset, erityisesti nuoret, jäävät yhä enemmän ja yhä kestävämmin vaille niitä “normaaleja sosiaalisia suhteita”, joista Hannah Arendt puhuu. Koska suurilla väestöryhmillä ei näyttäisi olevan muita vaihtoehtoja, he päätyvät totalitaaristen ideologioiden syliin ilman, että useimmat heistä edes tajuavat sitä. Arendtin sanoin ilmaistuna totalitaariset liikkeet “vaativat yksittäiseltä jäseneltään täydellistä, rajoittamatonta, ehdotonta ja muuttumatonta uskollisuutta (..) [koska] niiden organisaatio tulee aikanaan käsittämään koko ihmiskunnan”.
Arendtin mukaan totalitarismin lopullinen tavoite on pysyvästi hallita ihmisiä sisältä käsin kaikilla elämän osa-alueilla. Tämän hallinnan avulla massat on pidettävä jatkuvasti liikkeessä, koska “poliittista päämäärää, joka merkitsisi liikkeen lopputavoitetta, ei yksinkertaisesti ole olemassa”. Haluamatta millään tavoin vähätellä koronaepidemiaan liittyvien kysymysten vakavuutta ja kiireellisyyttä sinänsä tai tarvetta yhteiskuntana keksiä keinoja käsitellä niistä aiheutuvia uhkia, koronaa käsittelevät poliittiset ja mediakertomukset ovat esimerkkejä tällaisesta ideologisesta totalitarismista, jolla halutaan täysin kontrolloida sitä, miten ihmiset ajattelevat, puhuvat ja toimivat kyseisellä elämänalueella, samalla kun heitä pidetään jatkuvassa ahdistuksessa hyvin suunnitelluilla säännöllisillä dramaattisilla uutispäivityksillä. (Yksi väline, jota tähän käytetään menestyksekkäästi kaikkialla maailmassa, on toistuvat hyvin harjoitellut lehdistötilaisuudet, joita pitävät arvokkaasti pukeutuneet ministerit plexilasin takana asiantuntijoiden ja valtion lippujen ympäröiminä). Samaa tarkoitusta palvelevat sydäntä särkevät tarinat ja kehotukset välittömiin toimiin (“toimenpiteisiin”), joilla puututaan (koettuihin tai todellisiin) uusiin uhkiin, jotka kohdistuvat ihmisten persoonaan, heidän asioidensa hoitoon ja yhteiskuntaan kokonaisuutena. Pelko on tärkein liikkeellepaneva voima, joka pitää yllä tätä jatkuvaa ahdistusta ja aktivismia.
Eliitin rooli
Hannah Arendt jatkaa selittämällä totalitaaristen liikkeiden häiritsevän piirteen, nimittäin sen valtavan vetovoiman, joka sillä on eliittiin: “Moni aikamme todella huomattava mies on ollut totalitaarisen liikkeen kannattaja, suosija ja varsinainen puoluejäsen”. Tämä eliitti uskoo, että yhteiskunnan nykyisten ajankohtaisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan kaiken sen täydellistä tuhoamista tai ainakin täydellistä uudelleen suunnittelua, mitä tähän asti pidettiin terveenä järkenä, logiikkana ja vakiintuneena viisautena.
Ne, jotka päättävät rokotusmääräyksistä koronakriisissä eivät enää pidä millään tavalla merkityksellisenä ihmiskehon tunnettua kykyä rakentaa luonnollinen immuniteetti useimpia kohtaamiaan viruksia vastaan. Näin he hylkäävät ihmisen biologian perusperiaatteet ja vakiintuneen lääketieteellisen viisauden.
Tämä täydellinen lähestymistavan muutos toteutetaan täydellisen hallinnan saavuttamiseksi. Sitä varten eliitti on valmis työskentelemään minkä tahansa ihmisen tai organisaation kanssa, mukaan lukien Arendtin “roskajoukoksi” kutsumat ihmiset, joiden ominaispiirteitä ovat “epäonnistuminen ammatillisessa ja sosiaalisessa elämässä, turmelus ja tuho yksityiselämässä”. Hyvä esimerkki tästä on länsimaiden suhtautuminen Kiinan kommunistiseen puolueeseen. Tämän sortoelimen kautta historian harjoittama ja tähän päivään saakka jatkunut räikeä korruptio ja ihmisoikeusloukkaukset – mukaan lukien Xinjiangin uiguureihin kohdistunut kansanmurha – on hyvin dokumentoitu, samoin kuin sen rooli Wuhanissa vuonna 2019 ehkä laboratoriossa tapahtuneen vuodon takia puhjenneen SARS-CoV-2 -viruksen peittelyssä. Siitä huolimatta useimmat maailman maat ovat tulleet niin riippuvaisiksi Kiinasta, että ne ovat halukkaita katsomaan muualle ja tekemään yhteistyötä hallinnon kanssa, joka on halukas polkemaan jalkoihinsa kaiken sen, mitä liberaali demokratia edustaa.
Hannah Arendt kuvailee toista huolestuttavaa tekijää, joka on osa sitä, mitä hän kutsuu “roskaväen ja eliitin tilapäiseksi liitoksi”, ja se on näiden eliittien halukkuus valehdella tiensä valtaan ja vallan säilyttämiseksi “mahdollisuudella, että jättiläismäiset valheet ja suunnattomat väärennökset osoitetaan lopulta kiistattomiksi tosiasioiksi”. Tässä vaiheessa ei ole todistettu tosiasia, että hallitukset ja niiden liittolaiset valehtelevat Covid-19:ää ympäröivistä tilastoista ja tieteellisistä tiedoista; on kuitenkin selvää, että on olemassa monia vakavia epäjohdonmukaisuuksia, joita ei käsitellä tai joita ei käsitellä riittävästi.
Koko totalitaaristen liikkeiden ja hallintojen historian ajan rikoksentekijät ovat päässeet paljosta pälkähästä, koska he ymmärsivät hyvin, mikä on tavallisen miehen tai naisen ensisijainen huolenaihe, kun hän tekee jokapäiväistä työtään ja tekee elämästä toimivaa perheelleen ja muille huollettavilleen, kuten Arendt mestarillisesti ilmaisee:
Hän [Göring] osoitti ylivertaista kykyä organisoida kansanjoukot täydelliseen hallintaan olettamalla, että suurin osa ihmisistä ei ole boheemeja, kiihkoilijoita, seikkailijoita, seksimaanikkoja, höyrypäitä eikä sosiaalisia epäonnistujia, vaan ennen kaikkea viran- tai toimenhaltijoita ja hyviä perheenisiä.
Ja:
Pelkästään omaa henkeään ajattelevien ihmisten yksityisyyden ja henkilökohtaisen moraalin hävittäminen onnistui kaikkein helpoimmin.
Me kaikki kaipaamme turvallisuutta ja ennustettavuutta, ja siksi kriisi saa meidät etsimään keinoja turvallisuuden ja varmuuden saavuttamiseksi tai säilyttämiseksi, ja tarvittaessa useimmat ovat valmiita maksamaan tästä korkean hinnan, mukaan lukien luopumaan vapauksistaan ja elämään sen kanssa, että heille ei ehkä kerrota koko totuutta käsillä olevasta kriisistä. Ei pitäisi siis olla yllätys, että kun otetaan huomioon koronaviruksen mahdollinen tappava vaikutus ihmisiin, hyvin inhimillinen kuolemanpelkomme on saanut useimmat meistä luopumaan ilman suurempaa taistelua niistä oikeuksista ja vapauksista, joiden puolesta isämme ja isoisämme niin kovasti taistelivat.
Kun rokotevelvoitteita otetaan käyttöön eri puolilla maailmaa monilla teollisuudenaloilla ja monissa ympäristöissä työskenteleville työntekijöille, enemmistö ei noudata niitä siksi, että he itse välttämättä uskoisivat tarvitsevansa koronarokotetta, vaan ainoastaan siksi, että he haluavat saada takaisin vapautensa ja säilyttää työpaikkansa, jotta he voivat ruokkia perheensä. Poliittinen eliitti, joka määrää näitä rokotevelvoitteita, tietenkin tietää tämän ja käyttää sitä älykkäästi hyväkseen, usein jopa parhain aikein uskoen, että tämä on välttämätöntä käsillä olevan kriisin hoitamiseksi.
Totalitaarinen propaganda
Tärkein ja perimmäisin väline, jota totalitaariset liikkeet käyttävät ei-totalitaarisessa yhteiskunnassa, on kansanjoukkojen todellisen kontrollin vakiinnuttaminen voittamalla ne puolelleen propagandan avulla:
Totalitarismin oma voima houkuttelee puoleensa vain roskaväkeä ja eliittiä, mutta suuret ihmismassat on voitettava propagandalla.
Kuten Hannah Arendt selittää, sekä pelkoa että tiedettä käytetään laajalti propagandakoneen öljyämiseen. Pelkoa levitetään aina niin, että se kohdistuu johonkin ulkopuoliseen henkilöön tai asiaan, joka muodostaa todellisen tai koetun uhan yhteiskunnalle tai yksilölle. Mutta on olemassa toinenkin, vielä pahaenteisempi elementti, jota totalitaarinen propaganda historiallisesti käyttää houkutellakseen pelon avulla massat seuraamaan johtoaan, ja se on “peitellyt ja epäsuorat uhkaukset kaikille, jotka eivät suostu sen indoktrinoitaviksi (…)”, samalla kun se väittää, että sen argumentit ovat tiukasti tieteellisiä ja yleishyödyllisiä ja että nämä toimenpiteet ovat tarpeen. Poliittisten toimijoiden ja joukkotiedotusvälineiden tahallinen pelon välineellistäminen ja jatkuva vetoaminen “tieteen seuraamiseen” koronakriisin yhteydessä on ollut erittäin menestyksekäs propagandaväline.
Hannah Arendt myöntää avoimesti, että tiedettä on laajalti käytetty politiikan tehokkaana välineenä, eikä välttämättä aina huonossa mielessä. Näin on tietenkin myös koronakriisin kohdalla. Silti, hän jatkaa, pakkomielteenomainen tieteen korostus on lisääntyvästi leimannut länsimaita 1500-luvulta lähtien. Saksalaista filosofia Eric Vogelinia lainaten hän pitää tieteen totalitaarista käyttöä viimeisenä vaiheena yhteiskunnallisessa prosessissa, jossa “tieteestä [on tullut] epäjumala, joka parantaa maagisesti elämän pahat puolet ja muuttaa ihmisen luonnon”.
Tiedettä käytetään oikeuttamaan yhteiskunnallista pelkoa ja perusteluna niiden laaja-alaisten toimien järkevyydelle, joita käytetään ulkoisen vaaran “torjumiseksi” ja “hävittämiseksi”. Arendt:
Totalitaarisen propagandan tieteellisyydelle on ominaista, että se painottaa melkein yksinomaan tieteellisiä ennusteita (…).
Kuinka monta sellaista ennustusta olemmekin kuulleet vuoden 2020 alusta lähtien, jotka eivät ole toteutuneet? Arendt jatkaa, että ei ole lainkaan olennaista, perustuivatko nämä “profetiat” hyvään vai huonoon tieteeseen, koska massojen johtajat pitävät ensisijaisena päämääränään sovittaa todellisuus omiin tulkintoihinsa ja, jos se katsotaan tarpeelliseksi, valheisiinsa, jolloin ”heidän propagandalleen on tunnusomaista tosiasioiden ääretön halveksunta”.
He eivät usko mihinkään, mikä liittyy henkilökohtaiseen kokemukseen tai siihen, mikä on yleisesti havaittavissa, vaan ainoastaan siihen, mitä he kuvittelevat, mitä heidän omat tilastolliset mallinsa sanovat, ja ideologisesti johdonmukaiseen järjestelmään, jonka he ovat rakentaneet sen ympärille. Organisoituneisuus ja päämäärätietoisuus on se, mihin totalitaarinen liike pyrkii saavuttaakseen täyden hallinnan, jolloin propagandan sisällöstä (olipa se sitten faktaa tai fiktiota tai molempia) tulee liikkeen koskematon elementti ja jossa objektiivisella järjellä tai julkisella keskustelulla ei ole enää mitään merkitystä.
Tähän mennessä ei ole ollut mahdollista käydä kunnioittavaa julkista mielipiteenvaihtoa ja tiukkaa tieteellistä keskustelua siitä, mikä on paras tapa vastata koronapandemiaan. Eliitti on tietoinen ja käyttää hyväkseen sitä, että julkisen keskustelun sijaan massat kaipaavat olemassa olevan kriisin aikana radikaalia johdonmukaisuutta, koska se antaa heille (aluksi) turvallisuuden ja ennustettavuuden tunteen. Tässä on kuitenkin myös totalitaarisen propagandan suuri heikkous, sillä viime kädessä “(..) se ei pysty täyttämään ihmismassojen kaipuuta täysin johdonmukaiseen, ymmärrettävään ja ennustettavaan maailmaan joutumatta vakavaan ristiriitaan terveen järjen kanssa”.
Nykyään näemme tämän kärjistyvän, kuten jo edellä mainitsin, koska vallanpitäjät ymmärtävät tieteen perustavasti väärin ja käyttävät sitä harhaanjohtavasti. Harvardin lääketieteellisen tiedekunnan emeritusprofessori Martin Kulldorff, tunnettu epidemiologi ja biostatistikko, joka on erikoistunut tartuntatautiepidemioihin ja rokotteiden turvallisuuteen, määrittelee tieteen oikean käyttötavan ja pahoittelee sen puutetta nykyisin vallitsevassa virallisessa kertomuksessa:
Tieteessä on kyse rationaalisesta erimielisyydestä, oikeaoppisuuden kyseenalaistamisesta ja testaamisesta sekä totuuden jatkuvasta etsimisestä.
Olemme nyt hyvin kaukana tästä näkemyksestä julkisessa ilmapiirissä, jossa tiede on politisoitunut totuustehtaaksi, joka ei siedä eriäviä mielipiteitä, vaikka vaihtoehtoinen näkemys vain hahmottelisi poliitikkojen ja median välittämän kertomuksen lukuisia epäjohdonmukaisuuksia ja valheita. Arendt kuitenkin huomauttaa, että heti kun tämä järjestelmävirhe tulee totalitaarisen liikkeen osallistujille selväksi, totalitaarisen liikkeen tappio on välitön. He lakkaavat heti uskomasta liikkeen tulevaisuuteen ja luopuvat yhdessä päivässä siitä, minkä puolesta he olivat valmiita antamaan kaiken edellisenä päivänä.
Silmiinpistävä esimerkki tällaisesta totalitaarisen järjestelmän hylkäämisestä yhdessä yössä on tapa, jolla suurin osa Itä- ja Keski-Euroopan puoluevirkailijoista muuttui vuosien 1989 ja 1991 välisenä aikana kovan linjan urakommunisteista innokkaiksi liberaalidemokraateiksi. He yksinkertaisesti hylkäsivät järjestelmän, johon he olivat niin uskollisesti kuuluneet monta vuotta, ja löysivät vaihtoehtoisen järjestelmän, jonka olosuhteet sallivat heidän nyt omaksua. Kuten historian raunioista tiedämme, jokaisella totalitarismipyrkimyksellä on siis viimeinen voimassaolopäivä. Myös nykyinen versio tulee epäonnistumaan.
Artikkeli Totalitarismi ja epäinhimillistämisen viisi vaihetta jatkuu osassa 2/2.
Artikkelin on kirjoittanut Christiaan W.J.M. Alting von Geusau, Brownstone Institute 17.11.2021 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License käännetty (suomennos Tapio Puolimatka) ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
brownstone.org: Totalitarianism and the Five Stages of Dehumanization
