tai: MIKSI IDIOOTIT LUOTTAVAT EDELLEEN MEDIAAN, KUN SE ON TODISTETUSTI VÄÄRÄSSÄ KAIKESSA
Oletko koskaan nähnyt uutista jostain, jonka olet itse käynyt läpi? Tai lukenut lehtiartikkelia aiheesta, jonka satut tuntemaan? Jos näin on, olet todennäköisesti kokenut sen, mitä useimmat ihmiset ovat tunteneet kyseisessä tilanteessa: vihaa ja hämmennystä.
”Kuinka tuo idiootti toimittaja saattoi sotkea tarinan niin pahasti?! Tämä ei ole paikkansapitävää ollenkaan!”
Kuten on käynyt ilmi, toimittajat ymmärtävät usein tarinan alkeellisimmat tosiasiat väärin, ja freelancerit määräaikoineen änkyttävät, kun heidän on tiivistettävä muutamaan kappaleeseen se, mitä muut ovat tutkineet vuosikymmeniä.
Tämä ei ole yllättävää. Itse asiassa se on odotettavissa. Loppujen lopuksi ylityöllistyneet ”toimittajat” ja freelance-kirjoittajat eivät yleensä ole asiantuntijoita missä tahansa mystisessä aiheessa, jonka heidän päätoimittajansa on osoittanut heille tällä viikolla. Heille vain maksetaan siitä, että he suoltavat jonkin jäljennöksen tietystä aiheesta ennen siirtymistä seuraavaan kappaleeseen.
Tässä on tämä, mikä on yllättävää: heti luettuamme tämän epätarkan, virheitä sisältävän raportin, jonka tiedämme olevan vakavasti puutteellinen, käännämme sivua, siirrymme seuraavaan tarinaan, unohdamme, että nämä toimittajat ovat idiootteja ja jatkamme sen, mitä luemme, ottamista enemmän tai vähemmän ilmeisellä arvollaan.
Tiesitkö, että tällä oudolla muistinmenetyksellä, jonka me kaikki koemme – tällä unohtamisen teolla, joka sallii meidän uskoa lukemaamme niin kauan kuin se ei ole meidän kajuutassamme – on nimi? No, sillä on!
Ja oletko koskaan miettinyt, kuinka vallat-joita-ei-pitäisi-olla, ovat saaneet meidät uskomaan hölynpölyyn ja järjettömyyteen? No, sinun pitäisi!
Ja oletko koskaan miettinyt, kuinka voimme paeta tästä ansasta? No, minä olen!
Joten tänään tutkitaan Gell-Mann amnesiavaikutusta!
GELL-MANN AMNESIAVAIKUTUS
Vuonna 2002 pitämässään puheessa Kansainvälisessä johtajuusfoorumissa La Jollassa, Kaliforniassa, Michael Crichton – arvostettu bestseller-kirjailija ja tunnettu kriitikko ilmaston lämpenemisen hysteriasta – loi uuden termin: Gell-Mann amnesia efekti.
Vaikutus on nimetty amerikkalaisen teoreettisen fyysikon Murray Gell-Mannin mukaan, ja näin Crichton kuvaili sitä:
Lyhyesti sanottuna Gell-Mann amnesiaefekti toimii seuraavasti. Avaat sanomalehden artikkeliin jostakin aiheesta, jonka tunnet hyvin. Murrayn tapauksessa fysiikkaan. Omassani, showbisnekseen. Luet artikkelin ja huomaat, että toimittajalla ei ole minkäänlaista käsitystä faktoista tai asioista. Usein artikkeli on niin väärässä, että se itse asiassa esittää tarinan takaperin – kääntäen syyn ja seurauksen. Kutsun näitä ”märät kadut aiheuttavat sadetta” -tarinoiksi. Lehdet ovat täynnä niitä.
Joka tapauksessa, luet ärsyyntyneenä tai huvittuneena tarinan lukuisia virheitä – ja käännät sitten sivun kansallisiin tai kansainvälisiin asioihin ja luet uudistetulla mielenkiinnolla, ikään kuin loput sanomalehdestä olisi jotenkin tarkempi kaukaisesta Palestiinasta kuin se oli juuri lukemastasi tarinasta. Käännät sivua ja unohdat tietämäsi.
Lyhyesti sanottuna: kun meillä todella on asiantuntemusta tutkittavasta aiheesta, huomaamme lähes poikkeuksetta, että median esitykset aiheesta ovat parhaimmillaan puutteellisia ja pahimmillaan suoria valheita. Mutta jostain syystä, kun käännämme sivua tai käännämme kanavaa, palaamme takaisin uskomaan, että muut toimittajat ja kirjoittajat todella tietävät, mistä he puhuvat.
Joten, miksi Crichton nimeää ilmiön Murray Gell-Mannin mukaan? No, sinun täytyy lukea hänen koko puheensa saadaksesi vastauksen tähän kysymykseen. Mutta vaikka termi ”Gell-Mann amnesia efekti” on alkuperäinen Crichtonille, on huomattava, että itse käsite on kuvattu aiemmin.
Otetaan esimerkiksi ”Knollin laki median tarkkuudesta” – lasketaan amerikkalaisen toimittaja Edwin Knollin ansioksi – jonka mukaan ”kaikki, mitä luet sanomalehdistä, on ehdottoman totta, lukuun ottamatta sitä harvinaista tarinaa, josta sinulla on omakohtaista tietoa”.
Tai voisimme mennä vielä pidemmälle taaksepäin, aina Thomas Jeffersoniin asti, joka kirjoitti kirjeessään John Norvellille vuonna 1807:
Nyt ei voi uskoa mihinkään, mitä sanomalehdissä näkyy. Itse totuudesta tulee epäilyttävä, kun se laitetaan tuohon saastuneeseen ilmaisuvälineeseen. Tämän väärän tiedon tilan todellisen laajuuden tietävät vain ne, jotka joutuvat kohtaamaan tiedossaan olevat tosiasiat päivän valheiden kanssa.
Mutta mistä tahansa oivallus sai alkunsa, me kaikki tiedämme kokemuksesta sen olevan totta. Ja jos olemme rehellisiä, olemme kaikki syyllisiä tähän muistinmenetykseen ajoittain. Kyllä, jopa minä.
Katsos, yrittääkseni pysyä ajan tasalla NPC/EPH-keskustelukohdista ja -perspektiiveistä, kuuntelen aika ajoin normi-podcasteja, luen normi-julkaisuja ja katson jopa normi-ohjelmia. Äskettäin, seurattuani ketjua Tom Hollandin informatiivisesta kirjasta ’Dominion: The Making of the Western Mind’, aloin kuunnella Hollandin selvästi vähemmän informatiivista podcastia ’The Rest is History – Loppu on historiaa’. Yhdessä juontaja Dominic Sandbrookin kanssa Holland yrittää jokaisessa jaksossa tehdä yhteenvedon jostain suuresta tapahtumasta (valtavirran) historiassa, antiikin Rooman kukistumisesta modernin Kiinan nousuun (ja näennäisesti kaikesta siltä väliltä).
Kuten kahden valtavirran historioitsijan isännöimässä podcastissa on odotettavissa, kaikki vihjeet salaliittotodellisuudesta tai mistä tahansa, mikä pohjimmiltaan kyseenalaistaisi ortodoksiset historialliset väitteet, hylätään välittömästi, usein pilkallisin termein. Ja väistämättä ne podcastit, jotka käsittelevät nimenomaan salaliittolaisaiheita (kuten kataarien mysteeriä käsittelevä sarja), muuttuvat nopeasti harjoitukseksi, jossa toistetaan sanasta sanaan oppikirjojen hyväksymä historia ja tuomitaan salaliittomainen fantasia.
Olen äskettäin sukeltanut takaisin JFK:n salamurhaa koskevien tietojen loputtomaan, hämmentävään sokkeloon äskettäisessä JFK Lancer -esityksessäni JFK: From Mongoose to Gladio, ja huomaan, että minun on kuunneltava Hollandin ja Sandbrookin uusimpia podcasteja JFK:n salamurhasta silmämunat tukevasti kiinnitettyinä, jotta ne eivät pyörähdä ulos kuopistaan.
Parille ”ammattimaiselle” historioitsijalle on todella hämmästyttävää, kuinka lipevä, harhaanjohtava ja usein suorastaan epätarkka heidän yhteenvetonsa salamurhasta on. He sivuuttavat kohtia, jotka vaatisivat kokonaisten kirjojen pituisia käsikirjoituksia, jotta ne olisivat kunnolla muotoiltu, sivuuttavat kokonaisia tutkimusreittejä epäuskoisuuden argumenttien ja muiden virheellisten perustelujen avulla, jättävät huomiotta tutkimusalueet, joiden tutkimiseen todelliset salamurhatutkijat ovat joissakin tapauksissa käyttäneet koko uransa, ja esittävät itsestään selviä valheita kiistattomina totuuksina. (Tiesitkö esimerkiksi, että Jack Ruby ampui Oswaldin, koska hän oli niin järkyttynyt ajatuksesta, että Jackien olisi pakko todistaa Oswaldin oikeudenkäynnissä?)
Tietysti, hetken pohdiskelu auttaa minua ymmärtämään, että ymmärrän vain tämän tietyn podcast-sarjan järjettömyyden, koska olen erityisen perillä tutkittavasta aiheesta. Heidän podcastinsa versioissa, jotka käsittelevät aiheita, joihin en ole niin perehtynyt – kuten esimerkiksi Taj Mahalin rakentaminen tai viikinkien noituutta käsittelevä jakso – hyväksyn todennäköisemmin Hollandin ja Sandbrookin päivämäärät, väitteet ja lainaukset tosiasiana, vaikka olenkin varovainen heidän tulkintojensa suhteen noista tosiseikoista.
Kyllä, olemme kaikki tietoisia tästä samasta amnesiavaikutuksesta. Hyväuskoisuutemme mediaa kuluttaessa on, ainakin jossain määrin, käänteisessä korrelaatiossa käsillä olevaan aiheeseen liittyvään tietoomme.
Itse asiassa jokainen, joka luulee olevansa immuuni tälle ilmiölle, ei ilmeisestikään ole osallistunut Mass Media: A History -verkkokurssilleni ja on siten todennäköisesti tietämätön Herbert Krugmanin ja Tony Schwarzin ja muiden tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet, että joukkotiedotusvälineet (ja erityisesti sähköinen media) pystyvät ohittamaan tietoiset päättelyprosessimme ja vaikuttamaan meihin alitajunnan tasolla ennen kuin edes tiedämme, mitä havaitsemme. Alitajuinen aivomme ottaa näkemämme (tai lukemamme) enemmän tai vähemmän nimellisarvolla vastaan, ellei tietoinen aivomme aktiivisesti kyseenalaista tätä materiaalia.
”Mitä sitten?” saatat sanoa. ”Miksi millään tällä on väliä?”
Tuota . . .
MIKSI SILLÄ ON MERKITYSTÄ
Ok, ihmiset ovat hyväuskoisia idiootteja. Mikä muu on uutta?
No, yksi ongelma median kanssa on se, että vaikka olisit tietoinen keskivertotoimittajan idiotismista, ystäväsi eivät ole. Ja meidän tarvitsee vain tarkastella niin monien ystävyys- ja perhesuhteiden hajoamista huuhaademian aikana ymmärtääksemme, kuinka syövyttävää voi olla, kun ystävämme, työtoverimme, naapurimme ja rakkaamme sortuvat median manipulaatioihin.
Mutta jopa niille meistä, jotka ovat tietoisia median epäpätevyydestä ja valheellisuudesta, on silti liian helppoa ottaa näkemäämme tai lukemaamme ilmeisellä arvolla.
Otetaan esimerkiksi tämä viimeaikainen New York Timesin pääkirjoitus: ”The Startling Evidence on Learning Loss Is In – Hätkähdyttävät todisteet oppimismenetyksestä ovat saapuneet.”
Todisteet ovat nyt saatavilla, ja ne ovat huomiota herättäviä. Koulujen sulkemiset, jotka veivät 50 miljoonaa lasta luokkahuoneista pandemian alussa, voivat osoittautua vahingollisimmaksi häiriöksi amerikkalaisen koulutuksen historiassa. Se myös siirsi opiskelijoiden edistymistä matematiikassa ja lukemisessa kahdella vuosikymmenellä taaksepäin ja laajensi saavutuskuilua, joka erottaa köyhät ja varakkaat lapset.
Vau! Myöntääkö The New York Times todella, että juuri ne politiikat, joita he puolustivat muutaman viime vuoden ajan, ovat täysi katastrofi? Mikä voitto!
Tietysti, mediatajuiset salaliittorealistit väkijoukossa huomauttavat, että mielipidekirjoittajat ottavat ennustettavasti väärän opetuksen tästä tarinasta. Erityisesti NY Times jengi on arvattaen sitä mieltä, että oikaistakseen huuhaademian vääryydet, hallitusten on dumpattava vielä enemmän rahaa indoktrinaatiojärjestelmiinsä ja varmistettava, että lapset saavat entistä enemmän valtion koulimista. Manipulointi tässä on ilmeistä, eikö vain?
Mutta odota, se pahenee! Loppujen lopuksi, kuka pysähtyy kyseenalaistamaan tarinan kehystystä: ettei kukaan olisi voinut tietää, että koulujen sulkeminen, lasten maskittaminen, lasten pakottaminen ”Zoom”-tunneille (ja jopa Zoom-lounaille) ja muutoin yhteiskuntamme nuorimpien ja haavoittuvimpien jäsenten pahaksikäyttö olisi haitallista koko sukupolven sosiaaliselle ja mentaaliselle kehitykselle.
Kuka olisi voinut nähdä tämän tulevan? No, entä ne vanhemmat, jotka yrittivät kaikkensa suojellakseen lapsiaan tältä hulluudelta? Ne huoltajat, jotka pyrkivät luomaan lapsille normaalitilanteen huuhaahulluuden aikana? Ne sankarit, jotka taistelivat suojellakseen lasten kehollista autonomiaa bioturvallisuusvaltion pakotetuilta lääketieteellisiltä toimenpiteiltä? Tiedäthän, ihmiset, joita tämän lasten pahoinpitelyn aikana pilkattiin, tehtiin naurunalaisiksi ja vainottiin – samojen NY Times -lehden kirjoittajien ja heidän hyväuskoisten lukijoidensa toimesta.
Outoa kuitenkin, että koko tuo saaga jää muistiaukkoon NYT-sakin taholta. Sen sijaan he saavat teeskennellä olevansa ”Järkyttynyt! Järkyttynyt!” havaitessaan, että yhteiskunnan sulkemisella vuosiksi kerrallaan on kielteisiä seurauksia. Ja valitettavasti useimmat ihmiset, jotka lukevat tätä ”hätkähdyttävän näytön” kirjoitusta, eivät edes ajattele kyseenalaistaa sitä.
Näin media voi aseistaa Gell-Mannin amnesiavaikutuksen. He voivat kehystää asian haluamallaan tavalla, sivuuttaa kokonaan todellisuuden ja olla jopa suoraan ristiriidassa aiemmin kannattamiensa näkemysten kanssa. Useimmat ihmiset – unohtaen, että dinosaurusmedian valehtelevat valehtelijat ovat väärässä kaikessa koko ajan – eivät edes räpäytä silmiään.
Kun olemme ymmärtäneet ja sisäistäneet tämän opetuksen, meillä on enää yksi kysymys jäljellä vastattavaksi: kuinka voimme ehkäistä tätä vaikutusta?
MUISTAMISEN RADIKAALI TEKO
Joten, miten voimme torjua Gell-Mann amnesiaa, joka tekee meistä tahattomia mediazombeja? Muistamalla, tietenkin. Helpommin sanottu kuin tehty, tietysti, mutta se on asian ydin.
Joka kerta kun avaamme sanomalehden, joka kerta kun laitamme television päälle, joka kerta kun laitamme radion päälle, meidän on pidättäydyttävä tietoisen tietoisuutemme eturintamassa, että se, mitä luemme/näemme/kuulemme, on vihollisen propagandalähetystä. Parhaimmillaan se on epätarkkaa pötyä, jota epäpätevät typerykset kirjoittavat, ja pahimmillaan haitallisia valheita, joiden tarkoituksena on johtaa meidät harhaan tärkeissä asioissa. Emme voi hyväksyä mitään, mitä he sanovat näennäisellä arvolla, ja meidän on lähdettävä kaikkiin välitettyihin kokemuksiin täysin valmiina olemaan uskomatta matkijalintu-dinosaurusmedian tunnettuja, todistettuja valehtelijoita – vaikka he kertoisivat meille, että taivas on sininen ja vesi on märkää.
Aina, kun kuulemme Walter Cronkitesta tai yhdestä hänen hengellisistä seuraajistaan modernissa yritysmediassa, meidän tulee pitää mielessä, että tuo henki täytti kerran Bohemian Groven pöllön ja kerskui istuvansa Saatanan oikealla puolella hänen pyrkiessään maailmanhallitukseen.
Joka kerta, kun näemme Dan Ratherin (tai hänen nykypäivän vastineensa), meillä tulisi olla ”hänen päänsä voidaan nähdä liikkuvan rajusti eteenpäin” äärettömällä toistolla mielessämme.
Aina, kun kuulemme maailman Wolf Blitzerseiltä viimeisimmästä sodan julmuudesta, jonka tämä tai toinen Yhdysvaltain ulkoministeriön vihollinen on tehnyt, meillä pitäisi olla hänen Gaddafin viagra-raiskaustarinaa käsittelevän haastattelun kuvamateriaali päällekkäin sirkuksen klovnilaululla soimassa takaraivossamme.
Mutta, jos ryhdymme vakavasti tähän harjoitukseen ja viemme tämän radikaalin muistamisen sen loogiseen lopputulokseen, päädymme vielä radikaalimpaan johtopäätökseen: nimittäin, että oikea tapa tunnustaa dinosaurusmedian ignoranssi, epäpätevyys ja teeskentely, on lopettaa sen kuluttaminen kokonaan.
Kuten Crichton selitti vuoden 2002 puheessaan:
Se on Gell-Mannin amnesiaefekti. Haluaisin huomauttaa, että se ei toimi muilla elämän aloilla. Tavallisessa elämässä, jos joku jatkuvasti liioittelee tai valehtelee sinulle, jätät huomiotta pian kaiken, mitä he sanovat. Tuomioistuimessa on oikeudellinen oppi falsus in uno, falsus in omnibus, mikä tarkoittaa totuudenvastaista yhdeltä osin, totuudenvastaista kaikessa.
Mutta mitä tulee mediaan, uskomme todisteita vastaan, että on luultavasti aikamme arvoista lukea lehden muita osia. Kun, itse asiassa, se melkein varmasti ei ole. Ainoa mahdollinen selitys käytöksellemme on amnesia.
[. . .]
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että meidän on alettava kääntymään pois mediasta, ja data osoittaa, että olemme tekemässä juuri niin, ainakin televisiouutisista. Huomaan, että aina kun en ole altistunut medialle, olen paljon onnellisempi ja elämäni tuntuu raikkaammalta.
Muistinmenetys tosiaan.
Minä? Lähden tästä olemaan katsomatta VVM:n tunnettujen valehtelijoiden niin kutsuttuja ”uutisia”. Entä sinä?
Tämä viikoittainen pääkirjoitus on osa The Corbett Report Subscriber -uutiskirjettä.
Artikkelin on kirjoittanut James Corbett 11.12.2023 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
corbettreport.com: The Gell-Mann Amnesia Effect
