Kun hallitus on sitoutunut opposition äänen hiljentämisen periaatteeseen, sillä on vain yksi tie kuljettavana, ja se on yhä tiukempien sortotoimien tie, kunnes siitä tulee kauhun lähde kaikille sen kansalaisille ja se luo maan, jossa kaikki elävät pelossa. Meidän on siksi oltava varuillaan ääriaineksia vastaan, jotka vaativat meitä ryhtymään poliisivaltion toimiin. Sellaiset henkilöt kannattavat Bill of Rights -lain takuiden rikkomista päästäkseen kommunistien kimppuun. He unohtavat, että jos Bill of Rights hajotettaisiin, kaikki ryhmät, jopa kaikkein konservatiivisimmat, olisivat vaarassa hallituksen mielivaltaisen vallan vuoksi.
Mitään hyvää ei voi seurata siitä, että hallituksen annetaan sivuuttaa perustuslaki.
Valitettavasti hallituksesta on tullut asiantuntija kansalaisten oikeuksien suojelemiseksi tarkoitettujen perustuslaillisten tiesulkujen huomiotta jättämisessä.
Kun nämä väistöliikkeet eivät riitä, hallitus piiloutuu kansallisen turvallisuuden peitellyn, salaisen, salaiseksi luokitellun kielen taakse; tai hämärtää, monimutkaistaa, vaikeuttaa ja huijaa; tai luo tuotettuja kiertoteitä pitääkseen kansalaiset pimeässä; tai toimii yksityisten kolmansien osapuolten kautta, joita perustuslaki ei perinteisesti sido.
Tämä viimeinen taktiikka on se, miten hallitus pääsee yhä useammin eroon vapauksiemme teurastamisesta antamalla yrityskumppaneidensa toimia sen rikollisten tekojen julkisivuna.
Näin poliisivaltio on onnistunut toteuttamaan laittoman salaisen verkkovalvontaohjelman amerikkalaisille useiden presidentillisten hallintojen aikana.
Valkoinen talo (presidenttien Obama, Trump ja nyt Biden alaisuudessa) on turvautunut joukkoon yksityisyydensuojaa koskevia porsaanreikiä ja sivuuttanut Yhdysvaltain perustuslain neljännen lisäyksen maksamalla AT&T:lle, jotta liittovaltion, osavaltion ja paikalliset lainvalvontaviranomaiset saavat pääsyn – ilman lupaa – amerikkalaisten, joita ei epäillä rikoksesta, puhelintietoihin.
Hallitus käytti samanlaista pelikirjaa kiertääkseen Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen, joka oli pakattu pyrkimykseen valvoa spekulatiivisten tai väärien tietojen leviämistä kansallisen turvallisuuden nimissä.
Kuten liittovaltion edustajainhuoneen oikeuslaitoksen aseistamista käsittelevä alakomitea paljasti, Bidenin hallinto työskenteli yhdessä sosiaalisen median yritysten kanssa COVID-19:ään liittyvän sisällön sensuroimiseksi, mukaan lukien humoristiset vitsit, luotettava informaatio ja niin sanottu disinformaatio.
Tuomari Terry Doughty vertasi hallituksen kovakätisiä yrityksiä painostaa sosiaalisen median yrityksiä tukahduttamaan COVID-rokotteita tai vaaleja kritisoivaa sisältöä ”lähes dystooppiseen skenaarioon”, varoittaen, että
Sosiaalisen median käytön rajoittamisesta on tullut suosittu internet-sensuurin keino.
Uskalla ilmaista poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä yhtään äänekkäämmin kuin kuiskauksena sosiaalisessa mediassa ja saatat joutua jäähylle Twitterissä, suljetuksi pois Facebookista ja kielletyksi eri sosiaalisen median alustoilla. Tämä autoritaarinen suvaitsemattomuus, joka naamioituu suvaitsevaisuuteen, kohteliaisuuteen ja rakkauteen, on se, mitä koomikko George Carlin kutsui ”käytöstapoja teeskenteleväksi fasismiksi”.
Sosiaalisen median sensuuri kattaa kaiken sisällön estämisestä, kuristamisesta ja suodattamisesta lukituksiin, sulkemisiin, varjobänneihin ja alustalta poistamiseen.
Itse asiassa nämä taktiikat ovat useiden Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa vireillä olevien kriittisten tapausten ytimessä siitä, kuka saa valvoa, säännellä tai poistaa internetissä jaettua sisältöä: yksilö, yrityssensuuri vai hallitus.
Kuitenkin ne, jotka tyypillisesti puolustavat yritysten oikeutta olla vapaita hallituksen sekaantumisesta, erehtyvät näissä tapauksissa siinä, että sananvapautta ei voi olla, kun Facebookin, Googlen tai YouTuben kaltaisista yrityksistä tulee hallituksen sensuroijien eturintamaa – tai jatketta.
Tämä on itse teknosensuurin määritelmä.
Paperilla – ainakin Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen mukaan – olemme teknisesti vapaita puhumaan.
Todellisuudessa olemme kuitenkin nyt vain niin vapaita puhumaan kuin valtion virkamiehet – tai yritysyksiköt, kuten Facebook, Google tai YouTube – voivat sallia.
Tyrannimaiseen itsevanhurskauteen pukeutunut teknosensuuri saa voimansa teknologisilta jättiläisiltä (sekä yritysten että valtionhallinnon puolelta), jotka työskentelevät yhdessä saavuttaakseen yhteisen tavoitteen: vaimentaa, vaientaa ja kokonaan poistaa kaikki puhe, joka on ristiriidassa hallituksen itse hyväksymän narratiivin kanssa.
Tätä on poliittinen korrektius vietynä kylmimpään ja ahdistavimpaan ääripäähän.
Tämä autoritaarinen impulssi sensuroida ja hiljentää ”vaarallista” puhetta, joka naamioituu suvaitsevaisuuteen, kohteliaisuuteen ja turvallisuudesta huolehtimiseen (mitä koomikko George Carlin kutsui ”fasismiksi käytöstapoja teeskentelemässä”), on radikalisoituneen poliittisesti korrektin kulttuurin lopputulos, josta on tullut institutionalisoitunut ja tyrannimainen.
Katsos, hallitus ei suojele meitä ”vaarallisilta” disinformaatiokampanjoilta. Se luo pohjan eristämään meidät ”vaarallisilta” ajatuksilta, jotka saattavat saada meidät ajattelemaan itse ja näin tehdessään, haastamaan valtaeliitin kuristusotteen elämässämme.
Toistaiseksi teknologiajättiläiset ovat kyenneet kiertämään perustuslain ensimmäisen lisäyksen valtiosta riippumattoman asemansa vuoksi, mutta se on parhaimmillaankin kyseenalainen ero, kun ne marssivat samaa tahtia hallituksen käskyjen kanssa.
Kuten Philip Hamburger ja Jenin Younes kirjoittavat Wall Street Journal -lehdelle:
Perustuslain ensimmäinen lisäys kieltää hallitusta ”supistamasta sananvapautta”. Korkeimman oikeuden doktriini tekee selväksi, että hallitus ei voi perustuslaillisesti kiertää lisäystä toimimalla yksityisten yritysten kautta.
Nähtäväksi jää, voiko korkein oikeus nähdä itsensä esteettömäksi tunnistamaan, että hallituksen käskystä toimivien sosiaalisen median yritysten sensuuri on ristiriidassa ensimmäisen lisäyksen kanssa.
Lopputulos: joko uskomme sananvapauteen tai emme.
Vastauksena aikamme poliittisiin, oikeudellisiin ja moraalisiin haasteisiin tulisi aina olla enemmän puhetta, ei vähemmän.
Jokainen yksilö tai ryhmä – huomattava tai ei – joka sensuroidaan, hiljennetään ja pakotetaan katoamaan Facebookista, Twitteristä, YouTubesta ja Instagramista ajatusten ilmaisemisen vuoksi, joita pidetään poliittisesti epäkorrekteina, vihamielisinä, vaarallisina tai salaliittomaisina, tulisi olla huolta herättävä aihe koko poliittisella kirjolla.
Tällaisen sensuurin pitkän aikavälin seurausten huomioimatta jättäminen on vaarallisen naiivia, koska mitä valtuuksia hallitus ja sen yritysten toimijat saavat nyt lunastaa, niitä tullaan käyttämään lopulta koko väestöä vastaan.
Nämä sosiaaliset välttelytaktiikat ovat pitkälti lainattuja mielenhallintataktiikoista, joita autoritaariset kultit käyttävät keinona hallita jäseniään. Kuten tohtori Steven Hassan kirjoittaa Psychology Today -lehdessä:
Määräämällä jäsenten eristämisestä, he eivät voi enää osallistua. Tieto sekä ajatusten, tunteiden ja kokemusten jakaminen tukahdutetaan. Ajattelemisen pysäyttäminen ja johdattelevien termien käyttö pakottavat ihmisen mustavalkoiseen, kaikki tai ei mitään -maailmaan. Tämä hallitsee jäseniä pelon ja syyllisyyden kautta.
Tämä mielenhallinta voi ottaa monia muotoja, mutta lopputuloksena on orjuutettu, mukautuva väestö, joka ei kykene haastamaan tyranniaa.
Kuten Rod Serling, Hämärän rajamailla (The Twilight Zone) televisiosarjan luoja, huomautti kerran: ”Kehitämme uutta porvaristoa, joka on erittäin valikoiva murojen ja autojen suhteen, mutta ei pysty ajattelemaan.”
Ongelmana on, että olemme antaneet itsemme vakuuttua siitä, että tarvitsemme jonkun muun ajattelemaan ja puhumaan puolestamme, ja olemme uskoneet ajatuksen, että tarvitsemme hallituksen ja sen yrityskumppanit suojelemaan meitä siltä, mikä on rumaa tai järkyttävää tai ilkeää. Tuloksena on yhteiskunta, jossa olemme lopettaneet keskustelun keskenämme, lakanneet ajattelemasta itsellemme ja lakanneet uskomasta, että voimme korjata omat ongelmamme ja ratkaista omat erimielisyytemme.
Lyhyesti sanottuna olemme supistaneet itsemme suurelta osin hiljaiseksi, passiiviseksi, polarisoituneeksi väestöksi, joka ei pysty selviytymään omien ongelmiemme kanssa ja joka on riippuvainen siitä, että hallitus suojelee meitä peloiltamme.
Kuten Nat Hentoff, tuo perustuslain ensimmäisen lisäyksen kiihkeä puolustaja, huomautti kerran:
Pohjimmainen ero vapaan kansan, sellaisen kuin me sanomme olevamme, ja totalitaarisen valtion välillä on se, että täällä jokaisella, myös demokratian vihollisella, on oikeus sanoa mielipiteensä.
Tämä tarkoittaa niiden sananvapauden puolustamista, joiden kanssa saatamme olla eri mieltä.
Siksi James Madison, Bill of Rights -kirjan kirjoittaja, taisteli perustuslain ensimmäisen lisäyksen puolesta, joka suojeli ”vähemmistöä” enemmistöä vastaan varmistaen, että jopa ylivoimaisen paineen edessä yhden vähemmistö – jopa sellainen, joka kannattaa vastenmielisiä näkökulmia – omaisi edelleen oikeuden puhua vapaasti, rukoilla vapaasti, kokoontua vapaasti, haastaa hallitusta vapaasti ja kuuluttaa julki vapaasti näkemyksiään lehdistössä. Hän ymmärsi, että epäsuositun vähemmistön vapaus on perimmäinen suvaitsevaisuus vapaassa yhteiskunnassa.
Hallituksella ei ole minkäänlaista sietokykyä vapauden tai sananvapauden suhteen, joka haastaa sen otteen vallassa.
Jossain vaiheessa tai toisessa, riippuen siitä, miten hallitus ja sen yritysliittolaiset määrittelevät, mitä on ”disinformaatio”, ”viha” tai ”ekstremismi”, kaikkia ”meitä kansalaisia” voidaan pitää syyllisinä johonkin ajatusrikokseen tai puherikkomukseen tai muuhun.
Silti, kuten teen selväksi kirjassani Battlefield America: The War on the American People ja sen kuvitteellisessa vastineessa The Erik Blair Diaries, se on kalteva pinta niin kutsuttujen laittomien ajatusten sensuroinnista totuuden vaientamiseen.
Lopulta, kuten George Orwell ennusti, totuuden kertomisesta tulee vallankumouksellinen teko.
Viime kädessä hallituksen sota sananvapautta vastaan – ja juuri sitä se on – on sotaa, jota ajaa kansalaisiaan pelkäävä hallitus.
Kuten presidentti John F. Kennedy huomioi:
Kansakunta, joka pelkää antaa kansansa tuomita totuutta ja valhetta avoimilla markkinoilla, on kansakunta, joka pelkää kansalaisiaan.
Artikkelin on kirjoittanut John & Nisha Whitehead ja se on julkaistu The Rutherford Institute sivuilla 27.2.2024.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
rutherford.org: Technocensorship: When Corporations Serve As a Front for Government Censors
