Sana ”turvallisuus” on laaja ja epämääräinen käsite, jonka varjolla ei tule kumota Yhdysvaltain perustuslain ensimmäiseen lisäykseen sisältyvää perusperiaatetta.
”Kansallisesta turvallisuudesta” on tullut hallitukselle yleispätevä oikeutus huonolle käytökselle.
Siitä on tullut taikasana, joka saa perustuslailliset rajoitteet katoamaan – erityisesti silloin, kun tuomioistuimet taipuvat kansalliseen turvallisuuteen vetoavien väitteiden edessä. Tuomioistuimet ovat historiallisesti olleet haluttomia kyseenalaistamaan toimeenpanovaltaa, kun hallinnon edustajat vetoavat sotilaalliseen välttämättömyyteen, salassa pidettävään tietoon, ulkosuhteisiin tai kansalliseen turvallisuuteen.
Koska oikeuslaitos on pitkään epäröinyt kyseenalaistaa presidentin kansalliseen turvallisuuteen liittyviä vallanlaajennuspyrkimyksiä, kansallisen turvallisuuden koneisto on toistuvasti hyödyntänyt tätä pidättäytyvää asennetta laajentaakseen sekä omaa toiminta-alaansa että presidentin valtaa.
Kun jokin asia leimataan kansallisen turvallisuuden kysymykseksi, tavanomaiset säännöt alkavat murentua: tuomioistuimet mukautuvat, kongressi vetäytyy, salailu lisääntyy ja toimeenpanovalta kasvaa.
”Kansallista turvallisuutta” on käytetty perusteena valvonnalle, salaisille tuomioistuimille, tietojen salaamiselle, vakoilulle ilman lupaa, sotilaallisille väliintuloille, tarkkailulistoille, säilöönotolle, rajatarkastuksille, sensuurivaatimuksille ja hallituksen väärinkäytösten peittelylle.
Tuo peli ei ole suinkaan uusi.
Nixon pelasi sitä. Bush pelasi sitä. Obama pelasi sitä. Biden pelasi sitä.
Trump ei ehkä keksinyt kansalliseen turvallisuuteen vetoavaa kiertelytaktiikkaa, mutta hän on vienyt sen yhä järjettömämpiin äärimmäisyyksiin.
Trumpin toisella kaudella, lähes kaikki leimataan kansallisen turvallisuuden kysymykseksi, jotta presidentti voi kiertää perustuslain sellaisia kohtia, jotka hän kokee hankaliksi.
Eräässä vaiheessa hallitus vetosi jopa kansalliseen turvallisuuteen perustellakseen trumpeteille, pasuunoille ja tuubille kaavailtuja tuontitulleja, sillä nämä soittimet ovat riippuvaisia ulkomaisista kupariseoksista.
Tämä olisi lähes naurettavaa, elleivät seuraukset olisi niin vakavia.
Haluaako Trump tiukemman otteen Yhdysvaltain taloudesta? Hän voi julistaa kansallisen hätätilan ja ottaa itselleen vallan määrätä tulleja kansalliseen turvallisuuteen vedoten.
Onko Trump tyytymätön suhteisiin Kanadan kanssa? Julista tilanne kansallisen turvallisuuden uhkaksi ja vetoa toimeenpanovaltaan määrätäksesi tulleja ilman kongressin hyväksyntää.
Haluaako Trump rakentaa ylellisen juhlasalin? Sijoita sen alle bunkkeri ja katolle drone-lentokenttä, ja nimeä hanke kansallisen turvallisuuden asiaksi.
Trump haluaa pystyttää valtavan seremoniallisen kaariportin? Muutetaan se sotilastukikohdaksi, varustetaan se lennokeilla, tarkka-ampujilla ja ammuksilla, ja perustellaan asia kansallisella turvallisuudella.
Trump ei pidä epäsuotuisasta uutisoinnista? Kielletään toimittajilta pääsy Valkoiseen taloon ja leimataan lehdistö kansallisen turvallisuuden uhkaksi.
Tämä ei ole vain yksi Trumpin tapa ohjata huomio muualle.
Se on looginen seuraus vuosikymmenistä, jolloin molempien puolueiden presidenttien on annettu vedota kansalliseen turvallisuuteen aina, kun he haluavat lisää valtaa, lisää salailua ja vähemmän vastuullisuutta.
Trump osoittaa, kuinka paljon vahinkoa voidaan saada aikaan, kun presidentti päättää, että lähes mikä tahansa hänen haluamansa asia voidaan perustella kansallisen turvallisuuden vaatimuksella.
Kannattaa pysähtyä miettimään, kuinka pitkälle olemme jo edenneet Trumpin hallinnon aikana.
Liittolaisiin kohdistettuja tulleja on perusteltu kansallisella turvallisuudella. Grönlannin annektoimista on kuvailtu kansallisen turvallisuuden kannalta elintärkeäksi. Merituulivoimahankkeita on pysäytetty kansalliseen turvallisuuteen vedoten.
Hiilivoimaloita on pidetty toiminnassa pidempään kansallisen turvallisuuden nimissä.
Tekoälyinfrastruktuuri ja valtavat datakeskukset on nostettu kansallisen turvallisuuden kysymyksiksi.
Jopa liittovaltion työntekijöiden työehtosopimuksiin perustuva suoja on poistettu sen jälkeen, kun virastot luokiteltiin kansallisen turvallisuuden kannalta merkittävää työtä tekeviksi.
Ja lista vain kasvaa.
Kansallisesta turvallisuudesta on tullut Donald Trumpin varma keino uhmata perustuslakia.
Kuten Sophie Hurwitz kirjoittaa Mother Jones -lehdessä:
Trump käyttää virastoja ja poikkeusvaltuuksia, jotka syntyivät vuoden 2001 iskujen jälkimainingeissa – ja joita ei ole koskaan lakkautettu tai kumottu – uhatakseen kotimaisia toisinajattelijoita ja ketä tahansa muuta, jonka hän näkee vihollisena; hän väittää, että hänen politiikkaansa vastustavat tahot muodostavat uhkan Yhdysvalloille.
Pian virkaan paluunsa jälkeen Trump käytti poikkeusvaltuuksia asettaakseen tulleja Kanadalle, Meksikolle ja Kiinalle; hän julisti huumekaupan ja laittoman maahanmuuton ”epätavalliseksi ja poikkeukselliseksi uhkaksi” Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle, ulkopolitiikalle ja taloudelle.
Sitten vuorossa oli Valkoisen talon juhlasali.
Hanke, joka alkoi ehdotuksena ylellisestä tilasta arvovieraiden kestitsemistä varten, muuttui lopulta – presidentin toimivaltaa ilman kongressin hyväksyntää koskevien oikeudellisten kiistojen keskellä – ”kipeästi kaivatuksi kansallisen turvallisuuden rakennelmaksi”. Se sisälsi vahvistettuja rakenteita, pommisuojia, sotilaallisia tiloja, drone-torjuntajärjestelmiä, tarkka-ampujien asemia ja muita suojatoimia.
Nyt Trumpin ehdottama, noin 76-metrinen (250 jalan) riemukaari Washingtonissa – monumentaalinen hanke, joka sai alkunsa Yhdysvaltain 250-vuotisjuhlien yhteydessä – on saamassa uuden luonnehdinnan kansallisen turvallisuuden välttämättömyytenä. Trumpin mukaan kaari toimisi samalla ”huippuluokan sotilaskompleksina”, johon voitaisiin sijoittaa suuria määriä lennokkeja, tarkka-ampujia ja ammuksia.
Ja nyt tätä logiikkaa käännetään lehdistöä vastaan.
Estettyään CNN:n, MSNBC:n ja Politicon pääsyn Valkoiseen taloon uutisoinnin vuoksi, jota hän kutsui ”valeuutisiksi”, Trump väittää, että hänen ”valeuutisiksi” kutsumansa uutisointi on ”uhka kansalliselle turvallisuudellemme, ja se on pysäytettävä, NYT!”
Tämä siirto sai CNN:n, MSNBC:n ja Politicon haastamaan hallinnon oikeuteen, ja samalla suuret televisiokanavat – mukaan lukien Fox News – keskeyttivät protestina osallistumisensa presidenttiä koskevaan yhteiseen uutisointiin.
Lehdistöä koskeva kiista saattaa ratketa melko nopeasti.
Tuomioistuimet, jotka ovat historiallisesti taipuvaisia myötäilemään hallitusta kansalliseen turvallisuuteen vedotessa, ovat osoittaneet merkkejä selkärangasta haastamalla Trumpin kaikkein kauaskantoisimmat väitteet kansallisesta turvallisuudesta.
Helmikuussa 2026 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti äänin 6–3 Trumpin asettamia maailmanlaajuisia vastavuoroisia tulleja vastaan; tullit oli määrätty poikkeusvaltalain nojalla.
Elokuussa 2026 Yhdysvaltain Columbian piirin muutoksenhakutuomioistuin hylkäsi Trumpin hallinnon kansalliseen turvallisuuteen perustuvat perustelut Valkoisen talon itäsiiven purkamiselle ja sen korvaamiselle juhlasalilla. ”Vaikka tämä tuomioistuin antaakin suurta painoarvoa ja kunnioitusta kansalliseen turvallisuuteen ja presidentin turvallisuuteen liittyville perusteluille, tällaiset väitteet eivät ole automaattinen vapautus lain noudattamisesta”, kirjoitti tuomari Patricia Millett enemmistön puolesta.
Korkein oikeus kumosi kyseisen päätöksen myöhemmin.
Tämä ei kuitenkaan ole estänyt Trumpia yrittämästä kiertää lakia lähes joka käänteessä kansalliseen turvallisuuteen vedoten. Kuten Axios-lehden toimittaja Avery Lotz selittää, kansallisesta turvallisuudesta on tullut ”Trumpin toimeenpanovallan moukari”.
Kun lausutaan tietyt taikasanat, tavallisesta poliittisesta kiistasta tulee kansallinen hätätila. Juridisesta esteestä tulee uhka kansakunnalle. Perustuslaillisesta rajoitteesta tulee ylellisyyttä, johon maalla ei presidentin mukaan ole varaa.
Kongressi on vuosikymmenten ajan ollut mukana rakentamassa tätä hirviötä luovuttamalla toistuvasti poikkeuksellisia valtuuksia toimeenpanovallalle aina, kun presidentit vetoavat sotaan, terrorismiin, hätätilaan tai kansalliseen turvallisuuteen.
Salailu pahentaa ongelmaa.
Kun hallitus väittää, että todisteiden paljastaminen itsessään vaarantaisi kansallisen turvallisuuden, yleisö ei ehkä koskaan saa tietää tarpeeksi voidakseen kyseenalaistaa väitteen. Kun tuomioistuimet vetäytyvät sivuun sillä perusteella, ettei tuomareilla oletettavasti ole asiantuntemusta turvallisuuteen liittyvien arvioiden tekemiseen, merkityksellinen oikeudellinen valvonta voi supistua. Kun parlamentti antaa presidenteille rajattomat valtuudet poikkeustilanteissa, lainsäädännöllinen valvonta jää toissijaiseksi asiaksi.
Tuloksena on vaarallinen perustuslaillinen yhtälö: mitä vakavampana hallitus pitää uhkaa, sitä vähemmän se on velvollinen osoittamaan uhkan olevan todellinen.
Tämä kääntää perustuslaillisen järjestyksen päälaelleen.
Vapaassa yhteiskunnassa hallituksen poikkeuksellinen valta edellyttää poikkeuksellisia perusteluja.
Kansallisen turvallisuuden nimissä toimivassa valtiossa pelkkä poikkeukselliseen uhkaan vetoaminen riittää yhä useammin perusteluksi.
Ja tämä johdattaa meidät paljon suuremman vaaran äärelle: hallitus, joka voi määritellä minkä tahansa asian kansallisen turvallisuuden kysymykseksi, voi lopulta leimata kenet tahansa kansallisen turvallisuuden uhkaksi.
Kyse ei ole enää vain siitä, mikä muodostaa uhkan. Kyse on siitä, kuka saa päättää, kuka sellainen on. Kuka päättää, kuka on vihollinen? Kuka päättää, kuka on vaarallinen? Kuka päättää, milloin normaalit säännöt eivät enää päde?
Kun kerran hyväksytään ajatus, että presidentti voi vedota kansalliseen turvallisuuteen toimiakseen rikosoikeusjärjestelmän tavanomaisten rajoitusten ulkopuolella, kaikki riippuu siitä, kuka luokitellaan uhkaksi.
Hallitukset laajentavat jatkuvasti sekä ”uhkan” määritelmää että niiden ihmisten piiriä, joihin kyseinen leima sopii. Aluksi kyse oli ulkomaisista terroristeista. Sitten tulivat tukijat ja yhteistyökumppanit. Sitten kotimaiset ääriliikkeiden edustajat. Sen jälkeen mielenosoittajat, toimittajat, väärinkäytösten paljastajat, maahanmuuttajat, aktivistit ja poliittiset toisinajattelijat.
Kohteet saattavat vaihtua kriisistä toiseen, mutta koneisto, jolla joku leimataan uhkaksi, pysyy ennallaan.
Siksi kielellä on merkitystä.
Hallituksen ei tarvitse leimata sinua rikolliseksi, jos se voi leimata sinut uhkaksi. Ja kun sinut on luokiteltu uhkaksi, hallituksen ei välttämättä tarvitse odottaa rikosta voidakseen kohdella sinua rikollisena.
Siinä piilee vaara, kun ”kansallisesta turvallisuudesta” tulee poikkeus, joka sallii hallituksen ohittaa oikeusvaltioperiaatteen.
Se tosiasia, ettei hallituksen tarvitse rakentaa kyseistä koneistoa tyhjästä – sillä on se jo valmiina – tekee nykytilanteestamme entistäkin huonomman.
Kauan ennen kuin ”kansallisesta turvallisuudesta” tuli oikeutus presidentillisille juhlasaleille, riemukaarille ja vihamielisiin toimittajiin kohdistuville vastatoimille, hallitus oli jo vuosikymmenten ajan rakentanut koneistoa sellaisten ihmisten tunnistamiseksi, tarkkailemiseksi ja neutraloimiseksi, jotka se katsoi mahdollisiksi uhkiksi.
Yhdistä pisteet.
Aloita Patriot Act -laista ja valvontavaltuuksista, jotka otettiin käyttöön 9/11 jälkeen.
Lisää hallituksen jatkuvasti laajenevat määritelmät ”ääriaatteista” ja ”kotimaisesta terrorismista”. Lisää NDAA-laki ja sotilaallisen pidätysvaltuuden normalisointi kansallisen turvallisuuden nimissä. Lisää NSA, tiedon yhdistämiskeskukset (engl. fusion center) ja hallituksen tarkkailulistat.
Lisätään päälle vielä kasvojentunnistus, tekoäly, biometrinen valvonta, automaattiset rekisterikilpien lukijat ja ennakoivan poliisitoiminnan teknologiat, jotka kykenevät tunnistamaan ja seuraamaan ihmisiä mittakaavassa, jota ei voinut edes kuvitella vielä sukupolvi sitten.
Tuloksena ei ole vain hallinto, joka kykenee tutkimaan rikoksia niiden tapahduttua. Kyseessä on hallinto, joka kykenee yhä paremmin tunnistamaan ihmisiä mahdollisina uhkina jo ennen kuin nämä ovat syyllistyneet rikokseen.
Tällä erolla on merkitystä.
Rikosoikeus kysyy perinteisesti, mitä olet tehnyt. Kansallisen turvallisuuden valtio kysyy yhä useammin, mitä saatat tehdä, keiden kanssa olet tekemisissä, mitä uskot, mitä sanot, missä liikut ja pitääkö joku hallinnon sisäpiirissä sinua vaarallisena.
Siinä on kyse niin sanotusta rikosta edeltävästä, ennen rikosta -vaiheesta (precrime).
Se korvaa todisteet ennusteilla, syyllisyyden epäilyksillä ja oikeudenmukaisen prosessin riskinarvioinnilla.
Ja olemme jo nähneet, mihin tuo ajattelutapa johtaa.
9/11 jälkeisinä vuosina hallitus höllensi tutkintaan liittyviä suojatoimia, jolloin kansalliseen turvallisuuteen liittyvien tutkimusten ei enää aina tarvinnut alkaa todisteista siitä, että rikos oli todella tapahtunut.
Painopiste siirtyi yhä enemmän väärinkäytösten tutkimisesta sellaisten ihmisten ja yhteisöjen tunnistamiseen, joiden katsottiin aiheuttavan mahdollisen riskin.
Yhdysvaltain muslimit joutuivat laajan valvonnan, kuulustelujen, tarkkailulistoille joutumisen sekä moskeijoihin ja yhteisöjärjestöihin kohdistuvan soluttautumisen kohteiksi. Hallituksen ohjelmilla pyrittiin tunnistamaan mahdollisia merkkejä tulevasta radikalisoitumisesta, vaikka samalla myönnettiin, ettei ollut olemassa luotettavaa tapaa ennustaa, kenestä tulisi terroristi.
Rotuoikeudenmukaisuutta vaativia mielenosoittajia tarkkailtiin terrorismin torjunnan varjolla. Poliittisia liikkeitä syynättiin mahdollisina kotimaisen ääriliikehdinnän lähteinä. Kiinaan kytköksissä olevat tutkijat ja akateemikot joutuivat erityisen epäilyn kohteeksi kansallisen turvallisuuden suojelemisen nimissä.
Ryhmät vaihtuvat. Perustelu pysyy samana.
Leimaa ryhmä mahdollisesti vaaralliseksi. Vetoa kansalliseen turvallisuuteen. Löysää sääntöjä. Laajenna valvontaa. Väitä, että uhka on liian vakava varsinaiseen rikokseen asti odotettavaksi.
Näin vapaasta yhteiskunnasta tulee epäluulon leimaama yhteiskunta.
Ja kun hallitukselle annetaan lupa tutkia ihmisiä – ei heidän tekojensa vaan sen perusteella, keitä he ovat, mitä he uskovat, keiden kanssa he ovat tekemisissä tai mitä viranomaiset pelkäävät heidän ehkä joskus tekevän – kansallisen turvallisuuden suojelemisen ja toisinajattelun valvomisen välinen raja muuttuu vaarallisen häilyväksi.
Hallinnon virastoilla on jo käytössään teknologia ja lakisääteiset valtuudet tunnistaa, luokitella, jäljittää ja ottaa kohteekseen yksilöitä, joita pidetään mahdollisina uhkina. Päivä päivältä teknologia kehittyy tehokkaammaksi, valvonta laajenee ja kansallisen turvallisuuden käsite venyy entisestään.
Tämän pitäisi huolestuttaa meitä paljon enemmän kuin mikään yksittäinen juhlasali, tulli, muistomerkki tai kiista lehdistön kanssa.
Sillä kun hallituksella on sekä valta määritellä uhka että koneisto toimia sitä vastaan, tärkein kysymys ei ole enää se, mikä muodostaa uhkan.
Kysymys kuuluu: kuka saa päättää?
Tässä yhdysvaltalaiset tekevät vaarallisen virheen käsitellessään presidentin vallan väärinkäyttöä puoluepoliittisina kysymyksinä.
Jos kannatat presidenttiä, et ehkä välitä siitä, kuinka laajasti hän määrittelee kansallisen turvallisuuden. Jos luotat hänen harkintakykyynsä, et ehkä vastusta sitä, että hän venyttää poikkeusvaltuuksiaan, kiertää kongressin, hyökkää lehdistön kimppuun tai väittää tuomioistuinten olevan hänelle alisteisia.
Mutta presidentin valta ei katoa, kun kannattamasi presidentti jättää virkansa. Se siirtyy seuraajalle sellaisenaan.
Jokaisesta oikopolusta tulee ennakkotapaus. Jokaisesta poikkeusvaltuudesta tulee osa presidentin käytössä olevaa työkalupakkia. Jokainen valvontatoimien laajennus jää seuraavan hallinnon käyttöön. Jokainen ”uhkan” määritelmä voidaan kirjoittaa uudelleen. Eikä valta, joka on luovutettu luottamallesi presidentille, katoa mihinkään, kun virkaan astuu presidentti, johon et luota.
Tämä vaara sisältyi kansallisen turvallisuuden valtarakenteisiin jo kauan ennen kuin Trump palasi virkaan.
Trump vain näyttää meille, kuinka pitkälle kyseistä logiikkaa voidaan viedä.
Juhlasalista tulee kansallisen turvallisuuden kysymys. Muistomerkistä tulee kansallisen turvallisuuden kysymys. Kauppapolitiikasta tulee kansallisen turvallisuuden kysymys. Toimittajista tulee kansallista turvallisuutta uhkaavia tekijöitä.
Missä se päättyy?
Hallituksen arvostelijoissa? Uskonnollisissa ryhmissä? Poliittisissa vastustajissa? Ihmisissä, joiden verkkotoiminta laukaisee algoritmin? Yhdysvaltalaisissa, jotka luokitellaan epäilyttäviksi yhteyksiensä, ostostensa, matkustustottumustensa tai viestintänsä perusteella?
Kysymys ei kuulu: kuka on jo joutunut tämän koneiston pyörteisiin? Kysymys kuuluu: kuka on seuraava kohde?
Sillä, kuten teen selväksi kirjassani Battlefield America: The War on the American People ja sen fiktiivisessä vastineessa The Erik Blair Diaries: kun hallitus saa maistiaisen tyranniasta, on aina olemassa ”seuraava”.
Trump ei ole presidentti ikuisesti. Hänen laajentamansa vallankäytön muodot jäävät elämään hänen jälkeensäkin.
Siinä piilee vaara.
Meidän on kysyttävä itseltämme, voiko perustuslaillinen hallinto säilyä, jos hallituksen annetaan itse päättää, milloin perustuslaki muuttuu hankalaksi.
Perustuslaki laadittiin nimenomaan siksi, että sen laatijat ymmärsivät, ettei viranomaisiin voi luottaa heidän määrittäessään oman valtansa rajoja.
Siksi valta jaettiin.
Kongressi säätää lait ja hallinnoi varoja. Tuomioistuimet valvovat hallinnon toimia. Perustuslain ensimmäinen lisäys suojelee kriitikoita. Neljäs lisäys velvoittaa hallinnon perustelemaan tekemänsä etsinnät. Viides lisäys takaa oikeudenmukaisen oikeusprosessin.
Missään niistä ei ole alaviitettä, jossa lukisi: ”ellei presidentti vetoa kansalliseen turvallisuuteen.”
Silti hallitus toimii yhä useammin juuri näin.
Kansallisen turvallisuuden on tarkoitus suojella perustuslaillista tasavaltaa. Se ei saa muodostua tekosyyksi purkaa niitä perustuslaillisia rajoitteita, jotka tekevät tasavallasta suojelemisen arvoisen.
Jos tätä logiikkaa seuraa riittävän pitkälle, kyse ei lopulta ole enää siitä, mitä hallitus haluaa rakentaa, verottaa, sensuroida, valvoa tai salata.
Kyse on siitä, kenet hallitus päättää ottaa toimiensa ja hallinnan kohteeksi.
Hallitus, joka voi julistaa minkä tahansa asian kansallisen turvallisuuden kysymykseksi, voi lopulta leimata kenet tahansa kansallisen turvallisuuden uhkaksi. Ja kun ”kansallisesta turvallisuudesta” tulee taikasana, joka saa perustuslailliset rajoitteet katoamaan, meistä kaikista tulee mahdollisia uhkia.
Artikkelin on kirjoittanut John & Nisha Whitehead ja se on julkaistu The Rutherford Institute sivuilla 22.9.2026.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
rutherford.org: When Everything Becomes a National Security Threat
