Suuri puhallus

Pyydän jälleen aluksi, että luette seuraavan ajatuksella ja jaatte sitä mahdollisimman paljon. Tämä on yhteiskunnallisesti todella tärkeä asia.

NÄIN 4,5 MILJARDIN DATAKESKUS MAKSAA SUOMEEN NOLLA EUROA VEROA

Kuvittele, että paikkakunnallesi luvataan 4,5 miljardin euron jätti-investointi kuten Forssaan. Summa on niin valtava, että se sokaisee poliitikot ja kaupunginjohtajat. Juhlapuheissa hehkutetaan, kuinka kunta ja koko Suomi uivat pian verotuloissa.
Mutta, kun katsomme Suomen verolakeja ja datakeskusten todellista toimintaa, paljastuu täydellinen silmänkääntötemppu. Nämä globaalit digijätit on rakennettu niin, että ne imevät sähkön, veden ja veronmaksajien tuet, mutta maksavat tuloksestaan veroja käytännössä nolla euroa.

Miten tämä on mahdollista? Otetaan esimerksiksi Forssaan suunniteltu 4,5 miljardin euron datakeskus ja katsotaan, kuinka verottajan ohi kävellään neljällä täysin laillisella kikalla. Tämän ymmärtää lapsikin, kun luvut jaetaan oikein.

Kikka 1: Jätti-investoinnin harha (koneista ei makseta kiinteistöveroa)

Kun kuulet luvun 4,5 miljardia euroa, luulet ehkä, että kunta saa kiinteistöveroa koko tuosta potista. Tämä on ensimmäinen suuri harha.

Datakeskus on käytännössä vain valtava, ilmastoitu peltihalli, joka on täynnä huippukalliita tietokoneita. Suomen lain mukaan koneista ja laitteista ei makseta kiinteistöveroa.

Jaetaanpa Forssan 4,5 miljardia kahteen osaan:

• Seinät ja katto (n. 20 % eli 900 miljoonaa euroa): Tämä on itse rakennuksen ja perusinfran osuus. Vain tästä summasta lasketaan kunnan saama kiinteistövero. Ja tämäkin toteutuu kokonaisuudessaan vain jos koko vuosien projekti joskus on kokonaan valmistunut siinä mittakaavassa millä se myytiin suomalaisille.
• Serverit ja tekniikka (n. 80 % eli 3,6 miljardia euroa): Tämä on se varsinainen kallis osa – tekoälysirut, palvelimet, akustot ja erikoisjäähdytys. Tämä 3,6 miljardin potti on kiinteistöverosta täysin vapaata aluetta.
  Kunta saa siis veroa vain kuoresta, ei sen sisällöstä.

Kikka 2: Sulava kiinteistövero (lakisääteinen ikäalennus)

Edes se hallin kuoresta saatu kiinteistövero ei ole pysyvä ilo. Kunta sitoo itsensä kymmenien miljoonien eurojen velkoihin rakentaakseen keskukselle vesiputket ja tiet, joiden ylläpitokulut ovat ikuisia.

Mutta Suomen laki varojen arvostamisesta verotuksessa määrää, että teollisuusrakennusten arvosta tehdään joka vuosi automaattinen 2,5 prosentin ikäalennus.

Tämä tarkoittaa, että hallin verotusarvo laskee vuosi vuodelta. Datakeskuksen maksama kiinteistövero sulaa siis automaattisesti käsiin, kun taas kunnan ottaman infralainan korot ja kulut pysyvät suomalaisten veronmaksajien harteilla.

Kikka 3: Loputon poistoralli (miksi tulovero on ikuisesti nolla)

Jos yritys tekee Suomessa voittoa, sen pitäisi maksaa 20 % yhteisöveroa (tuloveroa). Datakeskukset tekevät emoyhtiöilleen valtavasti rahaa, mutta Suomeen ne maksavat tuloveroa pyöreät nolla euroa (kuten Kauppalehti uutisoi Googlen Haminan keskuksesta).

Tämä perustuu veropoistoihin ja laitteiden lyhyeen elinkaareen. Se toimii kuin loputon poistoautomaatti:

Lapselle selitettynä: Kuvittele, että sinulla on limonadikoju, jolla teet 100 euroa voittoa. Mutta säännöt sanovat, että jos ostit kojuun kalliin tehosekoittimen, saat vähentää sen hinnan voitoistasi. Näyttää siltä, että teit nolla euroa voittoa, joten et maksa veroa.

Datakeskuksen todellisuus: Yrityksellä on taseessaan tuo äsken mainittu 3,6 miljardin euron laitepotti. Suomen laki sallii koneista ja laitteista jopa 25 prosentin vuotuisen poiston (ajoittain on sallittu jopa 50 % tuplapoistot). Yritys siis pyyhkii satoja miljoonia euroja tuloistaan suoraan laitteiden kulumisena. Verotettava tulos painetaan miinukselle, jolloin veroa maksetaan 0 €.

Ikuinen sykli: Normaalissa tehtaassa koneet kestävät 30 vuotta, jolloin poistot lopulta loppuvat ja veroja aletaan maksaa. Datakeskuksessa serverit vanhenevat 1–5 vuodessa (esitin tästä todisteet suoraan Forssan keskuksen YVA dokumenteista aiemmassa kirjoituksessani). Juuri kun vanhojen laitteiden verovähennykset on käytetty, keskus tyhjennetään ja sinne ostetaan taas miljardilla uusia servereitä. Vähennysralli alkaa alusta. Se on ikuinen silmukka, josta verottaja ei saa koskaan senttiäkään.

Lisäksi yhtiöt käyttävät konsernin sisäistä laskutusta (siirtohinnoittelua). Suomen halli pidetään paperilla pelkkänä ”kulukeskuksena”, ja laskennalliset voitot siirretään matalan verotuksen maihin.

Kikka 4: Valtio maksaa jäteille (ALV-palautukset ja tuet)

Tämä on se osuus, josta Verohallinnon pääjohtaja Markku Heikura astui julkisuuteen varoittamaan.

Koska datakeskus myy pilvipalvelunsa kansainvälisesti emoyhtiölleen tai ulkomaille, Suomen myynnin arvonlisävero (ALV) on käännetyn verovelvollisuuden vuoksi nolla prosenttia. Ne eivät siis tilitä ALV-euroja Suomen valtiolle.

Mutta, kun yhtiö rakentaa hallinsa ja ostaa laitteensa Suomessa, se maksaa niistä 25,5 % arvonlisäveroa. Koska yritystoiminta on ALV-vähennyskelpoista, Suomen valtio palauttaa nämä rahat yhtiölle.

Heikuran mukaan yhden ainoan keskuksen rakentamisesta on maksettu sijoittajalle jopa 240 miljoonaa euroa puhtaana käteisenä ALV-palautuksina.

Entä muut tuet? Vaikka konesalien suoria sähköverotukia on kritisoitu, jättiläiset osaavat lypsää valtiota muilla tavoin. Ne hakevat kymmenien miljoonien eurojen suoria investointitukia ”vihreään siirtymään” (kuten hukkalämmön talteenottolaitteistoihin) ja vaativat valtiollista kantaverkkoyhtiö Fingridiä sekä kuntia rakentamaan sähköverkon vahvistukset veronmaksajien piikkiin.

DIGITAALINEN SIIRTOMAA

Laitetaanpa palikat yhteen. Kun Suomeen nousee 4,5 miljardin euron datakeskus, diili on suomalaisille seuraava:

Me annamme: Puhdasta pohjavettä miljoonia litroja (joka haihdutetaan taivaalle), satoja megawatteja sähköä, kymmenien miljoonien verorahat infran rakentamiseen sekä satojen miljoonien eurojen ALV-palautukset ja valtiontuet.

Me saamme: Muutaman kymmenen työpaikkaa (pääosin vartijoita ja siivoojia) sekä hallin kuoresta maksettavan kiinteistöveron, joka sulaa lain mukaan vuosi vuodelta pienemmäksi. Varsinaista tuloveroa emme saa poistorallin vuoksi koskaan.

Kyse ei ole elinvoimasta. Kyse on täydelliseksi hiotusta veromanipulaatiosta, jossa monikansallinen sijoitusyhtiö maksimoi voittonsa ja jättää kaikki riskit suomalaisen veronmaksajan maksettavaksi. On aika lopettaa sinisilmäisyys ja alkaa vaatia näiltä jättiläisiltä reilua peliä.

KIINTEISTÖVEROHARHA

Kun kaupunginjohtaja puhuu useiden miljoonien (eli käytännössä 3-5 miljoonan euron) vuotuisesta kiinteistöverotuotosta, matematiikka paljastaa heti, ettei verottajan laskema verotusarvo voi olla lähelläkään 900 miljoonaa euroa.

Tässä on selitys sille, miten verottaja todellisuudessa toimii ja miksi kaupunginjohtajan luku paljastaa totuuden hallien koosta:

Todellinen rakennuskustannus vs. verottajan verotusarvo

Tämä on kiinteistöverotuksen suurin salaisuus. Verottaja ei katso kuitteja siitä, mitä hallin rakentaminen oikeasti maksoi. Vaikka yhtiö upottaisi paksuihin turvaseiniin ja erikoisperustuksiin 900 miljoonaa euroa, kiinteistöveroa ei lasketa siitä summasta.

Suomessa kiinteistön verotusarvo lasketaan valtiovarainministeriön asetuksen mukaisena kaavamaisena jälleenhankinta-arvona.

Verottaja katsoo vain piirustuksista rakennuksen koon (pinta-alan ja tilavuuden), kantavat rakenteet ja varustetason.

Näille annetaan asetuksessa kiinteät yksikköarvot (esimerkiksi tietty euromäärä per neliömetri tai kuutiometri).

Koska datakeskushallit ovat perusrakenteeltaan suuria, avoimia teollisuus- ja varastotiloja, niiden kaavamainen verotusarvo jää neliötä kohden suhteellisen matalaksi, vaikka neliöitä olisi paljon.

Puretaan Forssan matematiikka auki

Forssan kaupungin yleinen kiinteistöveroprosentti on 1,00 % (vuonna 2024–2026). Jos datakeskusluokitukseen sovelletaan tätä tai teollisuusrakennusten prosenttia, voimme laskea takaperin, millaista verotusarvoa Kesäniemen puheet edellyttävät:

• Jos kiinteistövero on 3,5 miljoonaa euroa ja veroprosentti on 1,00 %, hallien yhteenlasketun virallisen verotusarvon on oltava tasan 350 miljoonaa euroa.
• Jos veroprosentti olisikin hieman korkeampi tai matalampi, verotusarvo pyörii silti noin 300–400 miljoonan euron välimaastossa.

Tämä todistaa juuri sen, että vaikka investointi seiniin ja infraan olisikin sijoittajalle satoja miljoonia (tai jopa sen 900 miljoonaa), verottajan silmissä pelkkien hallikuorien verotusarvo on alle puolet tästä. Loppuosa investoinnista sulaa verottajan taulukoissa olemattomiin.

Mitä 3-5 miljoonan vero tarkoittaa neliöissä?

Jotta pelkistä teollisuushalleista saadaan 350 miljoonan euron verotusarvo, neliöitä pitää rakentaa aivan valtava määrä. Karkea laskelma osoittaa, että tämä vaatii satojatuhansia kerrosneliömetrejä – eli käytännössä juuri sen massiivisen kokonaisuuden valmiiksi rakennettuna. Ensimmäisen vaiheen rakennuksista tuollaisia summia ei vielä irtoa. Ja, jos loput hankkeesta ei toteudukaan, jäävät ne verotulot, joilla keskus myytiin kunnalle, saamatta.

HATUSTA VEDETYT LUVUT

Lopuksi isketään kiinni datakeskustoimialan suurimpaan ja varjelluimpaan PR-kuplaan.

Nämä julkisuuteen heitetyt miljardiluvut (kuten Forssan 4,5 miljardia tai Seinäjoen 1,2 miljardia) eivät perustu mihinkään sitoviin investointipäätöksiin, tilintarkastettuihin budjetteihin tai urakkasopimuksiin. Ne ovat puhtaita markkinointilukuja, jotka on luotu palvelemaan hankekehittäjien, sijoittajien ja poliitikkojen intressejä.

Tässä on raadollinen anatomia siitä, mistä ja miten nämä tähtitieteelliset luvut oikeasti ”revitään”:

Maksimaalisen teoreettisen kapasiteetin harha

Kun konsulttiyhtiö laskee hankkeelle hintalapun, se ei laske sitä, mitä sijoittaja aikoo huomenna rakentaa. Se laskee hypoteettisen maksimiskenaarion 10–20, jopa 50 vuoden päähän.

Lukuun lasketaan mukaan se, että tontin jokainen sallittu neliömetri rakennetaan täyteen halleja.

Oletetaan, että jokainen halli ahdetaan lattiasta kattoon kaikkein kalleinta ja tehokkainta mahdollista serveri- ja tekoälyrautaa, mitä markkinoilta tänä päivänä saa.

Todellisuudessa sijoittaja rakentaa ensin vain yhden tai kaksi hallia (kuten Seinäjoen luvuista näimme) ja katsoo, onko niille edes asiakkaita. Jos markkina sakkaa, loput hallit jäävät ikuisesti piirtopöydälle, mutta uutisissa elää silti se alkuperäinen ”miljardi-investointi”.

”Tekoälysirujen” hintakupla

Kuten aiemmin kirjoitin, yli 70–80 % näistä summista on puhdasta sisäpuolen elektroniikkaa. Nykyiset tekoälypalvelimet (esim. Nvidian huippupiirit) ovat hinnaltaan aivan käsittämättömän kalliita – yksi ainoa laitekaappi voi maksaa miljoonia euroja.

Kun sijoittaja ilmoittaa investoivansa ”miljardeja”, se tarkoittaa käytännössä sitä, että he tilaavat Yhdysvalloista tai Aasiasta massiivisen määrän ylihintaista piiritekniikkaa. Luvut paisuvat valtaviksi paperilla, mutta se raha ei kosketa Suomen maaperää muuten kuin sähkölaskun muodossa.

Poliittinen vipuvarsi (miksi luvun pitää olla valtava?)

Miljardiluku on kyyninen ja äärimmäisen tehokas työkalu, jolla avataan ovia.

Kuntapäättäjien sokeuttaminen: Kun kunnanvaltuutetulle väläytetään 4,5 miljardia euroa, kriittinen ajattelu lakkaa. Kukaan ei uskalla kysyä infran kuluista tai vesiriskeistä, koska ”emme voi menettää historian suurinta investointia”.

Kaavoituksen ohituskaista: Jättiluvuilla kunnat ja viranomaiset (ELY-keskukset, lupaviranomaiset) saadaan painamaan kaavat ja luvat läpi ennätysajassa, usein puutteellisilla selvityksillä.

Valtiontuet ja kantaverkko: Valtion johto ja Fingrid saadaan investoimaan satoja miljoonia veronmaksajien rahoja sähköverkon vahvistamiseen, kun luvataan riittävän suuria otsikoita.

MITÄÄN SITOVUUTTA EI OLE

Tämä on se kaikkein tärkein fakta. Blackstonella, QTS:llä tai Pure DC:llä ei ole mitään juridista velvollisuutta investoida ilmoittamiaan summia. He voivat allekirjoittaa maankäyttösopimuksen, ottaa kunnan rakentaman kalliin vesiliittymän vastaan, pystyttää yhden 150 miljoonan euron hallin ja todeta, että ”tämä riittää meille toistaiseksi”. Kukaan ei voi viedä heitä oikeuteen siitä, että luvatusta 4,5 miljardista uupuukin 4,3 miljardia.

Nämä miljardiluvut ”revitään” Excel-taulukoista, joissa tontin maksimaalinen rakennusoikeus on kerrottu kalleimman mahdollisen palvelinraudan päiväkohtaisella listahinnalla. Ne ovat PR-toimistojen ja lobbareiden luomia täkyjä. Niiden ainoa tarkoitus on saada kunta ja valtio ottamaan todelliset, sitovat taloudelliset riskit (infralainat, sähköverkot) omille niskoilleen vastineeksi pelkästä elinvoimailluusiosta.

Alla olevasta linkistä voitte kuunnella verohallinnon pääjohtajan selittävän juuri saman mitä edellä kirjoitin. Systeemi vuotaa kuin seula ja ALV-palautukset ovat pieni ongelma kaiken muun ohivedon rinnalla.

Heikura kertoo oheisen linkin videolla miten Suomen 40 datakeskuksen todettiin maksavan veroja yhteensä noin 7 miljoonaa euroa vuodessa. Vertailuksi pelkästään nikotiinipusseista saadaan 140 miljoonaa euroa veroa vuodessa.
Kertokaa joku minulle mitä järkeä tässä on, että jälleen kerran Suomi alistuu hyväksikäytettäväksi?

www.mtvuutiset.fi/artikkeli/datakeskuspomo-sahkon-hinta-ei-pompsahda-suomessa
www.hs.fi/visio/art-2000011986714.html

Lopuksi vielä muutama reaalielämän fakta mitkä eivät ole vain “epäluuloa” tai populistista kritiikkiä – vaan todellinen rakenteellinen ongelma.

SÄHKÖN ”MONIKERTALASKENTA” JA VERKON KAPASITEETTI

Tämä on todellinen heikkous nykyisessä järjestelmässä.

Fingrid tekee liityntätarkasteluja hankekohtaisesti – eli arvioidaan, kestääkö verkko juuri tämän yhden datakeskuksen liittymisen tietyllä teholla. Kokonaiskuvaa siitä, mitä tapahtuu, jos kaikki suunnitellut datakeskukset + vetylaitokset + muut suuret kuluttajat kytkeytyvät yhtä aikaa, ei tehdä samalla tarkkuudella yhdessä julkisessa skenaariossa.

Suomessa on toki kansallisia energia- ja ilmastostrategioita sekä Fingridin pitkän aikavälin verkko- ja kapasiteettisuunnitelmia, joissa datakeskusten kasvu otetaan huomioon. Kuitenkin kriitikot (mukaan lukien osa energiasektorin asiantuntijoista) ovat todenneet, että sama tuulivoimakapasiteetti tai siirtoyhteys voi paperilla “palvella” useampaa hanketta. Jos kaikki luvatut hankkeet toteutuvat täysimääräisinä, siirtoverkon pullonkaulat (erityisesti Etelä-Suomessa) voivat muodostua vakavaksi ongelmaksi.

Datakeskukset tarvitsevat jatkuvaa, luotettavaa tehoa (ei joustavaa kulutusta), mikä tekee niistä erityisen haastavia verkon kannalta.

TYÖPAIKKALUKUJEN SUMUVERHO

Tämä on klassinen aluepolitiikan kikka, ja se toistuu lähes kaikissa suurissa teollisuushankkeissa.

• Rakennusvaihe: Kyllä, syntyy satoja tai jopa tuhansia työpaikkoja paikallisesti ja alihankintaketjussa (rakentaminen, LVI, sähkö, logistiikka). Nämä ovat kuitenkin pääosin väliaikaisia (1–3 vuotta per hanke). Osa erikoisosaamisesta tulee ulkomailta.
• Käyttövaihe: Tässä luvut putoavat rajusti. Suuri datakeskus työllistää tyypillisesti kymmeniä ihmisiä suoraan (teknikot, ylläpito, turvallisuus, siivous). Korkean jalostusarvon työ (ohjelmointi, tekoälyn kehitys, data-analyysi) tehdään yleensä asiakkaan päämajassa tai muualla.

Viralliset tahot (kuten FDCA eli Finnish Data Center Association) korostavat usein kokonaisvaikutusta mukaan lukien epäsuorat työpaikat, mutta suora pysyvä työllisyys jää vaatimattomaksi verrattuna perinteiseen teollisuuteen.

KULUTTAJAN SÄHKÖLASKU TEKOÄLYN MAKSUMIEHENÄ

Datakeskukset tekevät usein pitkiä PPA-sopimuksia (10–20 vuotta) uusiutuvan sähkön tuottajien kanssa. Tämä auttaa rahoittamaan uutta tuuli- ja aurinkovoimaa ja lukitsee datakeskukselle suhteellisen vakaan hinnan. Osa lähteistä (esim. Energiateollisuus, Sitowise) sanoo, että tämä voi jopa alentaa painetta hintaan pitkällä aikavälillä, koska uutta tuotantoa syntyy.

Toisaalta:

• Kaikki datakeskukset eivät kata koko kulutustaan PPA:lla.
• Kun tuotanto on matalalla (vähän tuulta), ylimääräinen tarve ostetaan spot-markkinoilta → kilpailu kuluttajien kanssa.
• Suuri, jatkuva peruskuorma nostaa järjestelmän kokonaiskysyntää, mikä voi nostaa keskihintoja erityisesti siirtymävaiheessa.
• Kuluttajat tekevät usein lyhyempiä sopimuksia, joten he kantavat enemmän hintavaihtelun riskiä.

Ei ole olemassa yksiselitteistä takuuta, että datakeskukset eivät vaikuttaisi kuluttajahintoihin ylöspäin. Vaikutus riippuu siitä, miten nopeasti uutta tuotantoa ja siirtoyhteyksiä rakennetaan.

Kylmä fakta on se, että kuluttajien kukkarolla käydään varmasti jos siirtoverkon rakentaminen ei kiihdy selvästi nykyistä nopeammin, datakeskukset eivät jousta kulutustaan ja jos kaikki isot hankkeet (Forssa, Seinäjoki, muut) etenevät täysillä ilman kokonaiskoordinaatiota.

PIILOTUET, TAKAUKSET JA RISKIEN ULKOISTAMINEN

Tämä on kenties kaikkein ongelmallisin kohta.

• Sähkövero: Datakeskukset olivat pitkään alemmassa veroluokassa (II). Tämä oli de facto tuki, joka poistui/kiristyi 1.7.2026 alkaen. Muutos tuo valtiolle arviolta kymmeniä miljoonia euroja lisää vuodessa.
• Infrainvestoinnit: Vesijohdot, tiet, sähköverkkojen vahvistukset – osa kustannuksista jää usein kuntien tai valtion (Fingrid) kannettavaksi, vaikka hyöty menee yksityiselle toimijalle.
• Exit-riski ja takaukset: Julkisuuteen ei juuri tule tietoa siitä, millaisia sitovia takauksia tai irtautumisvelvoitteita kunnat ja valtio ovat saaneet. Jos toimija päättää lopettaa tai siirtää toimintaa (esim. tekniikan vanhentuessa), jäljelle voi jäädä tyhjä halli ja ylikapasiteettia verkossa – riski veronmaksajilla.
• NDA-sopimukset: Kunnat ja valtion viranomaiset tekevät usein salassapitosopimuksia, mikä heikentää julkista keskustelua ja valvontaa.

Tämä on klassinen julkinen–yksityinen kumppanuus -mallin sudenkuoppa eli yksityinen taho saa tuotot ja voi siirtää toimintaa globaalisti, julkinen taho kantaa pitkän aikavälin infrastruktuuririskit.

Artikkelin on kirjoittanut Petri Rautio 20.7.2026 ja se on luvalla julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.