Kun puhumme muinaisesta viisaudesta – ainakin länsimaisissa kulttuureissa – puhumme valtavasta rauniokasasta, joka on jäänyt jäljelle kolmesta raa’asta tuhoamiskampanjasta.
Ensimmäinen näistä iski antiikin maailman loppuaikoina; sen toteuttivat uskonnolliset kiihkoilijat sen jälkeen, kun Rooman eliitti oli kaapannut kristinuskon ja muuttanut sen sosiaalisen kontrollin välineeksi. Toinen aalto tuli myöhäiskeskiajalla, jolloin kirkon hierarkia joutui paniikkiin itsenäisen ajattelun yleistyessä ja perusti inkvisition pysäyttääkseen vapaan tutkimuksen heti alkuunsa. Kolmas ja uusin vaihe alkoi tieteellisen vallankumouksen myötä, kun nouseva kauppias- ja kapitalistiluokka omaksui tieteellisen materialismin ideologiakseen ja käytti valtaansa sekä varallisuuttaan murskatakseen vaihtoehtoiset näkemykset. Se on pitkä ja katkera tarina.
Tarinalla on kuitenkin toinenkin puoli. Jokaisen tällaisen väkivallan ja sorron purkauksen aikana oli ihmisiä, jotka panivat kaiken peliin säilyttääkseen tulevaisuutta varten sen, minkä pystyivät. Jälkikäteen puolestaan pienet itsenäisten ajattelijoiden ryhmät hylkäsivät aikansa vakiintuneet opit ja pyrkivät palauttamaan osan siitä, mikä oli menetetty. Vaikka he kohtasivat raivoisaa vastustusta aikansa vakiintuneilta instituutioilta ja kansanjoukkojen sokeaa vihamielisyyttä, he onnistuivat säilyttämään osan vanhojen mysteeriperinteiden keskeisistä opeista ja käytännöistä sekä kokoamaan muita uudelleen säilyneistä sirpaleista.
Kuvittele hetkeksi valtava lasista ja pronssista valmistettu kone, jonka raivostunut väkijoukko hakkaa palasiksi ja jonka sirpaleet tallotaan jalkoihin, niin että jäljelle jää vain suuren kaupungin katuojiin siroteltuja kappaleita. Kuvittele, että kaikki tiedot koneen rakenteesta ja toiminnasta olisi hävitetty, jotta kukaan ei voisi selvittää, miten se rakennetaan uudelleen. Kuvittele sitten, että saat tietää koneesta vuosia myöhemmin. Vanhojen tarinoiden innoittamana kuljeskelet kaupungin kaduilla, ja kun löydät jotakin, mikä on saattanut joskus olla osa konetta, poimit sen mukaasi, puhdistat siitä lian ja yrität sitten hahmottaa, miten se sopii yhteen jo keräämiesi osien kanssa ja millainen koko koneen muoto on mahtanut olla. Tämä John Crowleyn visionäärisestä romaanista Aegypt peräisin oleva vertauskuva antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista työtä tämä vaatii.
Tämä työ on yhä kesken. Jotkin muinaisen viisauden osat – tai vertauskuvallisesti koneen osat – on saatu jälleen täysin toimintakuntoisiksi. Esimerkiksi astrologia ja seremoniallinen magia otettiin uudelleen käyttöön 1800-luvulla; edelläkävijöinä toimivat astrologian osalta Alan Leo ja magian osalta Eliphas Lévi. Molempia voi nykyään opiskella lukuisista kirjoista ja opettajien johdolla sekä harjoittaa menestyksekkäästi. Muita perinteen osa-alueita, kuten alkemiaa ja pyhää geometriaa, ymmärretään yhä vain osittain. Lisäksi on olemassa muinaisen tiedon sirpaleita, jotka tuhoutuivat niin perusteellisesti ja katosivat niin pitkäksi aikaa, että ne ovat säilyneet vain vihjeinä ja kuiskauksina tai tyhjinä kohtina siellä, missä jotakin on aikoinaan ollut.
KADONNUT SANA
Yksi tällaisista aukoista liittyy nykyaikaisen vapaamuurariuden ytimeen. Vuosien varrella on puhuttu valtavasti vapaamuurariuden salaisuuksista, mutta yksi yksityiskohta jää yleensä mainitsematta, vaikka se löytyykin lukuisista julkisista lähteistä: vapaamuurareilla ei enää ole alkuperäisiä salaisuuksiaan. Kun jäsen ylennetään mestarimuurarin korkeaan asteeseen, hänelle kerrotaan, että hänelle annetut sanat ja merkit ovat korvaavia salaisuuksia, sillä todelliset salaisuudet ovat kadonneet. Vielä nykyäänkin jokainen mestarimuurari on – ainakin teoriassa – sitoutunut etsimään Kadonnutta Sanaa.
Mikä tämä Kadonnut Sana on? Kukaan ei tiedä – eivät edes vapaamuurarit itse. Spekulaatioista ei tietenkään ole pulaa. Saatananpalvonta, poliittinen salaliitto, kieroutunut seksi, Marsin esihistoriallisen sivilisaation jäänteet – mitä tahansa mieleen juolahtaakaan. Olipa se kuinka räikeää tai järjetöntä tahansa, joku on nimennyt sen Kadonneeksi Sanaksi. Jotkin muut vapaamuurariasteet välittävät sanoja, joiden väitetään olevan tämä Kadonnut Sana, mutta yksimielisyyttä ei vallitse siitä, mikä sana on tai miksi se on niin tärkeä.
Mennäänpä syvemmälle. Nykyään säännönmukaisissa vapaamuurarijärjestöissä käytettävä mestarimuurarin asteeseen liittyvä rituaali juontaa juurensa alkuperäisestä versiosta, joka ilmaantui noin vuonna 1720 – kolme vuotta Lontoon ensimmäisen suurloosin perustamisen jälkeen. Ei ole olemassa tietoa siitä, kuka sen toi tai mistä se oli peräisin; se vain ilmaantui. Se kertoo tarinan Salomon temppelin rakentamisesta, ja tuo tarina sisältää – tai oikeastaan keskittyy –Kadonneen Sanan katoamiseen ja korvaavien salaisuuksien keksimiseen; näitä korvaavia salaisuuksia on pidettävä yllä, kunnes todelliset salaisuudet saadaan jälleen haltuun.
On siis selvää, että vuonna 1720 kolme toisiinsa liittyvää ajatusta oli niin tärkeitä aikakauden vaikutusvaltaisimmille vapaamuurareille, että he sisällyttivät ne veljeskunnan tärkeimpään rituaaliin. Ensimmäinen näistä ajatuksista oli, että jonkin aiemman ajan vapaamuurarit olivat tunteneet jonkin tärkeän salaisuuden; toinen oli, että vuoden 1720 vapaamuurarit eivät enää tienneet, mikä salaisuus oli, mutta uskoivat voivansa ehkä löytää sen uudelleen; ja kolmas on se, että asia liittyi Jerusalemissa sijainneeseen Salomon temppeliin, joka oli yksi muinaisen maailman kuuluisimmista rakennuksista.
TEMPPELIN VOIMA
Muinaisista kreikkalaisista, roomalaisista ja juutalaisista lähteistä löytyy runsaasti tietoa Salomon temppelistä, ja aiheesta on kirjoitettu myös valtavasti nykyaikaista tutkimuskirjallisuutta. Suurin osa tiedosta on melko suoraviivaista, mutta vanhoissa lähteissä toistuu yksi hyvin erikoinen yksityiskohta. Kyseessä on väite, jonka mukaan temppelin olemassaolon aikana sen ympäröivän alueen maatalouden tuottavuus kasvoi merkittävästi. Juutalaiset lähteet käsittelevät tätä melko yksityiskohtaisesti: ajanjaksona, jolloin Salomo rakensi temppelin ja jolloin babylonialaiset sen tuhosivat, alueen sääolosuhteet ja maaperän hedelmällisyys olivat erilaisia. Ensimmäisen temppelin tuhoutumisen jälkeen tämä lakkasi, mutta kun Babyloniasta palaavat juutalaispakolaiset rakensivat toisen temppelin, ilmiö palasi ja säilyi, kunnes roomalaiset tuhosivat toisen temppelin vuonna 70 jaa.
Salomon temppeli ei ole ainoa muinainen temppeli, josta on esitetty sama väite. Samaa tarinaa tavataan eri puolilla muinaista maailmaa temppeleihin liittyvissä legendoissa. Kun tällainen tarina esiintyy, siihen liittyy säännönmukaisesti myös tiettyjä muita piirteitä. Temppelit on rakennettu maanalaisten vesilähteiden päälle, ja niiden sijaintipaikat on valittu erityisin menetelmin. Erikoisten tabujen ryöppy säätelee sitä, kuka saa tulla sisään ja kuka ei, sekä millä ehdoilla. Yleensä – joskaan ei aina – niitä ympäröi ainakin kapea luonnonkasvillisuuden muodostama viheralue. Ennen kaikkea niiden sijoittelua ja suunnittelua ohjaavat tietyt suuntausta ja pyhää geometriaa koskevat säännöt.
Luterilainen Raamattu avattuna Kuninkaiden kirjasta; näkyvissä väritettyjä kuvituksia. Salomon temppeli. Kuva: joshimerbin, Shutterstock.
Maantieteellisesti tarkasteltuna kyseessä on omituisen valikoiva perinne. Sitä ei tavata Afrikassa Egyptin ulkopuolella – lukuun ottamatta muutamaa Koillis-Afrikan maata, jotka omaksuivat runsaasti muinaisegyptiläistä kulttuuria. Sitä esiintyy kaikkialla muinaisella Välimeren alueella, ja se ulottuu idässä Intiaan sekä osaan – mutta ei kaikkiin – kauempana idässä sijaitsevista saaristoista. Lisäksi sitä tavataan Japanissa, jossa sillä on keskeinen rooli shintolaispyhäköissä, mutta ei buddhalaisissa temppeleissä. Lopuksi se esiintyy keskiajan Länsi-Euroopan kristillisissä kirkoissa, mutta puuttuu ortodoksisesta kristinuskosta, islamista ja temppelin tuhon jälkeisestä juutalaisuudesta.
TEMPPELIHERRAIN RITARIKUNTA
Länsi-Euroopassa ei tiettävästi tiedetty asiasta mitään ennen ristiretkien aikaa; perinne ilmestyy ensin Temppeliherrain ritarikunnan rakentamiin kirkkoihin ja leviää sieltä eteenpäin. Tämä osoittautui äärimmäisen tärkeäksi vihjeeksi. Temppeliherrat – alkuperäiseltä nimeltään Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät sotilas-toverit – perustettiin vuonna 1118. Perustajina oli yhdeksän ranskalaista ritaria, jotka olivat lähteneet Jerusalemiin ensimmäisen ristiretken mukana. Paavi Klemens V lakkautti ritarikunnan vuonna 1311 harhaoppisuutta ja noituutta koskevien syytösten ryöpyssä.
Temppeliherrat saivat nimensä siitä, että alkuperäiset yhdeksän ritaria majoitettiin Jerusalemin Temppelivuorelle, Salomonin temppelin raunioiden päälle. Siihen mennessä, kun ritarikunta lakkautettiin, sillä oli maaomaisuutta useimmissa Euroopan maissa. Kun ritarikunta tuhottiin, osa sen jäsenistä poltettiin roviolla, kun taas toiset siirrettiin vähemmän sotilaallisten sääntökuntien luostareihin, joissa he viettivät loppuelämänsä tavallisina munkkeina.
Tähän oli kaksi poikkeusta. Portugalissa kuningas Dinis perusti uuden ritarikunnan, Kristuksen ritarikunnan, ja määräsi kaikki Portugalin temppeliherrat siirtymään siihen; Kristuksen ritarikunta näytteli sittemmin merkittävää roolia Portugalin suurella löytöretkien aikakaudella purjehtien suoraan Atlantin saarille, joista kukaan Euroopassa ei (teoriassa) tiennyt mitään. Toinen poikkeus oli Skotlanti, jossa paavin määräyksillä ei ollut vaikutusvaltaa, koska koko maa oli tuolloin kirkonkirouksen (interdiktin) alaisena, ja jossa Robert Bruce johti itsenäisyyssotaa englantilaisia vastaan ja tarvitsi jokaisen mahdollisen pätevän sotilaan, jonka vain sai.
Temppeliherroilla oli tuolloin merkittävä jalansija Skotlannissa; nykyisin Temple-nimellä tunnettu kylä, joka sijaitsee salaperäisen Rosslynin kappelin vieressä, toimi heidän päämajanaan kuningaskunnassa, mutta heillä oli myös lukuisia muita tiluksia sekä runsaasti ritareita ja virkamiehiä niitä hallinnoimassa. Vapaamuurariperinteen mukaan skotlantilaiset temppeliherrat solmivat viipymättä sopimuksen Robert Brucen kanssa. He taistelivat hänen puolellaan muun muassa Bannockburnin taistelussa, ja vastineeksi Bruce suojeli heitä kirkolta ja antoi heidän vetäytyä kaikessa hiljaisuudessa maan alle.
Perimätiedon mukaan, koska temppeliherroilla oli omia mestarirakentajia ja kivenhakkaajia – heillä oli pakko olla, koska he rakensivat itse linnat, kirkot ja muut rakennelmat omistamilleen maille – jotkut näistä skotlantilaisista temppeliherroista elättivät itsensä mestarimuurareina sanan alkuperäisessä merkityksessä, ja tätä kautta tietyt temppeliherrojen perinteet siirtyivät vapaamuurariuteen. Historiallisena tosiasiana voidaan lopuksi todeta, että nykyisenkaltainen vapaamuurarius oli olemassa Skotlannissa lähes vuosisadan ennen kuin se ilmestyi mihinkään muualle.
Kaikki tämä on tuttua niille, jotka ovat perehtyneet vaihtoehtoiseen historiaan. Huomionarvoista tässä yhteydessä ovat kuitenkin syytökset, joita temppeliherroja vastaan esitettiin ritarikunnan lakkauttamisen yhteydessä. Suuri osa syytöksistä oli samanlaista valmista herjausaineistoa, jota käytettäisiin myöhemmin noitavainoissa; osa taas sisälsi kiehtovia yhtymäkohtia antiikin ja keskiajan harhaoppisten kristittyjen lahkojen todellisiin tapoihin – seikkoja, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota kuin mitä niille on tähänastisessa historiallisessa tutkimuksessa suotu. Mukana oli kuitenkin myös väite, jonka mukaan he palvoivat Baphomet-nimistä salaperäistä epäjumalaa, joka sai sadon kasvamaan. Kyse oli siis jälleen kerran maatalouden hedelmällisyydestä.
PYHÄ GRAALIN MALJA
Kyseinen aihe nousee esiin toisaalla täsmälleen samaan aikaan. Vanhimman tunnetun version Graalin maljaa käsittelevästä tarinasta kirjoitti noin vuonna 1190 Chrétien de Troyes. Hän kertoi saaneensa tarinan Flanderin kreivi Filipiltä – ristiretkeläiseltä, jolla oli läheiset suhteet Temppeliherrain ritarikuntaan ja Jerusalemin kuningassukuun. Vuosien 1190 ja 1250 välillä – eli temppeliherrojen kultakaudella – Graalin malja nousi merkittävään asemaan ajan suositussa kirjallisuudessa. Nämä Graalin maljaa koskevat legendat olivat erikoisia tarinoita; niissä kerrottiin salaisuudesta, jota piilossa pysyttelevät vartijat välittivät eteenpäin vuosisatojen ajan ja joka voitiin paljastaa vain niille, jotka osasivat esittää oikean kysymyksen.
Mikä on Graalin malja? Se oli yksi kysymyksistä, joita Graalin maljaa etsivien oli pohdittava. Myöhemmän sukupolven kirjailijat, jotka olivat vahvasti sitoutuneet valtavirran kristinuskoon, väittivät Graalin maljan olevan se malja, jota Nasaretin Jeesus käytti viimeisellä ehtoollisella, ja he määrittelivät Graalin salaisuudet uudelleen tavallisen kristillisen teologian mukaisiksi. Jos kuitenkin palaamme varhaisimpiin säilyneisiin tarinoihin Graalista – esimerkiksi Chrétien de Troyesin tai Wolfram von Eschenbachin teoksiin – päädymme paljon oudompaan maailmaan. Siellä Graalin malja saattoi esiintyä monessa eri muodossa, ja sen perimmäinen salaisuus oli voima saada pellot kukoistamaan. Juuri siksi kuningas Arthurin ritarit lähtivät etsimään Graalin maljaa: vain se kykeni palauttamaan hedelmättömän ja aution maan elinvoimaiseksi.
Kaikki tämä tapahtui, kun pyhät geometriat ja muut perinteet, jotka olivat osa temppeliperinnettä muualla maailmassa, löysivät tiensä keskiaikaiseen eurooppalaiseen uskonnolliseen arkkitehtuuriin. Sen vanavedessä luostareita perustettiin kaikkialle Länsi-Eurooppaan autioille alueille, joista nopeasti tuli kukoistavia maatalousalueita, jotka kykenivät elättämään paitsi munkkeja myös kukoistavia kyliä. Tähän päivään asti kaikkialla Euroopassa voi vierailla keskiaikaisten kauan hylättyjen asutuskeskusten raunioilla karuilla ylängöillä, jotka nykyään tuskin tuottavat tarpeeksi ruohoa lampaille. Sekä vanhat tiedot että arkeologiset jäännökset osoittavat, että näissä kylissä oli aikoinaan kukoistavia viljapeltoja ja muita satoja – ja jokaisen keskellä on kirkko, joka on rakennettu temppeliperinteen pyhien geometrioiden mukaisesti.
TEMPPELITEKNOLOGIA
Vuosisatojen pimeydestä, kuin hahmo sumussa, nousee unohdetun teknologian – jota aloin kutsua temppeliteknologiaksi – hämärä hahmo. Tätä teknologiaa käyttivät aikoinaan papit ja papittaret laajalti eri puolilla vanhaa maailmaa saadakseen pellot kukoistamaan. Kauan ennen kirjoitetun historian alkua – ehkä puhtaan sattuman kautta tai ehkä muilla keinoin – ihmiset tietyillä maailman alueilla huomasivat, että tietyllä tavalla rakennetut ja suunnatut, tietynmuotoiset rakennukset vaikuttivat lähialueen pelloilla kasvaviin viljelykasveihin. Tuhansien vuosien kokeilujen ja erehdysten myötä tuosta alkuperäisestä oivalluksesta kehittyi kahdenlaisia rakennelmia.
Toinen niistä hyödyntää rakenteita, jotka muistuttavat muodoltaan enemmän tai vähemmän porraspyramidia: joko suuria rakennelmia, kuten Babylonian zikkurat tai mayojen pyramidit, tai pieniä, kuten maajumalolennolle omistetut alttarit, joita löytyi Kiinan jokaisesta kylästä ennen vuoden 1949 vallankumousta. Toinen tyyppi käyttää neliön tai suorakulmion muotoisia rakennuksia, jotka on yleensä suunnattu kohti nousevaa aurinkoa; nämä rakennukset näyttävät toimineen resonanssikammioina. Molempia rakennetyyppejä pystytettiin tiettyjen geologisten muodostelmien päälle; nämä muodostelmat aiheuttavat maaperässä sähköisiä epäjatkuvuuskohtia.
Tällä on merkitystä, sillä Maan sisällä liikkuu toisiinsa tiiviisti kytkeytyneitä sähkövirtoja ja magneettisia voimalinjoja. Jo 1920-luvulla – ennen kuin kemianteollisuus otti suurtuotantoon perustuvan maatalouden otteeseensa myrkyllisillä lannoitteillaan ja torjunta-aineillaan – näiden maavirtojen parissa työskentelevät kokeilijat kehittivät ”elektrokulttuuriksi” kutsutun menetelmän. Siinä maaperään johdettiin heikko sähkövaraus, mikä johti huomattavasti parempiin satoihin. Osoittautuu, että oikeaan paikkaan – maanpinnan sähköiseen epäjatkuvuuskohtaan – sijoitettu rakennus voi kerätä itseensä merkittävän varauksen telluurista sähköä, joka sitten virtaa ulospäin maaperän sähköä johtavien alueiden kautta.
Tämä oli yksi temppeliherrojen salaisuuksista ja yksi syy siihen, miksi heidän Euroopassa sijaitsevat maansa tuottivat vuodesta toiseen huippusatoja, joiden avulla rahoitettiin ritarikunnan linnoja Pyhässä maassa. Menneinä aikoina se oli ollut monien papistojen varjeltu salaisuus, jolla oli keskeinen osa monissa muinaisissa mysteerivihkimyksissä. (Esimerkiksi Eleusiin mysteerit keskittyivät hedelmällisyyden jumalattariin Demeteriin ja Persephoneen, ja vihkimysseremonian huipentumana uusille vihittäville näytettiin juuri leikattu viljantähkä.) Se on yksi Graalin salaisuuksista, ja se – tai tarkemmin sanottuna temppeliherroilta periytynyt sana tai ilmaisu (todennäköisesti vääristyneessä muodossa), joka aikoinaan välitti kyseisen salaisuuden – on vapaamuurarien alkuperäinen ”kadonnut sana”. Tämä on ainakin todennäköisin selitys sille monimutkaiselle todisteiden vyyhdille, joka liittyy vanhaan temppeliteknologiaan.
Kuten niin monet muinaisen viisauden perinnöt, myös temppeliteknologia on kadonnut. Euroopassa sen säilyttäneet luostarit tuhottiin protestanttisissa maissa, ja katolisissa maissa ne joutuivat vastauskonpuhdistuksen tiukan ideologisen kurin alaisiksi; näin katkesivat ne yhteydet, joiden välityksellä tieto siirtyi sukupolvelta toiselle. Muualla maailmassa kolme vuosisataa kolonialismia, huimaa nykyaikaistumista ja maailmansotia on jättänyt jälkeensä vain vähän ehjää, vaikka onkin mahdollista, että vielä nykyäänkin jonkin syrjäisen intialaisen temppelin suulliset perinteet tai kaukaisen shintolaispyhäkön asiakirjat voisivat sisältää tietoa kadonneen temppeliteknologian salaisuuksista.
Tavalla tai toisella on kuitenkin yhä mahdollista, että Kadonnut Sana palautetaan ja Graalin malja löydetään. On monia syitä, joiden vuoksi maailmanlaajuinen yritysten hallitsema yksipuolinen kulttuuri saattaisi haluta häivyttää kaikki jäljet yksinkertaisesta ja skaalautuvasta teknologiasta – teknologiasta, joka hyödyntää luonnonvoimia sekä perinteiseen henkisyyteen kytkeytyviä menetelmiä puutarhojen kukoistuksen ja peltojen runsaan sadon varmistamiseksi. Samat syyt saavat myös nykyisen, kasvavan vaihtoehtokulttuurin piirissä toimivat itsenäiset ajattelijat ja tutkijat kiinnostumaan näiden jälkien etsimisestä ja seuraamisesta.
Aiemmin esitellyn metaforan valossa tämä on tärkeä osa kadonnutta konetta – osa, joka voitaisiin ehkä rakentaa uudelleen ja ottaa käyttöön. Voin vain toivoa, että muutkin kuulevat kutsun ja lähtevät etsimään sitä Sanaa, joka sai aikanaan pellot kukoistamaan.
Artikkelin on kirjoittanut John Michael Greer ja se on julkaistu New Dawn Magazine lehden erikoisnumerossa Vol 18 No 5 (lokakuu 2024) sekä luvalla suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
newdawnmagazine.com: Reconstructing the Lost Secrets of Temple Technology: The Word that Made the Fields Flourish
© Copyright New Dawn Magazine, www.newdawnmagazine.com. Permission granted to freely distribute this article for non-commercial purposes if unedited and copied in full, including this notice.
© Copyright New Dawn Magazine, www.newdawnmagazine.com. Permission to re-send, post and place on web sites for non-commercial purposes, and if shown only in its entirety with no changes or additions. This notice must accompany all re-posting.
