Erimielisyys hulluudeksi, osa 4. – Hullujenhuoneesta pakeneminen

James Corbett
0 kommenttia

”Erimielisyys hulluudeksi” -sarjassa olemme tutkineet psykologian ja politiikan yhteyttä.

Tämän sarjan osassa 1 ”Psykologian aseistaminen” kuvasin yksityiskohtaisesti prosessia, jolla psykiatrin ammatti on muutettu välineeksi poliittisten toisinajattelijoiden tukahduttamiseen ja marginalisointiin.

Osassa 2, ”Hullut salaliittoteoreetikot”, dokumentoin, kuinka tätä aseistettua psykologiaa on käytetty salaliittoteoreetikkoja vastaan, patologisoiden ne, jotka pyrkivät osoittamaan selviä totuuksia maailman tapahtumista, kuten 9/11 ja huuhaademia.

Osassa 3, ”Psykopaattien projektiot”, dokumentoin poliittisen vallan asemissa olevien psykopatologian ja panin merkille, kuinka yhteiskuntaa itseään vääristetään heijastamaan noiden psykopaattien omaa kieroutunutta psyykettä.

Lopuksi, tämän viikon sarjan päätösosassa, käsittelen kaikkein tärkeintä kysymystä: kuinka voimme paeta poliittisten psykopaattien rakentamasta hullujenhuoneesta?

PATOKRATIA

Tilastopropaganda lännessä yrittää saada meidät vakuuttuneeksi siitä, että elämme demokratiassa, ilmentäen Abraham Lincolnin kuuluisaa ihannetta ”kansan hallitus, kansan toimesta, kansaa varten”.

Mutta tämä on kaasuvalotusta. Itse asiassa elämme patokratiassa, jota, Lincolnia lainaten, voitaisiin kuvata ”psykopaattien hallitukseksi, psykopaattien toimesta, psykopaatteja varten”.

Vaikka ”patokratia” on edelleen monille vieras käsite, se on tähän mennessä vakiintunut ja perusteellisesti dokumentoitu ilmiö. Käsitteen keksi Andrew Lobaczewski – puolalainen psykologi, jonka elämäntyötä muokkasi hänen kokemuksensa, kun hän kasvoi ensin julman natsimiehityksen ja sitten yhtä julman neuvostohallinnon alla – kirjassaan ’Political Ponerology’.

Lobaczewski määrittelee patokratian hallintojärjestelmäksi, ”jossa pieni patologinen vähemmistö ottaa hallintaansa normaalien ihmisten yhteiskunnan”. Sitten Political Ponerology -kirjan luvussa, joka on omistettu aiheelle, hän kuvailee, kuinka patokratiat kehittyvät, kuinka ne vahvistavat valtaa ja kuinka ne huijaavat, suostuttelevat, pelottelevat ja muutoin houkuttelevat ei-psykopaatteja osallistumaan hulluuteensa.

Kuinka sotilaiden luonnollinen vastenmielisyys liipaisimen painamiseen täysin vieraita ihmisiä kohtaan voidaan voittaa? Kuinka lääkärit, jotka ovat vannoneet olla tekemättä pahaa, voivat osallistua viime vuosien huuhaademian hulluuteen? Kuinka tavallista maan suolaa, työväenluokan poliiseja voidaan saada lyömään raa’asti rauhanomaisia mielenosoittajia? Nämä ovat kysymyksiä, jotka pitävät sekä patokraatit vallassa että toisia öisin patokratiaa pakenemassa, vaikkakin hyvin erilaisista syistä.

Onneksi meidän ei tarvitse pohtia näitä kysymyksiä tyhjiössä. Itse asiassa psykologit ovat tutkineet, luetteloineet ja keskustelleet olosuhteista sellaisen ympäristön luomiseksi, jossa keskivertoihminen voidaan saada osallistumaan pahoihin tekoihin. Ei ole kuitenkaan yllättävää, että tämä tutkimus, joka näennäisesti on tarkoitettu parempaan ymmärrykseen siitä, kuinka ihmiset voivat suojautua sellaiselta manipulaatiolta, on sen sijaan aseistettu patokraattien toimesta ja sitä on käytetty hienosäätämään järjestelmien luomista tottelevaisempien käskyläisten luomiseksi. Itse asiassa tämä oli hyvin tunnettujen, mutta lähes täysin väärinymmärrettyjen Milgram-kokeiden (joista lisää alla) näkökohdan osa.

Tutkimuksemme tässä vaiheessa alamme vihdoin ymmärtää täyden laajuuden ongelmasta, jonka psykopaatit aiheuttavat poliittisessa, korporatiivisessa ja taloudellisessa vallassa.

Ongelma ei ole vain se, että psykologia on aseistettu meitä vastaan, jotka harjoittavat poliittista erimielisyyttä.

Ja ongelma ei ole vain se, että tämän erimielisyyden tukahduttamiseen ja patologisointiin tarkoitetun järjestelmän ovat luoneet kirjaimelliset psykopaatit ja heidän sosiopaattiset lakeijansa.

Ongelmana on, että valtio itsessään on psykopaattinen ja vääristelee aktiivisesti muuten mentaalisesti terveiden yksilöiden moraalia, mikä saa heidät omaksumaan psykopaattisia piirteitä vastineeksi aineellisesta palkkiosta ja auktoriteetista.

Tämä on patokratian ongelma.

Kun ymmärrämme tämän tilanteen vakavuuden, herää ilmeinen kysymys: kuinka voimme heittää yltämme poliittisten psykopaattien ikeen ja syöstä vallasta heidän patokratiansa?

Kuten tavallista, tähän kysymykseen antamamme vastauksen laatu riippuu suoraan taustalla olevan ongelman ymmärtämisen syvyydestä.

Esimerkiksi äskettäin The Corbett Reportin kommenttiosiossa Corbett Reportin jäsen TruthSeeker muotoili patokratian kaatamisen ongelman näin: ”Ehkä voimme löytää tavan eliminoida psykopaatit kaikista valta-asemista.”

Ensi silmäyksellä tämä ehdotus vaikuttaa järkevältä toimintatavalta. Loppujen lopuksi, jos voisimme löytää tavan ”eliminoida psykopaatit kaikista valta-asemista”, se ratkaisisi automaattisesti poliittisen psykopatian ongelman, eikö niin?

Mutta, kuten Corbett Reportin jäsen G. Jinping huomautti vastauksessaan TruthSeekerille:

Meidän on keksittävä ratkaisu (psykopaattien poistamiseksi vallasta), joka ottaa huomioon, että kakkosmies, kolmosmies jne. ovat luultavasti vain psykopaatteja, jotka ovat varhaisemmassa vaiheessa huipulle nousussaan. Ehkä voisimme vain poimia nimiä satunnaisesti puhelinluettelosta, jos meillä olisi vielä puhelinluetteloita! Vakavasti, tämä on ratkaisematon ongelma, joka voidaan ratkaista vain valtaa hajauttamalla. En odota sen tapahtuvan lähiaikoina.

Todellakin, kuten G. Jinping aivan oikein huomauttaa, ongelma on laajempi kuin monet ovat valmiita uskomaan.

TruthSeekerin ehdotus olisi toteuttamiskelpoinen vain, jos on muutamia yksittäisiä psykopaatteja, jotka ovat nousseet poliittisen vallan asemiin. Mutta, jos itse asiassa on monia psykopaatteja, jotka kaikki kilpailevat toistensa kanssa poliittisesta hallinnasta, meidän on ymmärrettävä, että nykyisten poliittisten psykopaattien eliminoiminen vain avaisi oven muille astua noihin vapaisiin paikkoihin. Mikä pahempaa, kun otetaan huomioon nykyisen valtarakenteen psykopaattinen luonne, järjestelmä itse varmistaa, että psykopaatit ja sosiopaatit, jotka määritelmän mukaan eivät osoita katumusta tai moraalisia tunnontuskia toisten satuttamisesta, päätyvät voittamaan julman taistelun kärkipaikkojen täyttämiseksi poliittisessa hierarkiassa.

Vasta, kun astumme taaksepäin ja tutkimme poliittista järjestelmää kokonaisuutena, voimme ymmärtää, että jo niiden valtapaikkojen olemassaolo, joista kourallinen yksilöitä voi hallita massoja, on itsessään patokratian rakennelma. Ellei näitä valtapaikkoja poisteta kokonaan, emme koskaan pääse eroon valtataistelusta, joka palkitsee psykopaatit muiden hallinnalla.

Noiden valtapaikkojen poistaminen ei kuitenkaan tapahdu ennen kuin kumoamme taustalla olevan oletuksen, että vallan keskittäminen on ylipäätään välttämätöntä. Ja ikävä kyllä, kuten G. Jinping oikein huomauttaa, ottaen huomioon ihmiskunnan poliittisen kehityksen suhteellisen infantiilin tilan, meidän ei pitäisi odottaa, että Valtasormus heitetään Tuomiovuoren liekkeihin lähiaikoina.

Joten, niille meistä, jotka ovat moraalisesti terveitä yksilöitä, jotka elävät tällä hetkellä psykopaattien vallan alla, jää kysymys: mitä voimme tehdä patokratian kaatamiseksi?

Kuten käy ilmi, vastaus tähän kysymykseen voi olla paljon yksinkertaisempi kuin luulemme.

VIRRANKATKAISIJA

1960-luvulla psykologi Stanley Milgram päätti tutkia, missä määrin ihmisten sokea tottelevaisuus kokemalleen auktoriteetille vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä. Tätä tarkoitusta silmällä pitäen Milgram aloitti surullisen kuuluisan tottelevaisuuden tutkimisensa 7. elokuuta 1961.

Näiden kokeiden tulokset, jotka ovat jo tuttuja yleisölle, näyttävät osoittavan, että tavalliset arkipäiväiset ihmiset voidaan saada antamaan täysin tuntemattomille ihmisille mahdollisesti tappavia sähköiskuja pelkästään auktoriteettihahmon sanomisen perusteella. Tämä havainto on yleisimmin tiivistetty tosiasialla, että peräti 65 % alkuperäisen 40 hengen tutkimuksen osallistujista oli halukkaita antamaan 450 voltin sähköiskun – minkä he uskoivat saattavan olla mahdollisesti tappava sähköshokki – kuultavasti ahdistuneelle henkilölle perustuen vain kehotteeseen henkilöltä, joka pukeutuu labratakkiin leikepöytää halliten.

Yhtenä 1900-luvun tunnetuimmista psykologisista tutkimuksista, Milgramin kokeet ovat aiheuttaneet loputonta keskustelua, kiistaa ja tarkastelua. NPR:n johtamat kokeiden kriitikot, jotka väittävät useimpien tutkimuksen osallistujien tietäneen, että koko tilanne oli huijausta ja että he eivät totelleet jopa useammin kuin kerrottiin, joutuvat usein vastakkain koetta puolustavia psykologeja vastaan, jotka huomauttavat oikein, että kokeiden shokeeraavat (sanaleikki tarkoituksella) johtopäätökset on toistettu itsenäisesti kerta toisensa jälkeen maasta toiseen ympäri maailmaa. (Yhdessä erityisen kieroutuneessa reproduktiossa tutkijat jopa pyrkivät varmistamaan, ettei kukaan koehenkilö epäile koetta väärennökseksi antamalla todellisia sähköiskuja söpöille koiranpennuille).

Melkein kukaan ei kuitenkaan huomaa Milgram-kokeista sitä, että tutkimus ei ollut yksi koe, joka suoritettiin yhdellä 40 osallistujan sarjalla yhden kerran lopullisen tuloksen saamiseksi. Itse asiassa Milgram suoritti kokeen yhteensä 17 kertaa 17:llä erillisellä 40–60 koehenkilön kohortilla, ja jokaisessa tutkimuksen iteraatiossa käytettiin useita kokeellisia muunnelmia.

Yhdessä muunnelmassa hän muutti tutkimuksen paikan Yalen yliopiston kampuksesta rappeutuneeksi toimistorakennukseksi. Toisessa muunnelmassa koehenkilöt saivat ohjeistaa avustajaa antamaan sähköiskut sen sijaan, että he olisivat painaneet kytkintä itse. Vielä toisessa muunnelmassa ”kokeilijaa” näyttelevä labratakkiin pukeutunut näyttelijä kutsuttiin pois työasioiden merkeissä ja tilalle tuli tavallinen, pukuun pukeutunut mies. Ja vielä toisessa muunnelmassa koehenkilö joutui odottamaan ja katsomaan toisten näyttelijöiden tulevan ”opettajaksi” ja käyvän kokeen läpi ennen kuin hän itse otti roolin.

Jokainen muunnelma tuotti selvästi erilaisia tuloksia. Kun esimerkiksi koehenkilö saattoi käskeä jonkun muun antamaan sähköiskut sen sijaan, että tekisi sen itse, osallistujien prosenttiosuus, joka halusi antaa suurimman (oletettavasti mahdollisesti tappavan) shokin, nousi uskomattomaan 92,5 prosenttiin. Kun kokeilu tapahtui toimistorakennuksessa Yalen kampuksen sijasta, maksimishokin hallintaan halukkaiden määrä putosi 48 prosenttiin. Ja kun koehenkilö näki muiden ihmisten ottavan ”opettajan” roolin heidän edessään ja huomasi heidän kieltäytyvän tottelemasta kokeen suorittajan käskyä antaa sähköiskuja, koehenkilön halukkuus antaa maksimishokki putosi 10 prosenttiin.

Muotoilen sen uudelleen niille, joille ajatteleminen on vaikeaa. Kun koehenkilö näki jonkun olevan tottelematta kokeen tekijää, hän itse kieltäytyi jatkamasta koetta 90 % ajasta.

Tämä on se yllättävä johtopäätös, joka on kuurattu useimmista Milgram-kokeiden kertomuksista: Tottelemattomuudesta, mallintamisen jälkeen, tulee vaihtoehto yleisön mielessä.

Tämä seikka on ratkaisevan tärkeä ymmärtää, koska aivan kuten Étienne de La Boétie lähes 500 vuotta sitten huomautti, pieni joukko tyranneja, olivatpa ne kuinka psykopaattisesti uhkaavia tahansa, eivät kykene yksin hallitsemaan tyranniaa. Ne edellyttävät paljon suuremman tottelevaisten järjestyksen noudattajien joukon aktiivista osallistumista.

On todellakin tärkeää tulla tietoiseksi siitä tosiasiasta, että mikään viime aikojen pahimmista patokratian ylilyönneistä ei olisi ollut mahdollista ilman laajan väestönosan aktiivista osallistumista. Niin kutsuttuja rokotteen ”mandaatteja” ei saavuttanut yksi poliittisen auktoriteetin asemassa oleva psykopaatti tai edes tällaisten patokraattien joukko. Heidät mahdollistivat rokotusajoihin osallistuneet lääkärit vastoin omaa kokemustaan, harkintaa ja koulutusta, työnantajat, jotka asettivat rokotevaatimuksia työntekijöilleen, yritysten omistajat, jotka toteuttivat rokotetodistustarkastuksia tiloissaan, poliisit, jotka heittivät rokottamattomia karanteenitiloihin, työntekijät, jotka pitivät karanteenikeskukset toiminnassa, tuomarit ja asianajajat, jotka kumileimasivat kaikki nämä toimet jne.

Sama pätee kaikkiin patokraattisiin väärinkäytöksiin, joiden kohteeksi olemme joutuneet viime vuosina. Nämä ohjelmat voidaan toteuttaa vain, kun suurin osa ihmisistä noudattaa heidän käskyjään ja siten täyttää roolinsa operaatiossa.

Aivan kuten La Boétien aikana, meidän orjuutemme patokratialle on suurelta osin vapaaehtoista, tottelevaisuudesta syntynyttä orjuutta.

Yhdistämällä La Boétien näkemykset Milgramin vähemmän tunnettuihin kokeellisiin tuloksiin, löydämme mallin patokratian kaataamiseen: erittäin näkyvät tottelemattomuuden teot.

Mutta onko tämä totta? Voiko yksittäinen tottelemattomuuden teko todella kaataa patokratian?

Jälleen kerran, meidän ei tarvitse spekuloida tätä mahdollisuutta tyhjiössä. Modernin teknologian ihmeiden ansiosta voimme todella katsoa tallenteen tällaisesta tapahtumasta reaaliajassa.

21. joulukuuta 1989 Romanian diktaattori Nicolae Ceaușescu meni Palatsiaukiolle puhumaan Romanian kansalle. Aluksi se eteni kuten kaikki hänen vuosien varrella pitämät puheet. Hän puhui Romanian sosialistisen vallankumouksen onnistumisista ja lausui ylistystä ”monenvälisesti kehittyneelle sosialistiselle yhteiskunnalle”, joka oli syntynyt hänen julman hallituskautensa aikana.

Mutta sitten tapahtui jotain poikkeuksellista. Joku buuasi. Toiset yhtyivät buuaukseen, ja siitä tuli pilkkaa. Toistuva ”Timișoara!” väreili väkijoukon läpi, viittaus poliittisten toisinajattelijoiden joukkomurhaan Ceaușescun turvallisuusjoukkojen toimesta, joka oli tapahtunut vain muutama päivä aiemmin.

Diktaattori, joka ei ollut tottunut mihinkään erimielisyyden merkkiin väestön puolelta, jota hän oli hallinnut niin julmasti vuosikymmeniä, vaati järjestystä. Hänen vaimonsa vaati yleisöä hiljenemään, mikä sai Ceaușescun käskemään häntä olemaan hiljaa, ja sitten hän yritti jatkaa puhettaan. Mutta pilkkaaminen alkoi jälleen.

Tapauksen kuvamateriaali, mukaan lukien Ceaușescun äärimmäisen hämmentynyt ilme, kun hän tajuaa, että joukko on kääntynyt häntä vastaan ja että väkivallan uhka ei riitä hillitsemään heitä, on korvaamaton. Siellä nauhoitettuna jälkipolville on hetki, jolloin tyrannille valkenee käsitys, että ihmiset ovat hylänneet hänen tyranniansa. Loput tarinasta – mellakat ja levottomuudet, Ceaușescun ja hänen vaimonsa pakoyritys, heidän vangitsemisensa armeijan loikkarien toimesta ja heidän teloituksensa joulupäivänä – kaikki juontavat juurensa juuri siitä hetkestä, jolloin yksi henkilö joukosta vain ilmaisi sen, mitä loput yleisöstä tunsi.

Tämä on virrankatkaisijaefekti. Sanomalla ei laittomalle auktoriteetille, vastustamalla kiusaajia ja tyranneja, olemalla tottelematta moraalittomia käskyjä, kieltäytymällä noudattamasta epäoikeudenmukaisia toimeksiantoja ja vaatimuksia, teemme helpommaksi ympärillämme oleville ihmisille sen puolustamisen, minkä he myös tietävät oikeaksi.

Mutta odota, tämä paranee vielä . . .

HULLUJENHUONEESTA PAKENEMINEN

Ensin hyvät uutiset: patokratiat ovat luonnostaan epävakaita ja ne on jossain vaiheessa tuomittu kaatumaan oman painonsa alla.

Todellakin, kuten Lobaczewski huomauttaa keskustelussaan ilmiöstä, patokratioilla on luonteeltaan lukuisia heikkouksia, jotka tekevät niiden romahtamisesta väistämättömän. Ne edellyttävät esimerkiksi, että keskeisiä hallinnollisia tehtäviä ei täytetä etsimällä suuren yleisön pätevimpiä miehiä ja naisia ja ylentämällä heitä kykyjen ja ansioiden perusteella, vaan rekrytoimalla palvelukelpoisimmat lakeijat paljon kapeammasta psykopaattien ja sosiopaattien joukosta. Tämä johtaa näennäisesti loputtomaan kehittymättömien tollojen ja heikkoluonteisten, todellisuudesta irrallaan olevien imbesillien paraatiin, heidän päätyessä valta-asemiin, mikä heikentää suuresti patokraattisen valtion tehokkuutta ja vakautta.

Patokraatit, kuten kaikki psykopaatit, elävät myös kuolevaisen pelossa tulla patologisena paljastetuiksi. Psykopatian kommentoijat ovat jo pitkään huomauttaneet, että mielenterveyden naamio – psykopaatin kyky piilottaa moraalin puutteensa muilta – on heille uskomattoman tärkeä. Loppujen lopuksi, kun psykopaatit on tunnistettu, heitä voidaan tehokkaasti karttaa ja ”eliminoida” valta-asemista, kuten TruthSeeker yllä ehdottaa. Kuten Lobaczewski kirjoittaa:

Normaalit ihmiset oppivat pikkuhiljaa havaitsemaan tällaisen järjestelmän heikot kohdat ja hyödyntämään mahdollisuuksia elämänsä tarkoituksenmukaisempaan järjestämiseen. He alkavat neuvoa toisiaan näissä asioissa, jolloin pikkuhiljaa syntyy sosiaalisten siteiden ja vastavuoroisen luottamuksen tunteita. Uusi ilmiö syntyy: patokraattien ja tavallisten ihmisten yhteiskunnan välinen ero. Jälkimmäisten etuna on lahjakkuus, ammattitaito ja terve maalaisjärki.

Seuraavaksi vielä parempia uutisia: jos on totta, että psykopaatit voivat muodostaa psykopaattisen yhteiskunnan, joka kääntää ihmiset sosiopaateiksi, niin myös päinvastoin on totta. Terveet, ei-patologiset ihmiset, joilla on rakkautta, empatiaa ja myötätuntoa, voivat muodostaa yhteiskunnan, joka tuo esiin ihmisluonnon paremman puolen.

Tämä on patokraattien entisten uhrien todellinen tavoite. Ei eliminoida poliittisia psykopaatteja ja omaksua heidän valta-asemaansa heidän luomassaan psykopaattisessa poliittisessa järjestelmässä, eikä edes poistaa tätä järjestelmää kokonaan, vaan kuvitella maailmaa, jossa myötätuntoa, yhteistyötä, rakkautta ja empatiaa ei vain rohkaista, vaan myös palkitaan aktiivisesti. Maailma, jossa jokainen saa tulla parhaaksi mahdolliseksi itsekseen.

Sen mallintaminen, mitä haluamme nähdä maailmassa, on meistä jokaisesta itsestä kiinni. Aivan kuten rohkea toisinajattelija, joka voi katkaista tyrannian kiertoradan ilmaisemalla vastustusta tyrannia kohtaan, meistäkin voi tulla rakkauden, ymmärryksen ja myötätunnon esikuvia, jotka motivoivat muita tulemaan samanlaisiksi.

Loppujen lopuksi, jos psykopaatit ovat käyttäneet vuosisatoja psykologian aseistamista hallitakseen meitä tehokkaammin, emmekö voi käyttää ymmärrystämme ihmisluonnosta johonkin hyvään? Eikö se ole se, mihin terveet, ei-psykopaattiset yksilöt, jotka muodostavat terveen, ei-psykopaattisen yhteiskunnan, käyttäisivät aikaansa ja resurssejaan?

Tämä viikoittainen pääkirjoitus on osa The Corbett Report Subscriber -uutiskirjettä.

Artikkelin on kirjoittanut James Corbett 17.4.2023 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.

Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
corbettreport.com: Dissent Into Madness: Escaping the Madhouse

Print Friendly, PDF & Email

Aiheeseen liittyvät artikkelit

TOTUUDEN LÄHTEILLÄ TIETOISUUTTA KASVATTAMASSA.

Myytit & mysteerit

Terveys & hyvinvointi

Ympäristö & luonto

Historia & arkisto

Tiede & teknologia

Elonkehrä

Mielenvapaus
& tietoisuus

Filosofia &
psykologia

© Rakkausplaneetta.