”WA lakialoite lähettää poliittisia vihollisia psykiatrian osastoille” roikaa äskettäin julkaistu otsikko Kurt Nimmon Substackissa.
Kyseinen lakiesitys, Washingtonin osavaltion lainsäätäjän parlamenttilaki 1333, ”Kotimaan väkivaltaisten ääriliikkeiden toimikunnan perustaminen”, tulisi, sen kriitikoiden mukaan, ”kriminalisoimaan ajattelun ja ilmaisun keksittyyn rikosluokkaan, jota kutsutaan ”kotimaan väkivaltaisiksi ääriliikkeiksi” ja sallisi osavaltion oikeusministerin ”syyttää joitain ihmisiä sanoista ja puheista väkivaltaisten tekojen sijaan”.
Vaikka itse lakiehdotuksessa ei ole mitään, jossa julistettaisiin, että valtion ”poliittisia vihollisia” lähetettäisiin ”psykiatrisille osastoille”, ajatus siitä, että psykologeja ja psykiatreja voitaisiin käyttää sellaisessa ”kotimaan väkivaltaisten ääriliikkeiden komiteassa” diagnosoimassa poliittisia toisinajattelijoita jollain mielenterveyshäiriön muodolla ei ole väärin kohdistettu.
Itse asiassa, kuten käy ilmi, on olemassa pitkä ja huolestuttava historia siitä, kuinka psykiatriaa on käytetty aseena valtion vihollisiksi julistettujen hiljentämiseen. Ja mikä vielä huolestuttavampaa, viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että poliittisen erimielisyyden patologisointi on yleistymässä entistä laajemmin kuin koskaan ennen.
PAHAT VANHAT AJAT
Psykologian historia on suurelta osin historiaa julmista ja epätavallisista rangaistuksista, joita hallitsijat jakavat poliittisille toisinajattelijoille.
Se, että psykologia on aina ollut hallitsevalle luokalle kätevä työkalu toisinajattelijoita vastaan, saattaa tuntua ensi silmäyksellä kiistanalaiselta havainnolta. Mutta tämä on juuri se, mitä vallitsevan järjestelmän valtalähteet kertovat meille. . . kun he puhuvat vallitsevan järjestelmän vihollisista.
Esimerkiksi vuonna 1983 tohtori Walter Reichille myönnettiin ensiluokkainen journalistinen asema amerikkalaislehti New York Timesissa pitkälle raportille ”The World of Soviet Psychiatry – Neuvostopsykiatrian maailma”. Raportoituaan, että World Psychiatric Association -järjestön kongressi Havaijilla vuonna 1977 äänesti ”psykiatrian järjestelmällisen väärinkäytön poliittisiin tarkoituksiin Neuvostoliitossa” tuomitsemisen puolesta, Reich toteaa, että ”länsimaiden huoli psykiatrisesta väärinkäytöstä Neuvostoliitossa oli vain kasvanut” kongressin äänestyksen jälkeen, ja että ”venäläiset olivat vaarassa tulla osallistumisestaan keskeytetyksi tai jopa erotetuksi kansainvälisestä psykiatrisesta järjestöstä”.
Tämän jälkeen Reich käyttää suurimman osan 6 000 sanan artikkelistaan vertaamalla amerikkalaista lähestymistapaa mielenterveyteen – jossa ”psykiatrisesta hoidosta on tullut tarpeeksi hyväksyttävää muutaman viime vuosikymmenen aikana, jotta emotionaalisessa ahdistuksessa olevat ihmiset voisivat etsiä sitä” – Neuvostoliiton lähestymistavan kanssa, jossa ”psykiatrisen hoidon tarve nähdään todennäköisemmin häpeän syynä”.
Meille kerrotaan, että neuvostoliittolaiset olivat ottaneet kunniallisen ihmismielen tutkimuksen ja aseistaneet sen, tehden siitä poliittisen sorron välineen.
Neuvostoliiton psykiatreja oli vuosia syytetty lännessä mielisairaiden poliittisten toisinajattelijoiden diagnosoinnista, joiden he tiesivät olevan mentaalisesti terveitä. Sekä länsimaisten kriitikkojen että neuvostotoisinajattelijoiden mukaan K.G.B. – varsinkin sen jälkeen, kun sen vuonna 1967 otti haltuunsa Juri V. Andropov, nyt Neuvostoliiton huippujohtaja – oli säännöllisesti lähettänyt toisinajattelijoita psykiatreille tällaisia diagnooseja varten välttääkseen kiusallisia julkisia oikeudenkäyntejä ja diskreditoidakseen toisinajattelua sairaiden mielien tuotteena. Psykiatrisissa sairaaloissa, tavallisesti rikollisesti mielenvikaisille tarkoitetuissa erityislaitoksissa, toisinajattelijoita kohdeltiin erityisen julmalla tavalla – esimerkiksi annettiin injektioita, jotka aiheuttivat paiseita, kouristuksia ja turtuneisuutta, tai käärittiin märkään kankaaseen, joka kutistui tiukasti kuivuessaan.
Jotta lukija ei jää epäselvyyteen hänen sanomastaan, Reich toteaa sen selvästi myöhemmin jutussaan: ”Neuvostopsykiatrian kokemuksella oli paljon opetettavaa”, hän kertoo meille, ”psykiatrian haavoittuvuuksista väärinkäyttöön kaikkialla, missä sitä harjoitetaan.”
Varmaksi, Reich ei ole väärässä. Neuvostoliiton psykiatrisen järjestelmän kauhut – jossa poliittisille toisinajattelijoille diagnosoitiin rutiininomaisesti ”verkkainen skitsofrenia”, psykiatrisia sairaaloita käytettiin tilapäisinä vankiloina protestien aikana ja kiusallisia kapinallisia pidettiin lääketieteellisessä koomassa tai huumeiden aiheuttamassa katatonisessa tilassa pitkään – on dokumentoitu hyvin useissa valtavirran, niin populaareissa kuin akateemisissakin, lähteissä. Mutta nämä kauhut saivat koskettavimman ilmauksensa Aleksandr Solženitsynin sanoin:
Vapaasti ajattelevien terveiden ihmisten vangitseminen hullujenhuoneisiin on henkistä murhaa, kaasukammion muunnelmaa, vieläkin julmempaa; tapettavien ihmisten kidutus on ilkeämpää ja pitkittynyttä. Kaasukammioiden tapaan näitä rikoksia ei koskaan unohdeta, ja niihin syyllistyneet tuomitaan koko elämänsä aikana ja kuolemansa jälkeen.
Kuten Reich täsmällisesti huomioi raportissaan, Neuvostoliiton toisinajattelijoiden patologisointi todellakin toimii varoituksena siitä, että psykiatria on alttiina väärinkäytölle ”missä tahansa sitä harjoitetaan”. Mutta, hauskasta sattumasta, nämä huolenaiheet näyttävät nousevan esiin vain silloin, kun psykiatriaa ”käytetään väärin” maissa, jotka ovat Yhdysvaltain ulkoministeriön vihollisten luettelossa.
Näin ollen lähteistä ei ole pulaa, jotka kertovat sinulle:
- pahoinpitelyistä natsipsykiatrien toimesta, jotka istuivat Aktion T4 eutanasia- ja sterilointiohjelman suunnittelukomiteoissa ja johtivat natsihallinnon kauhistuttavaa (ja epäonnistunutta) yritystä kitkeä skitsofrenia tappamalla järjestelmällisesti Saksan skitsofreeninen väestö;
- pahoinpitelyt, joita japanilaiset psykiatrit tuottivat potilailleen toisen maailmansodan aikana ja välittömästi sen jälkeen, mikä johti epätavallisen suureen määrään potilaiden kuolemia;
- Kuuban vallankumouksellisen hallituksen psykotrooppisten lääkkeiden ja sähköshokkihoidon käyttö tiedon saamiseksi, rankaisemiseksi, demoralisoimiseksi, pakottamiseksi, alistamiseksi, terrorisoimiseksi ja psyykkisen vahingon aiheuttamiseksi niille, joita pidetään uhkana valtion turvallisuudelle;
. . . ja useita vastaavia esimerkkejä psykiatrisesta väkivallasta hallitusten toimesta, jotka ovat sodassa Yhdysvaltain hallituksen kanssa tai ovat sen tähtäimessä.
Usein tämän analyysin ulkopuolelle jäävät kuitenkin kauhistuttavat pahoinpitelyt, joita lännen psykiatrit ovat aiheuttaneet potilailleen valtion turvallisuuden nimissä.
Esimerkiksi vaikka historiankirjoissa tuomitaan oikeutetusti natsien eugeenisen sterilointiohjelman kauhut, ne harvoin tutkivat ohjelman juuria. Kuten käy ilmi, nuo juuret olivat Kaiser Wilhelmin Antropologian, ihmisen perinnöllisyyden ja eugeniikan instituutissa, jota rahoitti Rockefeller Foundation -säätiö. Lisäksi Ernst Rüdin – myös Rockefellerin rahoittaman Kaiser Wilhelm Institute for Psychiatry -instituutin johtaja ja yksi Saksan eugeniikkaohjelman tärkeimmistä arkkitehdeistä – mallinsi natsien eugeniikkalainsäädäntöä Amerikan omalla ”Model Eugenical Sterilization Law” -lakimallilla.
Itse asiassa Amerikan ensimmäinen psykologian professori, James McKeen Cattell, auttoi tuomaan eugeniikan pseudotieteen alun perin Amerikan rannoille. Ystävystyttyään Francis Galtonin, eugeniikan kantaisän, kanssa Englannin matkalla vuonna 1887, Cattell palasi Yhdysvaltoihin ideasta innostuneena. Myöhemmin hän kirjoitti Galtonille kirjeen kerskuen: ”Seuraamme Amerikassa neuvojasi ja esimerkkiäsi.”
Vielä kauempana historiassa Benjamin Rush – yksi Yhdysvaltojen perustajista ja mies, jonka American Psychiatric Association -järjestö on virallisesti tunnustanut ”amerikkalaisen psykiatrian isäksi” – vaikutti varhain psykiatrian aseistamiseen keksimällä useita mielenterveyshäiriötä toisinajattelun patologisoimiseksi. Huomattavin näistä keksityistä häiriöistä oli ”anarkia”, eräänlainen mielipuolisuuden tyyppi, jonka Rush määritteli ”liialliseksi intohimoksi vapauteen”, jota ”ei voinut poistaa järjellä eikä hillitä hallinnon toimesta” ja ”uhkasi surkastaa taivaan hyvyyden Yhdysvalloille”.
Ja mitä tämä ”amerikkalaisen psykiatrian isä” määräsi niille, joiden hän katsoi kärsivän mielisairaudesta? Ensinnäkin hän ”kohteli potilaitaan pimeydellä, eristyssellillä ja erityisellä tekniikalla, jossa potilas pakotettiin seisomaan pystyssä kahdesta kolmeen päivään kerrallaan, pistämällä heitä teräväkärkisillä nauloilla estääkseen heidän nukahtamisensa – tekniikka, joka lainattiin brittiläisestä hevosten kesyttämismenetelmästä”. Hän keksi myös kaksi mekaanista laitetta mielenvikaisten hoitoon: ”rauhoittavan tuolin”, jossa potilaan ”vartalo kiinnitetään olkapäissä, käsivarsissa, vyötäröllä ja jaloissa olevilla hihnoilla [ja] laatikkomaista laitetta käytetään eristämään pää” ja ”gyrator” -laitteen, ”joka oli vaakasuora lauta, jonka päälle kiivaita potilaita sidottiin ja pyöritettiin verenkierron stimuloimiseksi”.
Rushin oppipoika, lääkäri ja suorapuheinen bakteeriteoriakriitikko Samuel Cartwright teki oman panoksensa alalle keksimällä häiriön, jolle hän antoi nimeksi ”drapetomania tai sairaus, joka aiheuttaa neekereitä [orjia] karkaamaan”:
Useimmissa tapauksissa syy, joka saa neekerin pakenemaan palvelusta, on yhtä paljon mielen sairaus kuin mikä tahansa muu mentaalisen vieraantumisen laji, ja yleisesti ottaen paljon parannettavampi. Asianmukaisen lääketieteellisen neuvon avulla, jota tiukasti noudatetaan, tämä monien neekereiden hankala käytäntö pakoon voidaan estää melkein kokonaan, vaikka orjat sijaitsevatkin vapaan valtion rajalla, kivenheiton päässä abolitionisteista.
Kyllä, psykiatrian historia on täynnä esimerkkejä poliittisista toisinajattelijoista, kurittomasta väestöstä tai muista ”sosiaalisista ei-toivotuista” hulluiksi leimattuina ja hullujenhuoneelle lähetettyinä. . . tai pahempaa.
Mutta se oli silloin, monet olisivat taipuvaisia väittelemään. Tämä on nyt. Psykiatriaa ei varmaankaan enää käytetä erimielisyyksien tukahduttamiseen, eihän? . . .
PAHAT UUDET AJAT
. . . Todellakin käytetään! Enkä puhu vain psykiatrisesta tukahduttamisesta jossain takapajuisessa, pahassa diktatuurissa, kuten Venäjä. (Vaikka on varmaa, että siellä on sekin.)
Ei, jälleen kerran, se on ”liberaali”, ”valaistunut”, ”vapaa ja demokraattinen” länsi, joka näyttää tietä psykiatrian aseistamisessa massoja vastaan. Ja, uskomattomasti, tämän psykiatrisen aseen käyttäjät eivät yritä piilottaa tosiasiaa, vaan ovat sen sijaan aktiivisesti pyrkineet kodifioimaan sen ”raamattuunsa”.
Vuodesta 1952 lähtien American Psychiatric Association -järjestö on julkaissut ’Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders’ -käsikirjan tai DSM:n ohjeena mielenterveysongelmien luokittelulle ja diagnoosille. Yleisesti psykiatrisena diagnostisena raamattuna tunnettu, DSM, itse APA:n mukaan, ”on mielenterveysalan ammattilaisten käyttämä mielenterveyden häiriöiden standardiluokitus Yhdysvalloissa ja sisältää luettelon diagnostisista kriteereistä jokaiselle Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmän tunnustamalle psykiatriselle häiriölle”.
Kriitikot ovat pitkään kyseenalaistaneet Iso Farman vaikutuksen painostaa APA:a diagnosoimaan yhä enemmän ja enemmän käyttäytymisiä ”epänormaaliksi” voidakseen määrätä farmaseuttisia toimenpiteitä yhä suuremmalle ja suuremmalle osalle yleisöä.
Huolet Iso Farman vaikutuksesta DSM:n luomiseen eivät ole vähäpätöisiä. Vuonna 2012 Massachusetts-Boston yliopiston tutkijan Lisa Cosgroven johtamassa tutkimuksessa todettiin, että 69 % DSM-5-työryhmän jäsenistä omasi siteitä lääketeollisuuteen, mukaan lukien palkattu työ lääkevalmistajien konsultteina ja tiedottajina. Tietyissä paneeleissa eturistiriita oli vieläkin syvällisempi: 83 % mielialahäiriöiden parissa työskentelevistä paneelin jäsenistä omasi siteitä lääketeollisuuteen ja 100 % – jokainen unihäiriöpaneelin jäsen – omasi ”siteitä lääkeyhtiöihin, jotka valmistavat näiden sairauksien hoitoon käytettäviä lääkkeitä tai lääketeollisuutta palveleviin yrityksiin”.
Jos näiden työryhmän jäsenten tavoitteena on varmistaa, että lääkkeitä myydään yhä enemmän, he ovat kaikkien mittapuiden mukaan onnistuneet erinomaisesti. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että joka kuudes amerikkalainen aikuinen ilmoittaa käyttävänsä psykiatrisia lääkkeitä, kuten masennuslääkettä tai rauhoittavaa lääkettä. Huolestuttavaa on, että niiden lasten määrä, joille on määrätty antipsykoottisia lääkkeitä, kuten Adderall ja Ritalin, on jatkanut kasvuaan vuosikymmenestä toiseen.
Mutta vielä huolestuttavampaa on tapa, jolla tämä psykoosilääkkeiden määrän lisääntyminen on perusteltu – uuden ”mielen häiriön” keksinnöllä nimeltä oppositiivinen uhmakkuushäiriö.
Kliininen psykologi Bruce Levine, joka on vuosikymmeniä soittanut hälytyskelloa tavoista, joilla hänen ammattiaan käytetään laillisen poliittisen erimielisyyden tukahduttamiseen, selittää vuoden 2018 kirjassaan ’Resisting Illegitimate Authority’ – ’Laittoman auktoriteetin vastustaminen’:
Vuodesta 1980 alkaen APA (DSM-III-diagnostiikkakäsikirjassaan) loi häiriödiagnoosin ”uhmakkuushäiriö” (ODD – oppositional defiant disorder) alistumattomille lapsille, jotka eivät osallistu mihinkään laittomiin käytäntöihin. ODD-diagnoosia varten nuori tarvitsee vain neljä seuraavista kahdeksasta oireesta kuuden kuukauden ajalta: menettää usein malttinsa; usein herkkä tai ärsyyntynyt; usein vihainen ja katkera; riitelee usein auktoriteettihahmojen kanssa; uhmaa usein aktiivisesti tai kieltäytyy noudattamasta viranomaishenkilöiden pyyntöjä tai sääntöjä; usein tahallaan ärsyttää muita; syyttää usein muita virheistään tai huonosta käytöksestään; ilkeämielisyyttä tai kostonhimoa vähintään kahdesti viimeisen kuuden kuukauden aikana.
Levine huomauttaa edelleen, että tämän ihmisen psyykeen kohdistuvan hyökkäyksen etulinjassa ovat lapset, joilla on diagnosoitu mielenterveyshäiriö, koska he osoittavat aiemmin normaalia lapsuuden käyttäytymistä:
Vuonna 2012 Archives of General Psychiatry -lehti raportoi, että vuosina 1993–2009 13-vuotiaille ja sitä nuoremmille lapsille määrättiin psykoosilääkkeitä seitsenkertaisesti, ja että häiritsevät käyttäytymishäiriöt, kuten ODD ja CD, olivat yleisimmät diagnoosit lapsilla, jotka saivat psykoosilääkkeitä, mikä on 63 % lääkkeitä saaneista.
Mutta niiden, jotka osoittavat merkkejä ”oppositionaalisesta eli vastustuksellisesta uhmasta”, patologisointi ei rajoitu lapsiin. Levine myös havainnoi, vedoten omaan kliiniseen kokemukseensa:
Niistä ihmisistä, joiden kanssa olen puhunut ja joilla on aiemmin diagnosoitu psykiatrisia sairauksia, olen hämmästynyt siitä, kuinka monet heistä ovat yleiseen väestöön verrattuna pohjimmiltaan antiautoritaarisia. Heidän epäonnekseen, diagnoosin tehneet ammattilaiset eivät ole.
Kuten tulemme näkemään ensi viikolla, psykologian aseistaminen niitä riippumattomia vapaa-ajattelijoita vastaan, joilla on tapana kyseenalaistaa auktoriteetti, ei ole hämärä, epämääräinen huoli Iso Farma haaskiosta, joka vahingoittaa ihmisiä taskukirjassa. Pikemminkin, tätä asetta käytetään nyt bioturvallisuusagendan arvostelijoita ja muita vastaan, jotka uskaltavat huomauttaa, että globalistilla transhumaanikeisarilla ei ole vaatteita.
Mutta jos on totta, että mielen tutkiminen on aseistettu, ja että tätä asetta käytetään salaliittorealisteja vastaan, ilmeinen kysymys tulee silloin . . .
KUKA LATASI ASEEN?
Lokakuussa 1945 George Brock Chisholm – mies, joka jatkoi palvelustaan Maailman terveysjärjestön ensimmäisenä pääjohtajana ja mies, joka auttoi Maailman mielenterveysliiton kärkipaikoille – piti uskomattoman rehellisen luennon, jossa hän esitti hänen suunnitelmansa ohjata psykiatrian ammattia rohkeaan, uuteen suuntaan.
Vuonna 1946 julkaistu luento ”The Reestablishment of Peacetime Psychiatry – Rauhanajan psykiatrian uudelleen perustaminen” sisältää julistuksen, jonka mukaan psykiatrien tulisi ottaa tehtäväkseen vapauttaa väestö hyvän ja pahan käsitteestä kokonaan: ”Jos rotu vapautetaan sen hyvän ja pahan lamauttavasta taakasta, psykiatrien täytyy ottaa alkuperäinen vastuu. Tämä on haaste, johon on vastattava.”
Ehkä ei ole yllättävää, että Britannian armeija otti Chisholmin toimintakehotuksen vastaan. ”Haasteen” ”rodun vapauttamisesta” ”hyvän ja pahan lamauttavasta taakasta” otti vastaan brittiläinen sotilaspsykiatri eversti John Rawlings Rees, Chisholmin mielenterveysjärjestön ensimmäinen hallintoneuvoston puheenjohtaja ja surullisen kuuluisan Tavistock-instituutin puheenjohtaja vuosina 1933-1947.
Vuonna 1940 Rees piti puheen Yhdistyneen kuningaskunnan National Council for Mental Hygiene -neuvoston vuosikokouksessa, jossa hän esitti ennustettavasti militaristisin termein, kuinka tämä kunnianhimoinen suunnitelma yleisön psyyken uudistamiseksi aiottiin toteuttaa. ”Strateginen suunnittelu mielenterveydelle” -dokumentissa Rees – väitteen jälkeen, että neuvoston psykiatrit ”voivat oikeutetusti korostaa erityistä näkemystämme ihmisen psyyken oikeasta kehityksestä, vaikka tietomme ovat puutteellisia” – vakuuttaa, että heidän on pyrittävä siihen, että tämä näkökulma ”läpäisee kaikki kansallisen elämämme koulutustoimet”.
Sitten hän laukaisee hämmästyttävän tunnustuksen:
Olemme tehneet hyödyllisen hyökkäyksen useita ammatteja vastaan. Kaksi helpointa niistä ovat luonnollisesti opettajan ammatti ja kirkko; kaksi vaikeinta ovat laki ja lääketiede.” [. . .] ”Jos aiomme soluttautua muiden ihmisten ammatilliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, meidän on mielestäni matkittava totalitaristeja ja järjestettävä jonkinlainen viidennen kolonnan toiminta!”
Sitten Rees julistaa röyhkeästi, että ”parlamentti, lehdistö ja muut julkaisut ovat ilmeisimpiä tapoja propagandamme levittämiseen”, ennen kuin muistuttaa yleisöään jälleen kerran salailun tarpeesta, jos tämä suunnitelma vaikuttaa julkisen psyyken kehitykseen on menestyäkseen: ”Monet ihmiset eivät pidä ”pelastumisesta”, ”muuttumisesta” tai terveeksi tekemisestä”, hän huomauttaa.
Joten, mihin Rees ja hänen matkatoverinsa todella tähtäsivät ”viidennen kolonnan” kampanjassaan ”hyökätessään” ammatteja vastaan ja yleisöä propagoidessaan? Hänen todelliset aikomuksensa paljastuvat hänen työssään Britannian armeijan hyväksi – mukaan lukien hänen väitetty natsipuolueen apulaisführerin Rudolf Hessin huumaaminen, myrkyttäminen ja lumoaminen, jonka britit vangitsivat ja pidättivät vuosikymmeniä edelleen selittämättömän Skotlantiin yksinlennon jälkeen vuonna 1941 – ja hänen työnsä kautta Tavistock Instituutissa, jossa hän yritti muokata Yhdistyneen kuningaskunnan yleistä mielipidettä oman mielensä mukaan.
Kuten The Campaigner -lehti selitti vuonna 1978 julkaistussa Tavistock-paljastuksessa: ”Kaiken Reesin tunnetun työn teemana on psykiatrian käytön kehittäminen hallitsevan luokan aseena.” Tuohon työhön, artikkelissa tarkennetaan, sisältyi Reesin esimiesten neuvominen siitä, kuinka he ”voivat onnistua jäsentämään stressaantuneen yksilön tai ryhmän tilanteen asianmukaisesti, uhri(t) voidaan saada kehittämään itselleen erityinen ”reaktiomuodostus”, jonka kautta hän ”demokraattisesti” saavuttaa juuri ne asenteet ja päätökset, jotka diktaattorit haluaisivat pakottaa häneen.”
Toisin sanoen Reesin työ keskittyi joukkoyhteiskunnallisen hallinnan ongelma-reaktio-ratkaisu -menetelmään, joka Corbett raporttilaisille on jo hyvin tuttu. Ei siis pitäisi olla yllättävää kuulla, että Reesin tutkimus vaikutti voimakkaasti Yhdysvalloissa tuolloin muodostumassa olleen, orastavan nuoren tiedustelupalvelun (Central Intelligence Agency) toimintaan.
Tosiaan, CIA on aina ollut kiinnostunut psykiatrian aseistamisesta keinona saavuttaa menestystä salaisissa operaatioissaan. Itse asiassa CIA jopa mainostaa avoimesti työmahdollisuuksia psykiatreille ”auttaakseen CIA:n tehtävää siellä, missä se risteää psykiatristen ja laajempien käyttäytymisongelmien kanssa”.
Mutta, kun useimmat ihmiset ajattelevat CIA:ta ja aseistettua psykiatriaa, he ajattelevat MKUltraa ja mielenhallintaa.
Kuten jopa Wikipedia-artikkeli aiheesta myöntää, CIA:n ”Projekti MKUltra” oli ”USA:n keskustiedustelupalvelun (CIA) suunnittelema ja toteuttama laiton ihmiskokeiluohjelma, jonka tarkoituksena oli kehittää menettelytapoja ja tunnistaa huumeita, joita voitaisiin käyttää kuulusteluissa yksilöiden heikentämiseksi ja tunnustusten pakottamiseksi aivopesun ja psykologisen kidutuksen avulla”.
On paljon, mitä yleisö ei vieläkään tiedä tästä projektista, sen edelläkävijöistä, Projekti Bluebirdistä ja Projekti Artisokasta (Project ARTICHOKE), ja siitä, mihin syvyyksiin Yhdysvaltain hallituksen agentit upposivat löytääkseen tapoja manipuloida, sulauttaa, pyyhkiä tai ohjelmoida uudelleen yksilöiden psyykettä. Mutta se, mitä tiedämme ohjelmasta, on riittävän kylmäävää.
Eräässä Sidney Gottliebin johtamassa kokeiden sarjassa annettiin LSD:tä tietämättömille amerikkalaisille, mukaan lukien mielisairaat, vangit, huumeidenkäyttäjät ja prostituoidut. Tähän sisältyi ”Operaatio Midnight Climax”, jossa CIA:n palkkalistoilla olevat prostituoidut huumasivat ja houkuttelivat hyväuskoisia miehiä CIA:n turvataloihin. Heidän seksuaalista aktiivisuuttaan seurattiin yksisuuntaisten peilien takana ja sen avulla tutkittiin seksuaalisen kiristyksen ja mielenmuutosaineiden käytön vaikutuksia kenttäoperaatioissa.
Toista koetta, nimeltään MKULTRA Subproject 68, valvoi arvostettu psykiatri, tohtori Ewen Cameron. Tässä aliprojektissa tohtori Cameron käytti LSD:tä, halvaannuttavia lääkkeitä, sähköshokkihoitoa ja huumeiden aiheuttamaa koomaa yrittääkseen pyyhkiä potilaiden muistoja ja ohjelmoida heidän psyykensä uudelleen. Kun ohjelma tuotiin julkisuuteen, se tunnistettiin yritykseksi jalostaa lääketieteellisen kidutuksen menetelmiä tiedon keräämiseksi haluttomilta lähteiltä, ja se tuomittiin. Oikeudenkäynnit Cameronin räikeän laittomista kokeiluista jatkuvat nykyiseen aikakauteen.
Vaikka MKUltra ”virallisesti päättyi” paljastumisensa jälkeen 1970-luvulla, CIA ei ole lopettanut psykiatrien palkkaamista löytääkseen uusia ja innovatiivisia tapoja kiduttaa vastustajiaan psykologisesti.
Toukokuussa 2002 Martin Seligman, vaikutusvaltainen amerikkalainen psykologian professori ja American Psychological Association -järjestön entinen puheenjohtaja, piti luennon San Diegon laivastotukikohdassa, jossa hän selitti, kuinka hänen tutkimuksensa voisi auttaa amerikkalaista henkilöstöä – hänen omin sanoin – ”vastustamaan kidutusta ja välttämään vangitsijansa onnistuneen kuulustelun”.
Luennolla olleiden noin sadan ihmisen joukossa oli yksi erityisen innostunut Selgimanin työn fani: tohtori Jim Mitchell, sotilaseläkeläinen ja psykologi, joka oli tehnyt sopimuksen koulutuspalvelujen tarjoamisesta CIA:lle. Vaikka Seligmanilla ei ollut aavistustakaan siitä tuolloin, Mitchell oli – kuten nyt tiedämme – yksi CIA:n laittoman kidutusohjelman tärkeimmistä arkkitehdeistä.
Luonnollisesti Mitchellin kiinnostus Seligmanin puheeseen ei liittynyt siihen, kuinka sitä voitaisiin soveltaa auttamaan amerikkalaista henkilöstöä voittamaan opittu avuttomuus ja vastustamaan kidutusta, vaan pikemminkin siihen, kuinka sitä voitaisiin käyttää opitun avuttomuuden aikaansaamiseksi CIA:n kohteessa ja kidutuksen tehostamiseen. Kuten käy ilmi, Mitchellin teoria (että ”opitun avuttomuuden tuottaminen Qaidan kuulustelukohteelle voi varmistaa, että hän noudattaisi vangitsijansa vaatimuksia”) oli väärä. Kokeneemmat kuulustelijat vastustivat tuolloin huomauttaen, että kidutus saa vangin vain sanomaan mitä vangitsija haluaa, ei sitä, mitä hän tietää.
Mitä nuo kuulustelijat eivät ymmärtäneet, oli se, että väärien tunnustusten poimiminen vangeilta oli itse asiassa CIA:n kidutusohjelman tarkoitus. Juuri kidutuksen alaisena poimitut ”tunnustukset” muodostivat syyskuun 11. päivän komission raportin selkärangan, ja neljäsosa kaikista raportin alaviitteistä oli peräisin kidutuksesta.
PAHIN ON VIELÄ EDESSÄ . . .
Kyllä, mielenhallintakokeista kidutusohjelmiin, aivopesusta lobotomisointiin, ei voi olla epäilystäkään siitä, että kaikkien suurten kansakuntien hallitukset, armeijat ja tiedustelupalvelut ovat käyttäneet huomattavia resursseja psykiatrian aseistamiseen kuluneen vuosisadan aikana.
Mutta kuten käy ilmi, yksi yksinkertaisimmista ja helpoimmista tekniikoista erimielisyyden hallitsemiseksi on yksinkertaisesti sen patologisointi. Kuten alamme nähdä, pelkkä status quon vastustamisen julistaminen mielenterveyden häiriöksi voi olla poikkeuksellisen tehokas väline opposition hiljentämiseen.
Ensi viikolla tutkimme tapoja, joilla tätä tekniikkaa käytetään nyt salaliittorealisteja vastaan, jotka pyrkivät tuomaan esiin ilmeiset totuudet kotimaan turvallisuudesta ja bioturvallisuudesta.
Pysy kuulolla . . .
Tämä viikoittainen pääkirjoitus on osa The Corbett Report Subscriber -uutiskirjettä.
Artikkelin on kirjoittanut James Corbett 12.3.2023 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
corbettreport.com: Dissent Into Madness: The Weaponization of Psychology
