Tämän Erimielisyys hulluudeksi -sarjan osassa 1 kerroin ’Psykologian aseistamisen’ kurjista yksityiskohdista ja panin merkille, kuinka psykiatrin ammatti on muutettu välineeksi poliittisten toisinajattelijoiden tukahduttamiseen ja marginalisoimiseen.
Tämän sarjan osassa 2, ’Hullut salaliittoteoreetikot’, kerroin yksityiskohtaisesti, kuinka salaliittoteoretisointi patologisoidaan mielenterveyshäiriöksi ja kuinka tätä väärää diagnoosia käytetään oikeuttamaan 9/11 totuudenetsijöiden ja COVID-toisinajattelijoiden psykiatrista pakkohoitoa ja lääkitystä.
Tällä viikolla tutkin sen tilanteen suurta ironiaa, jossa olemme: että ne, jotka käyttävät psykologista asetta mahdollisia toisinajattelijoita vastaan, ovat itse psykopatologisen häiriön ohjaamia. . .
TERVEJÄRKISENÄ OLEMINEN JÄRJETTÖMÄSSÄ YHTEISKUNNASSA
Jos luet tätä kolumnia, olet todennäköisesti jo tietoinen siitä, kuinka hullu yhteiskuntamme voi olla.
Ehkä tajusit ensin, että maailmassamme on jotain pahasti vialla, kun huomasit ristiriidan sen välillä, mitä useimmat ihmiset todella uskovat – että JFK murhattiin esimerkiksi salaliiton seurauksena – ja sen välillä, mitä sinun odotetaan sanovan ”kohteliaassa” yhteiskunnassa – nimittäin, että Warren-komissio pääsi asian ytimeen ja että jokainen, joka kyseenalaistaa sen havainnot, on hullu salaliittoteoreetikko.
Tai kenties lamppu syttyi, kun kuulit Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Madeleine Albrightin 60 Minutes -ohjelmassa huolettomasti julistavan, että puolen miljoonan irakilaisen lapsen kuolema ulkoministeriön kampanjassa Saddam Husseinia vastaan oli sen arvoista.
Tai ehkä sinä, kuten monet miljoonat muut ympäri maailmaa, aloit kyseenalaistamaan yhteiskuntamme mielenterveyttä, kun näit kolmen viime vuoden hulluuden hallitusten lukitessa ihmiset koteihinsa ja alistaessa köyhimmillemme nälänhätää sekä pakottaen ei-koskaan-ennen käytettyjä lääketieteellisiä toimenpiteitä miljardeille ihmisille ”kansanterveyden” nimissä.
Minullakin on ollut sellaisia tietoisuuden hetkiä. Ja, kun tunnen turhautumisen, joka johtuu siitä, että ymmärrän, kuinka sairas ja kieroutunut maailma voi olla, mieleeni tulee usein Jiddu Krishnamurtin kuuluisa havainto: ”Ei ole terveyden mitta olla hyvin sopeutunut syvästi sairaaseen yhteiskuntaan.”
Mutta olen myös huomannut, että tämän sairaan yhteiskunnan järjettömyyteen tottuu jonkin ajan kuluttua. Itse asiassa alat edellyttämään sitä.
Tietenkin poliitikot valehtelevat aina yleisölle.
Valta-asemassa olevat eivät tietenkään harkitsisi tarkkaan tuhansien kansalaistensa tappamista – puhumattakaan lukemattomista miljoonista Lähi-idässä – saavuttaakseen tavoitteensa.
Tietenkin he keksivät valheellisen huuhaademian ajaakseen sisään bioturvallisuusvaltionsa, eikä sillä tietenkään ole mitään tekemistä ihmisten terveenä pitämisen kanssa.
Itse asiassa, kun olet nähnyt valheiden läpi ja tajunnut kuinka syvästi sairaaksi yhteiskuntamme on tullut, käy ilmi, etteivät suuret asiat enää järkytä sinua. Kyse on pienistä asioista.
Kuten yllä oleva kyltti. Se on teipattu urinaalin yläpuolelle paikallisen kahvilan veskissä ja se on melko yleinen kyltti miesten wc:ssä täällä Japanissa. Se kehottaa lukijaa ottamaan ”yhden askeleen eteenpäin”, koska jopa täällä Japanissa, huolimatta Japanin maineesta pakkomielteisen puhtaana, miehet voivat joskus olla huolimattomia ja missaavat urinaalin. Se ei kuitenkaan ollut se, mikä kiinnitti huomioni.
Ei, huomioni kiinnitti tämän kyltin manaus ”SDGs: GOAL.6”. Myönnettäköön, että useimmat japanilaiset eivät miettisi kahdesti tätä vetoomusta. Mutta minulle se oli yksi niistä pienistä, mutta uskomattoman terävistä muistutuksista yhteiskuntamme sairaudesta.
Niille, jotka eivät seuraa tilannetta kotonaan, ”SDGs” tarkoittaa ”Sustainable Development Goals – kestävän kehityksen tavoitteita”, ”muuntavia päämääriä ja tavoitteita”, jotka YK päästi valloilleen maailmalle vuonna 2015 osana ”Kestävä kehitys – Agenda 2030” -ohjelmaa. Tavoite 6 lupaa erityisesti ”Varmistaa veden saanti ja kestävä käyttö sekä sanitaatio kaikille”, joka on yksi niistä toiveikkaalta, harmittomalta kuulostavista lausunnoista, joka kätkee paljon ilkeämmän resurssien monopolisoinnin ja väestönhallinnan agendan – tyrannimaisia tavoitteita, jotka ovat tyypillisiä niin monille kestävän kehityksen tavoitteille.
Samaan aikaan olen tyrmistyneenä seurannut, kuinka kestävän kehityksen tavoitteet ovat alkaneet tunkeutua yhä enemmän arkeen täällä Japanissa. Ei ole ollenkaan epätavallista nähdä tuotemainoksessa tyypilliset värilliset laatikot, jotka osoittavat, mitä SDG:tä (tai SDG:itä) kyseisen tuotteen oletetaan mainostavan (kuinka hatarasti tahansa), tai nähdä rintaneuloja, joissa on SDG-logon sateenkaariympyrä, joka on nykyään yleinen varuste japanilaisten palkkamiesten puvuissa.
Mutta nähdä SDG täällä? Pisuaarin päällä kyltissä? Emmekö todellakaan voi mennä minnekään, missä emme olisi tämän Kestävä orjuutus Agenda 2030 -propagandan ja kaiken sen herättämän Great Reset – Suuri nollaus/Neljäs teollinen vallankumous/uusfeodaali/transhumaani -painajaisen kohteena?
Ehkä kaikkein oudoin puoli on, että jos toisin esiin tämän hulluuden tavalliselle ihmiselle täällä, he katsoisivat minua kuin minä olisin se hullu. Ja jos tukisin näkemystäni lukuisilla dokumentoiduilla tiedoilla tämän YK rintaman globalistisen agendan kieroutuneesta luonteesta – tiedot, jotka sisältyvät lukuisiin dokumentteihin ja podcasteihin sekä haastatteluihin ja artikkeleihin aiheesta – vaikuttaisin epäilemättä vielä hullummalta.
”Mikä siinä on iso juttu? Se on vain merkki.”
Kuten käy ilmi, merkki on todellakin merkki. Merkki siitä, että yhteiskuntamme todella kärsii mielisairauden vaikutuksista.
(HARHAAN)JOHTAJAMME OVAT PSYKOPAATTEJA
He ovat ”armottomia saalistajia, jotka käyttävät viehätysvoimaa, uhkailua ja tarvittaessa impulsiivista ja kylmäveristä väkivaltaa saavuttaakseen päämääränsä”.
He ”kyntävät armottomasti tiensä läpi elämän jättäen leveän uran särkyneistä sydämistä, murskatuista odotuksista ja tyhjistä lompakoista”.
Heillä ei ole ”mitään syyllisyyden tai katumuksen tunteita tekevät [he] mitä tahansa, ei rajoittavaa huolta tuntemattomien, ystävien tai edes perheenjäsenten hyvinvoinnista”.
Puhunko poliitikoista? Teknokraateista? Miljardööri ”filantrokapitalisteista”? Kuninkaallisista? Teollisuuden kapteeneista?
Tottakai. Mutta puhun myös psykopaateista.
Me kaikki tiedämme, mikä psykopaatti on, tai ainakin luulemme tietävämme. He ovat moottorisahaa käyttäviä, hulluja sarjamurhaajia, kuten Leatherface Texasin moottorisahamurha -elokuvassa. Tai he ovat veistä käyttäviä, hulluja sarjamurhaajia, kuten Buffalo Bill Uhrilampaissa. Tai he ovat happoa ruiskuttavia, rintakukkaan takinkäänteessään pukeutuneita, hulluja sarjamurhaajia, kuten Batmanin Jokeri.
Mutta, jos tämä on se, mitä ajattelemme psykopaattia ajatellessamme, huomaamme, että olemme jälleen kerran Hollywoodin ennakoivien ohjelmoijien uhreja, jotka rakennamme käsityksemme todellisuudesta, ei todellisen, koetun kokemuksen perusteella, vaan fiktiivisistä hahmoista, jotka kirjailijat ovat haaveilleet ja heijastaneet valkokankaalle.
Todellisessa maailmassa, psykopaatit ovat osajoukko väestöä, jolta puuttuu omatunto. Tämän oudon mielentilan täydet vaikutukset eivät ole ilmeisiä suurimmalle osalle meistä, joilla on omatunto ja jotka olettavat, että useimpien ihmisten sisäinen elämä on suurelta osin samanlaista kuin omamme.
Kirjassa ’Sosiopaatti seinän takana’ tohtori Martha Stout, kliininen psykologi, joka on omistanut suuren osan urastaan aiheeseen, osoittaa, mitä omantunnon puuttuminen todella tarkoittaa kutsumalla lukijansa osallistumaan tähän harjoitukseen:
Kuvittele, – jos voit – että sinulla ei ole omatuntoa, ei ollenkaan, et tunne syyllisyyttä tai katumusta riippumatta siitä, mitä teet, ei rajoittavaa huolta tuntemattomien, ystävien tai edes perheenjäsenten hyvinvoinnista. Kuvittele, ettet kamppailisi häpeän kanssa, ei yhtäkään taistelua koko elämäsi aikana riippumatta siitä, minkälaiseen itsekkääseen, laiskaan, haitalliseen tai moraalittomaan toimintaan olet ryhtynyt. Ja teeskentele, että vastuun käsite on sinulle tuntematon, paitsi taakkana, jonka muut näyttävät hyväksyvän epäilemättä, kuin hyväuskoiset typerykset. Lisää nyt tähän outoon fantasiaan kyky salata muilta ihmisiltä, että psykologinen rakenteesi eroaa radikaalisti heidän omasta. Koska kaikki vain olettavat, että omatunto on universaali ihmisten keskuudessa, on lähes vaivatonta piilottaa se tosiasia, että olet vapaa omatunnosta. Syyllisyys tai häpeä ei estä sinua mistään haluistasi, etkä koskaan kohtaa muita kylmäverisyytesi vuoksi. Suonissasi oleva jäävesi on niin outoa, niin täysin heidän henkilökohtaisen kokemuksensa ulkopuolella, että he harvoin edes arvaavat tilaasi.
Tämän olotilan tarjoamien manipuloinnin, petoksen, väkivallan ja tuhon mahdollisuuksien pitäisi olla ilmeisiä tässä vaiheessa. Ja todellakin, kuten useat psykologien ja psykopatiaa tutkivien tutkijoiden kirjat – Howard Cleckleyn vuoden 1941 tärkeästä teoksesta ’The Mask of Sanity’, Robert Haren suosittuun kirjaan, ’Without Conscience’, ja Andrew Lobaczewskin riippumattoman-julkaisijan-pelastama-historian-roskakorista opukseen, ’Political Ponerology’ – ovat toistuvasti yrittäneet varoittaa yleisöä vuosien varrella: psykopaatteja on olemassa, he edustavat noin 4 % väestöstä ja he ovat vastuussa suuresta osasta yhteiskuntamme hävitystä.
Joten, mistä tiedämme kuka on psykopaatti? Se, kuten saatat kuvitella, on erittäin kiistanalainen kysymys. Vaikka terveydentilalle on tarjottu erilaisia biolääketieteellisiä selityksiä – esimerkiksi amygdalan ja ventromediaalisen etuotsalohkon toimintahäiriöt – ja kymmeniä tutkimuksia aivofysiologian ja psykopatian välisen suhteen määrittämiseksi on suoritettu viimeisen puolen vuosisadan aikana, psykopatia diagnosoidaan yleisimmin tavalla ’Psykopatian tsekkauslista, tarkistettu versio, tunnetaan nimellä PCL-R’.
Viimeisen puolen vuosisadan vaikutusvaltaisimman psykopaattitutkija Robert Haren suunnittelema PCL-R sisältää muun muassa osittain jäsennellyn haastattelun, jossa tutkittavalta testataan 20 persoonallisuuden piirrettä ja kirjattua käyttäytymistä ”itsekeskeisyydestä/suureellisesta itsetunnosta” ”patologiseen valehteluun ja harhauttamiseen” ja ”katumuksen tai syyllisyyden puutteesta” ”varhaisiin käytösongelmiin”.
Vaikka mikään näistä persoonallisuuden piirteistä ei itsessään ole osoitus psykopatiasta, niiden tietyn määrän (vastaa PCL-R-testin arvoa 30 tai enemmän) olemassaolo on käytössä tilan diagnosoimisessa.
Joten, minkä tuloksen keskimääräinen poliitikkosi saisi tässä testissä? Katsotaan.
Itsekeskeisyys/suureellinen itsetunto?
Patologinen valehtelu ja harhautus?
Huijaaminen/vilpittömyyden puute?
Katumuksen tai syyllisyyden puute?
Tunteeton/empatian puute?
Parasiittiset elämäntavat?
Eikö se ole urapoliitikon määritelmä?
Varhaiset käyttäytymisongelmat?
Tsekattu. (<- Itse asiassa tämä on suoraan Stoutin kirjasta. . . mutta hänen tarinansa nuoresta pojasta, joka käyttää ”Star-Spangled Banner” -sähikäisiään niiden kallon ja ristiluiden koristamassa laatikossaan sammakoiden räjäyttämiseen, on vain ”yhdistetty” tapaus, jonka ei ole tarkoitus edustaa ketään erityistä, tietenkään.)
Voisin jatkaa, mutta ymmärrät idean.
Ollakseni rehellinen, rusinat pullasta poimittu luettelo yksittäisistä esimerkeistä poliitikkojen tällaisesta käytöksestä ei riitä diagnosoimaan ketään psykopaatiksi, eikä sen pitäisi itsessään vakuuttaa sinua mistään. Psykologit, jotka ovat tarjonneet ammatillisen mielipiteensä poliitikoista, joita he eivät ole itse tutkineet, eivät myöskään saa vakuuttaa sinua, kuten neuropsykologi Paul Broks, joka vuonna 2003 pohti, oliko Tony Blair ”todennäköinen psykopaatti?” tai psykologian professori David T. Lykken, joka ’Handbook of Psychopathy’ kirjassa ei väitä vain, että Stalin ja Hitler olivat hyvin toimivia psykopaatteja, vaan että Lyndon B. Johnson ”esimerkillisti tämän oireyhtymän”.
Joten, onko kohtuullista epäillä, että psykopaatit ovat yliedustettuina poliittisessa luokassa? Martha Stoutin mukaan on:
Kyllä, poliitikot ovat todennäköisemmin kuin muut ihmiset sosiopaatteja. Luulen, että et löydä sosiopatian/psykopatian/epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön asiantuntijaa, joka kiistäisi tämän. . . . Se, että pienellä vähemmistöllä ihmisistä kirjaimellisesti ei ole omatuntoa, oli ja on katkera pilleri yhteiskunnallemme nieltäväksi – mutta se selittää monia asioita, häpeämättömän petollisen poliittisen käytöksen ollessa yksi.
Oli minkä arvoista tahansa, tietyt Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen jäsenet näyttävät olevan samaa mieltä. Vuonna 1982 eräs UK:n sisäministeriön virkamies ehdotti ”psykopaattien värväämistä auttamaan järjestyksen palauttamisessa siinä tapauksessa, että Englantiin kohdistuu tuhoisa ydinhyökkäys”. Entä tämän virkamiehen yllättävän ehdotuksen perustelut? Se tosiasia, että psykopaatilla ”ei ole tunteita muita kohtaan eikä moraalisääntöjä, ja he ovat yleensä erittäin älykkäitä ja loogisia”, tarkoittaa, että he olisivat ”erittäin hyviä kriiseissä”.
Psykopaattisten piirteiden apriorinen käyttökelpoisuus poliittisessa virassa on toki melko ilmeinen, mutta empiiristä tietoa tämän intuition tueksi on vaikea saada. Loppujen lopuksi poliitikoille, yritysjohtajille, kuninkaallisille ja pankkiireille ei suoriteta PCL-R-testiä ennen kuin he ryhtyvät toimeen tai virkaan.
Siitä huolimatta useat tutkijat ovat tarjonneet dataa, joka tukee poliittista ja yrityspsykopaattista teesiä. Niihin kuuluvat:
- Clive Boddy, Anglia Ruskin -yliopiston professori, joka väittää, että ”[. . . ] todisteet valkokauluspsykopaattien olemassaolosta ovat peräisin useista tutkimuksista, jotka ovat löytäneet psykopatiaa valkokauluspopulaatioiden keskuudesta”;
- Tohtori Kevin Dutton, Oxford yliopiston psykologi, joka käytti tavanomaista psykometristä työkalua – Psychopathic Personality Inventory (tarkistettu) – arvioidakseen useita nykyisiä ja historiallisia poliittisia henkilöitä. Hän havaitsi, että Donald Trump, Hillary Clinton ja Ted Cruz saivat suhteellisen korkeat pisteet testissä (yhdessä Winston Churchillin, Adolf Hitlerin ja Saddam Husseinin kanssa);
- Scott O. Lilienfeld, Emery yliopiston psykologian professori, joka johti tutkimusta 43:stä Yhdysvaltain presidentistä George W. Bushiin asti, osoittaen, että tietyt psykopaattiset persoonallisuuden piirteet korreloivat suoraan poliittisen menestyksen kanssa; ja
- Ryan Murphy, Southern Methodist yliopiston apulaisprofessori, jonka vuoden 2018 tutkimuksessa todettiin, että Washington DC:ssä oli eniten psykopatiaa vastaavia persoonallisuuden piirteitä Manner-Yhdysvalloissa (ja totesi myös, että lakimiesten keskittyminen korreloi psykopatian esiintyvyyden kanssa maantieteellisellä alueella).
Jopa Robert Hare – joka on kirjoittanut yhden harvoista empiirisistä tutkimuksista vahvistaen psykopaattisten piirteiden yleisemmän esiintyvyyden yritysten johtamiskoulutusohjelmissa olevien ammattilaisten keskuudessa kuin muussa väestössä – on sanonut, että hän katuu, että hän vietti suurimman osan urastaan tutkiessaan psykopaatteja vankilassa poliittisessa ja taloudellisessa vallassa olevien psykopaattien sijaan. Kun häneltä kysyttiin tästä katumuksesta, hän huomautti, että ”sarjamurhaajat tuhoavat perheitä”, kun taas ”korporatiiviset sekä poliittiset ja uskonnolliset psykopaatit tuhoavat talouksia. He tuhoavat yhteiskuntia”.
Se tosiasia, että psykopaatit hallitsevat yhteiskunnassamme poliittisia, taloudellisia ja korporatiivisia avainasemia, auttaa varmasti selittämään, miksi yhteiskuntamme on niin syvästi sairas kuin me ei-psykopaatit tiedämme sen olevan. Niille, jotka edelleen uskovat, että sairas yhteiskuntamme voidaan parantaa turvautumalla poliittiseen prosessiin, tämä näyttää pahimmalta kuviteltavissa olevalta uutiselta.
. . . Mutta se on vielä pahempaa. Nämä poliittiset psykopaatit eivät vain tuhoa yhteiskuntia. He muokkaavat yhteiskuntia omaksi kuvakseen.
PSYKOPAATTIEN PROJEKTIOT
Psykologiassa ”projektio” viittaa omien tunteiden heijastamiseen toiseen henkilöön. Kuten Psychology Today selittää:
Termiä käytetään yleisimmin kuvaamaan puolustavaa projektiota – omien, ei-hyväksyttävien mielihalujen kuulumista jollekulle toiselle. Esimerkiksi, jos joku jatkuvasti kiusaa ja pilkkaa vertaistaan hänen epävarmuuksistaan, kiusaaja saattaa heijastaa omaa kamppailuaan itsetuntonsa kanssa toiseen henkilöön.
Tämä projektiokäsite auttaa meitä ymmärtämään paremmin, miksi poliittiset psykopaatit patologisoivat salaliittoteoreetikot ja poliittiset toisinajattelijat: he heijastavat omia mielenterveyshäiriöitään ideologisiin vastustajiinsa.
Mutta on toinenkin merkitys, jossa psykopaatit ”projektoivat” patologiansa maailman näyttämölle. Psykopaatit eivät vain käytä hyväkseen omantunnon puutetta saadakseen poliittista tai taloudellista valtaa. He käyttävät tätä valtaa muokatakseen johtamaansa organisaatiota omien psykopaattisten taipumustensa projektioksi.
Eräässä mieleenpainuvassa kohtauksessa vuoden 2003 dokumentista ’The Corporation’, Robert Hare huomauttaa, että psykopaatin johdossa oleva yritys voidaan itse diagnosoida psykopaatiksi. Siten psykopaattipomon itsekeskeiset ja narsistiset taipumukset heijastuvat yrityksen suhdetoiminnan kehitykseen. Psykopaatin kyky syyttömään petokseen ja muiden manipulointiin näkyy yrityksen mainos- ja markkinointimateriaalissa. Psykopaatin halukkuus tehdä häpeämättä rikoksia tavoitteisiinsa pyrkiessään löytää vastineensa yrityksen halukkuudesta räikeästi rikkoa lakia. Ja psykopaatin täydellinen katumattomuus rikoksistaan heijastuu yhtiön kyyniseen laskelmaan, jonka mukaan sakot ja rangaistukset sen laittomista teoista ovat vain ”liiketoiminnan hinta”.
Mutta psykopaatti ei pysähdy muuttamaan organisaatiota oman kieroutuneen persoonallisuutensa projektioksi. Oli kyseessä sitten yritys, pankki tai poliittisen psykopaatin tapauksessa koko kansakunta, hänen hallinnassaan oleva organisaatio alkaa lopulta muuttaa peukalon alla olevien työntekijöiden tai kansalaisten luonnetta ja käyttäytymistä.
Ajatus siitä, että psykopaattiset järjestelmät voivat saada ei-psykopaatit toimimaan kuten psykopaatit, saattaa ensi silmäyksellä olla moraalista intuitiota vastaan. Olemme varmasti päättäneet, että ihmiset ovat joko ”hyviä ihmisiä” tai ”pahoja ihmisiä”. He ovat joko psykopaatteja tai tervejärkisiä. He ovat joko sellaisia henkilöitä, jotka tekevät kauhean rikoksen tai eivät ole.
Kuten kuitenkin käy ilmi, päättelymme on osoittautunut vääräksi ”toissijaista psykopatiaa” koskevassa tutkimuksessa. Tämän psykopatian luokan, jota joskus kutsutaan sosiopatiaksi, on tarkoitus erottaa ensisijaiset psykopaatit – ne, joilla on ”omantunnon puute” ja siihen liittyvät neurokognitiiviset häiriöt, joista Hare, Stout ja muut puhuivat – toissijaisista psykopaateista, jotka kehittävät psykopaattisia piirteitä seurauksena ympäristöstä, jossa he toimivat.
Vuosikymmenten aikana on tehty monia kokeita, joissa on tutkittu sekundaarisen psykopatian ilmiötä ja sitä, kuinka ”hyviä ihmisiä” voidaan asettaa tilanteisiin, joissa he tekevät ”pahoja asioita” näennäisen arkipäiväisestä Aschin vaatimustenmukaisuuskokeesta, joka osoitti, että ihmiset ovat usein halukkaita tuomaan julki ja jopa uskomaan todistettaviin valheisiin välttääkseen ryhmän yhteisymmärryksen rikkomisen, todella järkyttävään Milgram-kokeeseen, joka osoitti kuuluisasti, että tavalliset ihmiset voidaan saada antamaan tuntemattomille ihmisille heidän uskomuksen mukaan kohtalokkaita sähköiskuja auktoriteettihahmon niin käskiessä.
Mutta ehkä paljastavin kokeilu sekundaarisen psykopaatin ymmärtämiseksi on Stanfordin vankilakoe.
Stanfordin psykologian professori Philip Zimbardon johtamassa vuoden 1971 kokeessa rekrytoitiin osallistujia paikallisesta yhteisöstä tarjouksella 15 dollaria/päivä osallistumaan ”vankilaelämän psykologiseen tutkimukseen”. Rekrytoidut seulottiin sitten poistaen kaikki, joilla oli psykologisia poikkeavuuksia, ja loput ehdokkaat määrättiin satunnaisesti joko vartijoiksi tai vangeiksi ja käskettiin valmistautumaan kahden viikon elämään Stanfordin psykologian rakennuksen kellarissa, joka oli muutettu väliaikaiseksi vankilaksi.
Kokeen tulokset ovat jo surullisen kuuluisia. Upottamalla osallistujat roolileikkiin realistisilla vankien yllättävillä ”pidätyksillä” oikeiden Palo Alton poliisien toimesta, harjoitus laskeutui nopeasti julmuuden tutkimukseksi. Vankilan ”vartijat” keksivät nopeasti yhä sadistisempia tapoja puolustaa auktoriteettiaan ”vankeihin” nähden, ja kaksi oppilaista jouduttiin ”vapauttamaan” vankilasta koettelemuksen ensimmäisinä päivinä heidän kokeman henkisen ahdistuksen aiheutumisen vuoksi. Kokeilu keskeytettiin kuuden päivän jälkeen, ja tutkijat havaitsivat, että sekä vangit että vartijat olivat osoittaneet ”patologisia reaktioita” valevankilatilanteeseen.
Kuinka tämä tapahtui? Kuinka muuten keskimääräiset, terveet nuoret miehet laskeutuivat sellaiseen julmuuteen alle viikossa? Zimbardo pohtii kirjassaan ’The Lucifer Effect: How Good People Turn Evil – Lucifer-ilmiö: Kuinka hyvät ihmiset muuttuvat paholaisiksi’, joka dokumentoi tuon tutkimuksen sekä hänen myöhempien vuosikymmenten pahuuden psykologiaa koskevia tutkimuksia, kuinka järjestelmä voi heijastaa sen luoneiden patologioita ja miten se voi vuorostaan saada yksilöt tekemään pahoja tekoja: ”Ellemme ole herkkiä järjestelmän todelliselle voimalle, joka on aina piilossa salailun verhon takana, ja ymmärrä täysin sen omia sääntöjä ja määräyksiä, käyttäytymisen muutos on katoavaista ja tilanteellinen muutos näennäistä.”
Tämän opin todellinen merkitys tuntui kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun Yhdysvallat aloitti vankien pidätyksen Abu Ghraibin vankilassa Irakissa. Abu Ghraibin vankien fyysinen, psyykkinen ja seksuaalinen hyväksikäyttö tuotiin maailman tietoon huhtikuussa 2004, kun graafisia kuvia pahoinpitelystä julkaistiin ensimmäisen kerran amerikkalaisessa mediassa.
Jälleen kerran yleisö alkoi kyseenalaistaa, kuinka muuten keskiverrot, nuoret amerikkalaiset miehet ja naiset, jotka oli määrätty vankilaan sotilaallisiksi poliisivartijoiksi, saattoivat tehdä niin uskomattoman sadistisia tekoja.
Tähän kysymykseen vastasi osittain Senate Armed Services Committee -raportti Abu Ghraibin väärinkäytöksistä. Raportissa käsitellään silloisen puolustusministerin Donald Rumsfeldin hyväksyntää pyynnölle käyttää vankeihin ”aggressiivisia kuulustelutekniikoita”, mukaan lukien stressiasennot, vankien pelkojen (kuten koirien pelko) hyväksikäyttö ja vesilauta. Se kertoo, kuinka Rumsfeld lisäsi käsin kirjoitetun huomautuksen pyynnön suositukseen rajoittaa vankien stressiasennon käyttöä: ”Seison 8-10 tuntia päivässä. Miksi seisominen on rajoitettu 4 tuntiin?” Ja se tuomitsee Rumsfeldin olosuhteiden luomisesta, joiden perusteella hänen hyväksymisensä voitaisiin tulkita avoimeksi valtakirjaksi vankien kidutuksen aloittamiselle: ”Ministeri Rumsfeld antoi luvan tekniikoille ilmeisesti ilman kirjallisten ohjeiden tarjoamista siitä, kuinka niitä tulisi antaa.”
Ei siis pitäisi olla yllättävää, että kuten jopa pintapuolinen katsaus Donald Rumsfeldin uraan osoittaa, hän osoitti useita PCL-R-tarkistuslistalla olevia persoonallisuuden piirteitä, mukaan lukien patologinen valehtelu ja harhautus, tunteeton käytös ja epäonnistuminen vastuun ottamisessa omien toimiensa vuoksi.
Stanford Prison Experiment -vankilakokeen ja Abu Ghraibin tapahtumien välinen yhteys ei jäänyt tutkijoiden huomion ulkopuolelle. Niin kutsuttu ”Schlesingerin raportti” vankien hyväksikäytöstä sisälsi kokonaisen liitteen, jossa kerrottiin Stanfordin kokeesta ja siitä, mitä se opetti siitä, kuinka sekundaarinen psykopatia voidaan aiheuttaa järjestelmässä tai laitoksessa työskentelevissä.
Myöskään Stanfordin ja Abu Ghraibin välinen yhteys ei jäänyt yleisön huomion ulkopuolelle. Kun Abu Ghraibin väärinkäytökset paljastettiin vuonna 2004, Stanford Prison Experiment -sivuston liikenne kasvoi räjähdysmäisesti 250 000 sivun katseluun päivässä.
Suurin osa yleisöstä ei kuitenkaan tiedä, että Stanford vankilakokeen rahoitus tuli merivoimien tutkimustoimistolta, joka myönsi apurahan ”epäsosiaalisen käyttäytymisen tutkimiseen”. Näyttää siltä, että sotilaalliset psykopaatit todellakin oppivat tuon kokeen läksyt – ja sitten aseistivat ne välittömästi.
Joka tapauksessa, vaikka mikään näistä kokeista tai tutkimuksista ei vapauta ketään yksilöä pahoista teoista, joihin he ovat syyllistyneet, nämä havainnot valaisevat sekundaarisen psykopatian ongelmaa.
Kuinka suuri osa yhteiskuntamme hulluudesta on sitä johtavien psykopaattien projektio?
HULLUJEN HALLITSEMANA
Tässä vaiheessa tutkimustamme olemme päässeet johtopäätökseen, joka on yhtä hätkähdyttävä kuin kiistatonkin: olemme hullujen hallitsemia, ja eläessämme ja työskennellessämme heidän mielipuolisten valvontajärjestelmiensä alla, vaarana on tulla itse hulluksi.
Vielä pahempaa on, että viimeiset COVID-hulluuden vuodet ovat osoittaneet meille, että poliittiset psykopaatit parantavat psykologisen kontrollin aseitaan, ja että suuri osa yleisöstä on enemmän kuin iloinen saadessaan olla bioturvavankilavaltion toimeenpanija.
Tämän sarjan päätteeksi tarkastelemme patokratiaa, jonka nämä poliittiset psykopaatit ovat rakentaneet, ja keskustelemme siitä, kuinka voimme päästä eroon heidän luomastaan hullujen talosta.
Pysy kuulolla . . .
Tämä viikoittainen pääkirjoitus on osa The Corbett Report Subscriber -uutiskirjettä.
Artikkelin on kirjoittanut James Corbett 27.3.2023 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
corbettreport.com: Dissent Into Madness: Projections of the Psychopaths
