Tämä artikkeli Totalitarismi ja epäinhimillistämisen viisi vaihetta, osa 2/2 on jatkoa osalle 1/2.
II. EPÄINHIMILLISTÄMISEN TYÖSSÄ
Yli 30 vuoden aikana, jonka olen opiskellut ja opettanut Euroopan historiaa sekä lain ja oikeuden lähteitä, on noussut esiin malli, josta julkaisin jo vuonna 2014 artikkelin otsikolla “Ihmisoikeudet, historia ja antropologia: keskustelun uudelleensuuntaaminen”. Tässä artikkelissa kuvasin “epäinhimillistämisen prosessia viidessä vaiheessa” ja sitä, miten näihin ihmisoikeusloukkauksiin eivät yleensä syyllisty “hirviöt” vaan suurelta osin tavalliset miehet ja naiset – passiivisten ideologisoitujen massojen avustamina – jotka ovat vakuuttuneita siitä, että se, mitä he tekevät tai mihin he osallistuvat, on hyvää ja tarpeellista tai ainakin oikeutettua.
Maaliskuusta 2020 lähtien olemme olleet todistamassa vakavan terveyskriisin maailmanlaajuista kehittymistä, joka on johtanut siihen, että hallitukset, tiedotusvälineet ja yhteiskunta ovat painostaneet kokonaisia väestöryhmiä ennennäkemättömällä tavalla suostumaan kauaskantoisiin ja useimmiten perustuslain vastaisiin toimenpiteisiin, joilla rajoitetaan ihmisten vapauksia ja monissa tapauksissa uhkailun ja kohtuuttoman painostuksen avulla loukataan heidän kehollista koskemattomuuttaan. Tänä aikana on käynyt yhä selvemmäksi, että nykyään on havaittavissa tiettyjä suuntauksia, jotka muistuttavat jonkin verran totalitaaristen liikkeiden ja hallintojen käyttämiä epäinhimillistäviä ja ihmisarvoa halventavia toimenpiteitä.
Loputtomat yhteiskuntasulut, poliisin valvomat karanteenit, matkustusrajoitukset, rokotevelvoitteet, tieteellisen tiedon ja keskustelun tukahduttaminen, laajamittainen sensuuri ja kriittisten äänten lakkaamaton vaientaminen ja julkinen häpäiseminen ovat kaikki esimerkkejä epäinhimillistävistä toimenpiteistä, joilla ei pitäisi olla sijaa demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen mukaisessa järjestelmässä. Näemme myös prosessin, jossa tiettyä osaa väestöstä yhä enemmän syrjitään, heidät poimitaan esille esimerkkeinä vastuuttomista ja ei-toivotuista ihmisistä ja heidän väitetään olevan “riski” muille ihmisille, mikä johtaa siihen, että yhteiskunta vähitellen sulkee heidät ulkopuolelle. Yhdysvaltain presidentti ilmaisi terävästi tämän tarkoituksen suorassa televisiolähetyksessä esitetyssä merkittävässä poliittisessa puheessa:
Olemme olleet kärsivällisiä, mutta kärsivällisyytemme alkaa loppua. Ja kieltäytymisenne on aiheuttanut meille kaikille kustannuksia. Joten, olkaa ystävällisiä ja toimikaa oikein. Mutta älkää tehkö niin pelkästään sen perusteella, mitä minä sanon, vaan kuunnelkaa rokottamattomien amerikkalaisten ääniä, jotka makaavat sairaalasängyissä viimeisiä henkäyksiään vetäen ja sanovat: “Kunpa olisin ottanut rokotteen.” “Kunpa olisin.”
Viisi askelta
Ne, jotka nykyään käyttävät poliittista retoriikkaa, joka asettaa “rokotetut” “rokottamattomia” vastaan tai päinvastoin, kulkevat hyvin vaarallista demagogian tietä, joka ei ole historian aikana koskaan päättynyt hyvin. Slavenka Drakulic toteaa analysoidessaan tekijöitä, jotka johtivat Jugoslavian etniseen konfliktiin vuosina 1991–1999:
(…) ajan mittaan nämä ”toiset” riisutaan kaikista yksilöllisistä ominaisuuksistaan. He eivät ole enää tuttavia tai ammattilaisia, joilla on erityiset nimet, tavat, ulkonäkö ja luonteet; sen sijaan he ovat vihollisryhmän jäseniä. Kun ihminen pelkistetään tällä tavoin abstraktioksi, häntä voi vapaasti vihata, koska moraalinen este on jo poistettu.
Kun tarkastellaan totalitaaristen liikkeiden historiaa, joka lopulta johtaa totalitaarisiin hallintoihin ja niiden valtiojohtoisiin vainoamis- ja erottelukampanjoihin, niin juuri näin tapahtuu.
Epäinhimillistämisen ensimmäinen vaihe on pelon luominen ja sen käyttäminen politiikan välineenä ja siitä johtuva jatkuva ahdistus väestön keskuudessa: pelkoa oman hengen puolesta ja pelkoa uhkana pidettyä yhteiskuntaryhmää kohtaan ruokitaan jatkuvasti.
Pelko oman hengen puolesta on tietenkin ymmärrettävä ja täysin perusteltu reaktio mahdollisesti vaaralliseen uuteen virukseen. Kukaan ei halua sairastua tai kuolla tarpeettomasti. Emme halua saada tartuntaa ikävästä viruksesta, jos se on vältettävissä. Mutta pelosta tulee voimakas ase, kun (valtiolliset) instituutiot ja tiedotusvälineet käyttävät pelkoa hyväkseen tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, kuten esimerkiksi Itävallan hallitus on joutunut myöntämään tehneensä maaliskuussa 2020, kun se halusi vakuuttaa väestön sulkutoimien tarpeellisuudesta.
Jälleen kerran Hannah Arendt esittää terävän analyysinsä, kun hän toteaa:
Totalitarismi ei koskaan tyydy hallitsemaan ulkoisin keinoin, nimittäin valtion ja väkivaltakoneiston avulla; totalitarismille ominaisen ideologian ja sille tässä pakkokoneistossa annetun roolin ansiosta totalitarismi on löytänyt keinon hallita ja terrorisoida ihmisiä sisältäpäin.
Syyskuun 9. päivänä 2021 pitämässään puheessa presidentti Biden käyttää poliittisiin tarkoituksiin ihmisten normaalia pelkoa mahdollisesti kuolemaan johtavaa virusta kohtaan ja laajentaa pelkoa kohdistumaan vielä “rokottamattomiin ihmisiin” vihjaamalla, että he ovat määritelmällisesti vastuussa paitsi omasta kuolemastaan myös mahdollisesti sinun kuolemastasi, koska he “käyttävät tarpeettomasti” teho-osaston sairaalavuodepaikkoja. Tällä tavoin on luotu uusi epäluulo ja ahdistus tietyn ihmisryhmän ympärille yhteiskunnassa siitä, mitä he saattavat tehdä sinulle ja ryhmällesi.
Pelon luominen tätä tiettyä ryhmää kohtaan tekee heistä helposti tunnistettavia syntipukkeja, joiden voidaan väittää olevan syyllisiä siihen erityiseen ongelmaan, jonka yhteiskunta nyt kohtaa, tosiasioista riippumatta. On syntynyt julkisesti perusteltua syrjintää tukeva ideologia, joka perustuu yhteiskunnan yksittäisissä ihmisissä esiintyvään tunteeseen. Juuri näin alkoivat Euroopan lähihistoriassa totalitaariset liikkeet, jotka muuttuivat totalitaarisiksi hallituksiksi. Vaikka nykytilanne ei ole verrattavissa 1900-luvun totalitaaristen hallintojen väkivallan ja syrjimisen tasoihin, näemme nykyään aktiivista pelkoon perustuvaa hallituksen ja tiedotusvälineiden propagandaa, jolla perustellaan ihmisten syrjimistä. Ensin “oireettomat”, sitten “maskittomat” ja nyt “rokottamattomat” esitetään ja heitä kohdellaan vaarana ja taakkana muulle yhteiskunnalle. Kuinka usein olemmekin kuulleet poliittisilta johtajilta viime kuukausina, että elämme “rokottamattomien pandemiaa” ja että sairaalat ovat täynnä heitä:
Lähes 80 miljoonaa amerikkalaista on rokottamatta. Ja näin suuressa maassa se merkitsee 25 prosentin vähemmistöä. Tuo 25 prosenttia voi aiheuttaa paljon vahinkoa – ja niin se tekeekin. Rokottamattomat täyttävät sairaalamme, valtaavat päivystyshuoneet ja teho-osastot, eivätkä jätä tilaa sydänkohtauksen, haimatulehduksen tai syövän saaneelle.
Epäinhimillistämisen toinen vaihe on pehmeä eristäminen: syntipukiksi muutettu ryhmä suljetaan pois tietyistä – joskaan ei kaikista – yhteiskunnan osista. Heitä pidetään edelleen osana yhteiskuntaa, mutta heidän asemaansa on alennettu. Heitä pelkästään siedetään, mutta samalla heitä solvataan julkisesti siitä, että he ovat erilaisia tai toimivat toisin kuin pitäisi. Lisäksi on otettu käyttöön järjestelmiä, joiden avulla viranomaiset ja siten myös suuri yleisö voivat helposti tunnistaa, keitä nämä “toiset” ovat. Syötä “vihreä passi” tai QR-koodi. Monissa länsimaissa osoitellaan nyt sormella erityisesti niitä, jotka eivät ole saaneet rokotusta SARS-CoV-2 -virusta vastaan, riippumatta siitä, millaisista perustuslain suojaamista näkökohdista tai lääketieteellisistä syistä yksittäiset henkilöt voivat päättää olla ottamatta tätä erityistä piikkiä.
Esimerkiksi Itävalta otti 5. marraskuuta 2021 ensimmäisenä Euroopan maana käyttöön erittäin syrjiviä rajoituksia “rokottamattomia” kohtaan. Näitä kansalaisia on kielletty osallistumasta yhteiskuntaelämään, ja he voivat käydä vain töissä, ruokaostoksilla, kirkossa, kävelyllä tai osallistua selkeästi määriteltyihin “hätätilanteisiin”. Uudessa-Seelannissa ja Australiassa on samanlaisia rajoituksia. Maailmalla on lukuisia esimerkkejä siitä, että ilman todisteita koronarokotuksesta ihmiset menettävät työpaikkansa ja heitä estetään pääsemästä moniin laitoksiin, kauppoihin ja jopa kirkkoihin. Yhä useammat maat estävät ihmisiä nousemasta lentokoneeseen ilman rokotustodistusta tai jopa kieltävät heitä nimenomaisesti kutsumasta ystäviä illalliselle kotiin, kuten Australiassa:
Viesti on, että jos haluatte aterioida ystävien kanssa ja toivottaa ihmiset tervetulleiksi kotiinne, teidän on otettava rokote.
Epäinhimillistämisen kolmas vaihe, joka tapahtuu useimmiten samanaikaisesti toisen vaiheen kanssa, toteutetaan tarjoamalla eristämiselle dokumentoituja perusteluja: tiedotusvälineiden kautta laajalti levitettäviä asiantuntijalausuntoja ja akateemisia tutkimuksia käytetään tukemaan pelon propagandaa ja sitä seuraavaa tietyn ryhmän eristämistä; niillä “selitetään” tai “esitetään todisteita” siitä, miksi syrjiminen on välttämätöntä “yhteiskunnan parhaaksi” ja jotta kaikki “pysyisivät turvassa”. Hannah Arendt huomauttaa:
Totalitaarinen propaganda korostaa painokkaasti väitteidensä ’tieteellisyyttä’. Siksi sitä on verrattu ihmismassoille suunnattuihin mainostemppuihin. (…) Sekä mainonnassa että totalitaarisessa propagandassa tiede on selvästi vain vallan korvike. Totalitaaristen liikkeiden pakkomielle ’tieteellisiin todisteisiin’ hellittää heti niiden päästyä valtaan.
Mielenkiintoinen varoitus tässä on se, että tiedettä käytetään tietysti usein puolueellisesti, jolloin esitellään vain ne tutkimukset, jotka sopivat viralliseen kertomukseen. Sen sijaan ei esitellä yhtä suurta määrää tutkimuksia, riippumatta siitä, kuinka maineikkaita niiden kirjoittajat ovatkaan, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia näkemyksiä ja johtopäätöksiä, jotka saattaisivat edistää rakentavaa keskustelua ja parempia ratkaisuja. Kuten aiemmin mainittiin, tiede politisoituu tässä yhteydessä välineeksi, jolla edistetään sitä, mitä totalitaarisen liikkeen johtajat ovat päättäneet olevan totuutta, ja edistetään toimenpiteitä ja toimia, jotka perustuvat tähän totuusversioon. Vaihtoehtoisia näkemyksiä yksinkertaisesti sensuroidaan, kuten näemme YouTuben, Twitterin ja Facebookin kaltaisten tahojen harjoittavan ennennäkemättömän laajasti.
Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen ei niin monia tunnettuja ja ylistettyjä akateemikkoja, tiedemiehiä ja lääkäreitä, mukaan lukien Nobel-palkinnon saajat ja ehdokkaat, ole koskaan aikaisemmin vaiennettu, poistettu julkisuudesta ja erotettu tehtävistään vain siksi, että he eivät kannata virallista tai “oikeaa” linjaa. He yksinkertaisesti haluavat käydä avointa julkista keskustelua siitä, miten käsiteltävänä olevaa asiaa voitaisiin parhaiten käsitellä, ja siten osallistua yhteiseen totuuden etsimiseen. Tässä tilanteessa tiedämme historian perusteella, että tämän päivän ideologia on nyt virallisesti vahvistettu ja siitä on tullut valtavirtaa.
Epäinhimillistämisen neljäs vaihe on tehokas eristäminen: ryhmä, joka on nyt “todistettu” yhteiskunnan ongelmien ja nykyisen umpikujan aiheuttajaksi, suljetaan pois koko kansalaisyhteiskunnasta, ja jätetään vaille oikeuksia. Heillä ei ole enää ääntä yhteiskunnassa, koska heidän ei enää katsota kuuluvan siihen. Äärimmillään he eivät enää ole oikeutettuja siihen, että heidän perusoikeuksiaan suojellaan. Kun on kyse koronatoimenpiteistä, joita hallitukset ovat eri puolilla maailmaa ja eriasteisesti toteuttaneet, joissakin paikoissa on jo nähtävissä kehitystä, joka kallistuu tähän neljänteen vaiheeseen.
Vaikka tällaiset toimenpiteet eivät ole laajuudeltaan ja ankaruudeltaan verrattavissa menneisyyden ja nykyisyyden totalitaaristen hallintojen määräämiin toimenpiteisiin, niissä on selvästi havaittavissa huolestuttavia totalitaarisia suuntauksia, jotka hallitsemattomina voivat lopulta kasvaa paljon pahemmiksi. Esimerkiksi Melbournessa Australiassa valmistuu lähiaikoina keskus (yhtenä monista), jota kiertoilmauksella kutsutaan nimellä “Center for National Resilience” (Kansallisen toimintavarmuuden keskus). Tämä keskus toimii pysyvänä laitoksena, johon ihmiset suljetaan väkisin karanteeniin esimerkiksi ulkomaanmatkalta palatessaan. Säännöt ja määräykset, jotka koskevat elämää tällaisessa jo olemassa olevassa internointilaitoksessa Australian Pohjoisterritoriossa ovat hyytävän orwellilaista luettavaa:
Johtavan terveysviranomaisen ohje 52 vuodelta 2021 määrittelee, mitä henkilön on tehtävä, kun hän on karanteenissa Kansallisen toimintavarmuuden keskuksessa ja Alice Springsin karanteenilaitoksessa. Tämä ohje on laki – jokaisen karanteenissa olevan henkilön on tehtävä, mitä ohjeessa sanotaan. Jos henkilö ei noudata ohjetta, Pohjoisterritorion poliisi voi antaa rikkomusilmoituksen, johon liittyy sakkorangaistus.
Epäinhimillistämisen viides ja viimeinen vaihe on sosiaalinen ja fyysinen tuhoaminen. Syrjitty ryhmä karkotetaan väkisin yhteiskunnasta, joko tekemällä kaikki osallistuminen yhteiskuntaan mahdottomaksi tai karkottamalla heidät leireille, gettoihin, vankiloihin ja hoitolaitoksiin. Totalitaaristen hallintojen äärimmäisissä muodoissa, joita olemme nähneet kommunismin ja natsismin aikana, mutta myös entisen Jugoslavian sotien aikana 1991–1999 vallinneessa etnisessä nationalismissa, tämä johtaa siihen, että nämä ihmiset tuhotaan fyysisesti tai heitä kohdellaan ainakin ikään kuin he eivät olisi enää ihmisiä. Tämä on helposti mahdollista, koska kukaan ei enää puhu heidän puolestaan, koska heistä on tullut näkymättömiä. He ovat menettäneet paikkansa poliittisessa yhteiskunnassa ja sen myötä kaikki mahdollisuudet vaatia oikeuksiaan ihmisinä. Totalitaristien kannalta he ovat lakanneet olemasta osa ihmiskuntaa.
Lännessä emme onneksi ole saavuttaneet tätä totalitarismin ja siitä johtuvan epäinhimillistämisen viimeistä vaihetta. Hannah Arendt kuitenkin varoittaa ankarasti siitä, ettei meidän pitäisi luottaa siihen, että demokratia yksinään riittää suojaksi tämän viidennen vaiheen saavuttamista vastaan:
Lakikäsitys, joka samaistaa oikean siihen, mikä on hyväksi yksilölle, suvulle, kansalle tai suurimmalle määrälle, muuttuu väistämättömäksi heti, kun uskonnon tai luonnonlain absoluuttiset ja transendenttiset normit ovat menettäneet auktoriteettinsa. Tämä ongelma ei mitenkään ratkea, jos yksikkö, jota ”hyvä” koskee, on yhtä suuri kuin ihmiskunta itse. On näet täysin ajateltavissa ja jopa käytännön politiikan mahdollisuuksien rajoissa, että jonain kauniina päivänä pitkälle organisoitu ja koneistettu ihmiskunta päättää aivan demokraattisesti – eli enemmistöpäätöksellä – että ihmiskunnalle kokonaisuutena on parempi likvidoida joitain sen osia.
III. Johtopäätös: miten vapautamme itsemme?
Historia antaa meille voimakkaita ohjeita siitä, miten voimme irrottautua totalitarismin ikeestä, missä vaiheessa tai muodossa se sitten esiintyykin; myös nykyisessä ideologisessa muodossa, jonka olemassaoloa useimmat eivät edes tiedosta. Voimme itse asiassa pysäyttää vapauden vähenemisen ja epäinhimillistämisen alkamisen. George Orwellin sanoin:
Vapaus on vapautta sanoa, että kaksi plus kaksi on neljä. Jos se myönnetään, kaikki muu seuraa siitä.
Elämme aikoja, jolloin juuri tämä vapaus on vakavasti uhattuna ideologisen totalitarismin seurauksena. Tätä olen yrittänyt havainnollistaa kuvaamalla sitä, miten länsimaiset yhteiskunnat käsittelevät koronakriisiä, jossa tosiasiat näyttävät liian usein olevan yhdentekeviä silloin, kun tärkeämpänä pidetään vahvistaa viimeisintä ideologisen oikeaoppisuuden järjestelmää. Paras esimerkki siitä, miten vapaus voidaan palauttaa, on se, miten Itä- ja Keski-Euroopan kansat lopettivat kommunismin totalitaarisen vallan omissa maissaan vuodesta 1989 alkaen.
Juuri heidän pitkä prosessinsa ihmisarvon uudelleen löytämiseksi ja heidän väkivallaton, mutta sinnikäs kansalaistottelemattomuutensa kaatoi kommunistisen eliitin ja sen liittolaisina toimineen väkijoukon hallitukset paljastamalla niiden propagandan valheellisuuden ja politiikkojen epäoikeudenmukaisuuden. He tiesivät, että totuus on tavoite, joka on saavutettava, ei kohde, jota voi vaatia, ja siksi se edellyttää nöyryyttä ja kunnioittavaa vuoropuhelua. He ymmärsivät, että yhteiskunta voi olla vapaa, terve ja vauras vain silloin, kun yhtäkään ihmistä ei suljeta ulos ja kun on aina aitoa halua ja avoimuutta käydä tiukkaa julkista keskustelua, kuulla ja ymmärtää toista, olipa hänen mielipiteensä tai elämänasenteensa kuinka erilainen tahansa.
He ottivat vihdoin uudelleen täyden vastuun omasta elämästään ja ympärillään olevista ihmisistä voittamalla pelkonsa, passiivisuutensa ja uhriutumisensa, opettelemalla jälleen ajattelemaan itse ja nousemalla vastustamaan valtiota, joka oli unohtanut ainoan tarkoituksensa: palvella ja suojella jokaista kansalaista eikä vain valitsemiaan.
Kaikki totalitaariset pyrkimykset päättyvät aina historian roskakasaan. Tämä ei ole poikkeus.
Artikkelin on kirjoittanut Christiaan W.J.M. Alting von Geusau, Brownstone Institute 17.11.2021 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License käännetty (suomennos Tapio Puolimatka) ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
brownstone.org: Totalitarianism and the Five Stages of Dehumanization
