Muistatte, että viime vuoden lopulla tutkin narratiivin keskeistä roolia elämämme muokkaamisessa. Vaikka se saattaa ensi silmäyksellä kuulostaa triviaalilta, tarinankerronta ei ole vain olennainen osa ihmisen kokemusta, vaan se on yksi tärkeimmistä tavoista ymmärtää ympäröivää maailmaa.
Varhaisesta lapsuudesta lähtien – kun kuuntelemme vanhempiemme lukevan tarinoita meille nukkumaan mennessä – opimme, että maailmaamme muokkaavat tapahtumat eivät vain tapahdu. Sen sijaan, ne seuraavat tuttuja juonen kehityskulkuja, joissa päähenkilöt lähtevät tehtäviin, kohtaavat esteitä, ylittävät haasteita, taistelevat vastustajia vastaan ja ratkaisevat lopulta konfliktinsa käyttämällä matkansa aikana oppimaansa. Tämä ei ole vain miten tarina toimii; narratiivisen mielen kannalta maailma toimii näin.
Tämä on yksi elokuva-, kirjallisuus- ja New World Order -sarjojeni keskeisistä oivalluksista: elokuvat, kirjat ja tv-sarjat eivät ole pelkkää popcorn-viihdettä. Ne heijastavat ymmärrystämme maailmasta, ja – mahdollisten yhteiskuntainsinöörien ja ennakoivien ohjelmoijien käsissä – jopa typerimmän B-luokan elokuvan avulla voidaan istuttaa ajatus yleisön mieleen. Tällä menetelmällä kaunokirjailijat ja elokuvatuottajat osallistuvat epäsuorasti yleisön maailmankuvan hallitsemiseen.
Joten on vain järkevää, että ne, jotka yrittävät kirjoittaa historian käsikirjoitusta ja ohjata maailman tapahtumia, varastaisivat tempun tai kaksi fiktiokirjailijan pelikirjasta, eikö niin? Ja jos haluat pitää yleisösi koukussa kaukaa haettuun seikkailutarinaan, keneltä olisi parempi varastaa kuin itse ”jännityksen mestarilta”, Alfred Hitchcockilta?
Täysi ansio tästä oivalluksesta kuuluu David Knightille, joka viimeisimmässä lähetyksessään käytti katkelmaa Hitchcockista selittämässä vanhaa tarinankerrontatemppua havainnollistaakseen, kuinka poliitikot ja muut saavat yleisön mukaan agendaansa.
Linkki videoon: Alfred Hitchcock on Politics of Pandemic & Climate
Videossa keskusteluohjelman isäntä Dick Cavett pyytää Hitchcockia selittämään kerrontamenetelmän, jota kuuluisa brittisyntyinen elokuvaohjaaja käytti usein elokuvissaan: niin sanotun ”MacGuffin”-menetelmän.
”MacGuffinin”, Hitchcock selittää, ”näet useimmissa vakoojia koskevissa elokuvissa. Se on asia, jota vakoojat tavoittelevat. Rudyard Kiplingin päivinä se olisi Khaibarsolan linnoituksen suunnitelmat. Se olisi lentokoneen moottorin suunnitelmat ja atomipommin suunnitelmat. Ihan mitä tahansa.”
Englantilaisen käsikirjoittajan ja Hitchcockin yhteistyökumppanin Angus MacPhailin keksimän nimen ”MacGuffin” merkityksettömyys heijastelee sitä tosiasiaa, että yleisön kannalta MacGuffinin todellinen luonne tietyssä tarinassa on lopulta merkityksetön. Sen ainoa tehtävä on motivoida juonen hahmoja. Tai, kuten Hitchcock tiivistää: ”Se on asia, josta ruudun hahmot ovat huolissaan, mutta yleisö ei välitä [siitä].”
David Knightin terävä näkemys on, että ”MacGuffin” ei ole vain narratiivi, jota vakoilukirjailijat käyttävät pitkittääkseen jännittävää toimintatarinaa. Sitä käyttävät myös ”Suuren narratiivin” kirjoittajat pitääkseen yleisön mukana agendassaan.
Ajattele asiaa näin: kuvittele olevasi eugeniikasta pakkomielteinen miljardööri-superroisto, joka haluaa pystyttää teknokraattisen hallintaverkon hallitakseen miljoonien ihmisten elämää ympäri planeettaa. Miten aiot oikeasti tehdä sen? Ilmoittaudutko vain maailman hallitsijaksi ja uhkaatko tuhota planeetan, jos et saa haluamaasi? Et tietenkään. Se on sarjakuvan superroistotason ajattelua.
Ei, sinä keksit MacGuffinin tekosyynä, jotta massat voivat huijata itseään ajattelemalla, että otat planeetan hallintaan pelastaaksesi sen.
Nyt se on todellisen maailman superkelmitason ajattelua!
Mutta aivan kuten MacGuffinin todellisella henkilöllisyydellä ei ole väliä fiktiokirjailijalle – suunnitelmat Khaibarsolan linnoituksesta, Liitonarkista, salaperäisestä hehkuvasta salkusta – Suuren narratiivin MacGuffinin todellinen henkilöllisyys on samoin merkityksetön. Olipa kyseessä virus tai hämärä terroristiryhmä tai ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen uhka, niin kauan kuin maailmanlaajuinen ”yleisö” voi olla vakuuttunut siitä, että siellä on jotain uhkaavaa, he useimmiten ottavat mielellään vastaan ehdotetut globalististen teknokraattien ”ratkaisut”.
Yksi ilmeisimmistä esimerkeistä tästä ilmiöstä löytyy vuoden 1991 kirjasta ’The First Global Revolution – Ensimmäinen globaali vallankumous’, jossa Rooman klubin maailmanhallitsijoiksi haluavien joukko myöntää selvästi, että he työskentelivät taaksepäin ehdotetusta ratkaisusta (löytääkseen ”yhteisen vihollisen, jota vastaan voimme yhdistyä”) saavuttaakseen ympäristöllisen MacGuffinin (”ilmaston lämpenemisen uhka, vesipula, nälänhätä ja vastaavat”).
Etsiessämme yhteistä vihollista, jota vastaan voisimme yhdistyä, päädyimme siihen ajatukseen, että saastuminen, ilmaston lämpenemisen uhka, vesipula, nälänhätä ja vastaavat sopisivat asiaan. Kokonaisuudessaan ja vuorovaikutuksessaan nämä ilmiöt muodostavat yhteisen uhkan, joka kaikkien on kohdattava yhdessä. Mutta nimeämällä nämä vaarat vihollisiksi, joudumme ansaan, josta olemme jo varoittaneet lukijoita, nimittäin oireiden sekoittamista syihin. Kaikki nämä vaarat johtuvat ihmisen toiminnasta luonnollisissa prosesseissa, ja vain muuttuneiden asenteiden ja käyttäytymisen kautta ne voidaan voittaa. Todellinen vihollinen on silloin ihmiskunta itse.
Kuten kirjan kirjoittajat itse myöntävät, ympäristövahinkojen uhka ei varsinaisesti ole heidän huolenaiheensa. Ei, se on vain kätevä tapa selittää massoille, miksi tapahtuu globaalin 100 biljoonan dollarin omaisuuserän haltuunotto ja hallinnan lujittaminen finanssieliitin käsiin.
Mutta tässä on uudempi ja vähemmän tunnettu esimerkki samasta MacGuffin strategiasta, jota käytetään yleisön huijaamiseksi salaisen agendan tukemiseen. Se tapahtui toukokuussa 2014, kun Lynn Forester de Rothschild (kukapa muu?) kokosi yhteen 250 globalistin ”superluokan” konferenssiin Lontoossa.
Mutta tämä ei ollut pelkkä globalistien kokoontuminen. Nämä 250 yritys- ja rahoituspäällikköä edustivat 30:tä biljoonaa dollaria sijoitusvarallisuudesta, eli 1/3 kaikesta planeetan sijoituspääomasta. Yhdessä huoneessa. Yhdellä kertaa. He kaikki kokoontuivat konferenssiin Rothschildin (avioliiton kautta) toimesta.
Mihin ei olisi luottamista?
Mutta silti, näkemys niin suuresta vauraudesta ja vallasta, joka kerättiin yhteen tilaisuuteen, oli liikaa jopa valtavirran papukaijoille sivuutettavaksi. Joten miten National Petroleum Radio esitti sen?
Maailman rikkaimmat ihmiset tapaavat, tuumivat kuinka levittää vaurautta.
Vallat, joita ei pitäisi olla, eivät tietenkään ole tyhmiä. He ovat ainakin tarpeeksi älykkäitä tunnistamaan, että rahvas tietää, että triljonääriluokka ei kokoonnu puhumaan ”vaurauden levittämisestä”. Ei, jos he kokoontuvat yhteen huoneeseen, he aikovat puhua suosikkiaiheestaan: kuinka lisätä omaa varallisuuttaan, valtaansa ja vaikutusvaltaansa.
Joten voidakseen asettaa narratiivin ja saada herkkäuskoisen yleisön mukaan heidän pyrkimykseensä vahvistaa hallintaansa, he tarvitsivat MacGuffinin. Tässä tapauksessa MacGuffin oli ”kaikenkattava kapitalismi”, konferenssin näennäinen keskustelunaihe.
Mutta mitä kaikenkattava kapitalismi tarkalleen ottaen on? Voit yhtä hyvin kysyä Hitchcockilta, mikä on MacGuffin tarkalleen; saat suunnilleen yhtä merkityksellisen vastauksen. Ehkä se on ydinasesuunnitelmat. Tai laite leijonien metsästykseen Skotlannin ylängöillä. Ketä kiinnostaa? Sillä ei ole väliä.
Humoristisesti jopa NPR joutui myöntämään yhtä paljon konferenssin puffauksessaan:
Tuo ilmaus ”kaikenkattava kapitalismi” on tarkoituksella laaja”, raportti myöntää. ”Ihmiset puhuivat siitä, että se arvostaa pitkän aikavälin investointeja lyhyen aikavälin tuottojen edelle. Jotkut mainitsivat ympäristönsuojelun, toiset keskittyivät työntekijöiden hyvään kohteluun.
Sitten, ikään kuin osoittaakseen koko asian, he esittävät yksityiskohtaisesti erään näkyvän osallistujan esittämän ”kaikenkattavan kapitalismin” määritelmän: ”Christine Lagarde, joka johtaa Kansainvälistä valuuttarahastoa, sanoi, että se on tapa rakentaa uudelleen luottamus rahoitusjärjestelmään.”
Aaah, tietysti. Ympäristö? Pitkäjänteistä ajattelua? Työntekijöiden kohteleminen hyvin? Mitä tahansa, ketä kiinnostaa? Niin kauan kuin yleisöä huijataan laittamaan luottamus takaisin rahoitusjärjestelmään, sillä ei ole väliä.
Ja näin maailman tapahtumien käsikirjoittajat käyttävät MacGuffinia. Esimerkeistä tämän kerrontavälineen käytöstä ei ole pulaa, jos pidät sitä silmällä päivittäisissä uutisissa, ja nyt kun sinulla on sille nimi, huomaat sen hetkessä.
Tämä viikoittainen pääkirjoitus on osa The Corbett Report Subscriber -uutiskirjettä.
Artikkelin on kirjoittanut James Corbett 24.1.2022 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
corbettreport.com: What Hitchcock Taught the Social Engineers
Artikkelikuva: spatuletail/Shutterstock.com
