Vuonna 1884 ranskalainen okkultisti Saint-Yves d’Alveydre (1842-1909) päätti ottaa sanskritin kielen oppitunteja. Juuri lopullisen teoksensa nimeltään Mission des Juifs (”Juutalaisten kutsumus”) maailman salaisesta historiasta julkaisseena,[2] hän halusi syventää ymmärrystään pyhistä kielistä, jotka hänen mielestään kätkivät perimmäiset mysteerit. Heprea oli jo paljastanut hänelle paljon; nyt oli aika tarttua vielä muinaisempaan sanskritin kieleen, joka on kaikkien indoeurooppalaisten kielten syntyperä.
Saint-Yvesin sanskritin opettaja, joka kutsui itseään nimellä Hardjji Scharipf, oli hämärää alkuperää oleva hahmo ja erilaisten huhujen kohde. Hän syntyi 25. joulukuuta 1838, ja hänen oletettiin lähteneen Intiasta vuoden 1857 kapinan jälkeen ja asettuneen Ranskassa Le Havren satamaan lintujen myyjäksi ja itämaisten kielten professoriksi. Hänen nimensä saattoi olla salanimi; hän saattoi olla afgaani; jotkut kutsuivat häntä prinssiksi. Mutta olipa hänen tarinansa mikä tahansa, Pariisin Sorbonnen kirjastossa nyt olevat käsikirjoitukset osoittavat, että Hardjji oli oppinut ja täsmällinen opettaja, ja kahden vielä ratkaisemattoman arvoituksen lähde: Agarthan maanalaisen valtakunnan ja sen pyhän kielen.
Kolme kertaa viikossa, Hardjji saapui Saint-Yvesin ylelliseen kotiin kauniisti käsikirjoitetun kieliopin oppitunnin ja jonkin sanskritin klassikon lukeman kanssa. Mutta hänen ahkeraa oppilastaan kiehtoivat yhä enemmän Hardjjin salaperäiset vihjeet, jotka alkoivat, kun hän kuittasi aivan ensimmäisen oppitunnin allekirjoituksella ”Suuren agarthalaisen koulun… opettaja ja professori”.
Saint-Yvesin on täytynyt kysyä häneltä, mikä tämä ”Suuri agarthalainen koulu” oli. Hän on saattanut jo lukea suositun matkakirjailija ja historioitsija Louis Jacolliotin kirjoista ”Asgarthasta”, oletettavasti muinaisten Intian pappiskuninkaiden suuresta kaupungista, ”Brahmatrasista”.[3] Onko sellaista paikkaa sitten vielä olemassa? Ilmeisesti Hardjji antoi hänen uskoa niin, ja vielä enemmän, että se säilyttää kielen ja kirjoitusjärjestelmän, joka tunnetaan nimellä ”vattan” tai ”vattanialainen”, jotka ovat ihmiskunnan eräitä muinaisia. Jollekin, joka etsii kielen salaisia ja pyhiä juuria, tällaisten asioiden mainitseminen on täytynyt olla sietämättömän jännittävää.
Uteliaisuus voitti hänet joulupäivänä 1885, kun hän pyysi Hardjjia kirjoittamaan oman nimensä vattanialaisilla kirjaimilla. Guru teki palveluksen, kirjoittaen sen oppituntiarkin kääntöpuolelle ja lisäsi ironisesti: ”Tässä, kiihkeän halusi mukaan; mutta et todellakaan ole vielä tarpeeksi valmistautunut Vattanille. Hitaasti ja varmasti!” Myöhemmin hänen on täytynyt opettaa Saint-Yvesille vattanialaiset aakkoset ja sen 22:n kirjainmuodon taustalla olevat periaatteet, jotka Saint-Yves korreloi heprealaisten aakkosten sekä eläinradan ja planeetan symbolien kanssa.
Oppituntien loppuun mennessä Agarthasta ja Vattanista oli ilmeisesti tullut säännöllisiä keskustelunaiheita samaan aikaan, kun Saint-Yvesin kiinnostuksen kohteet siirtyivät sanskritista eräänlaiseen vertailevaan hermetiikkaan. Hardjjin suostumuksella, hän loi upean käsikirjoituksen punaisella ja kullanvärisellä musteella, joka sisälsi loitsuja, sinettejä, monia aakkosia, sommitelmia ja arabeskeja sanskritin ja vattanin kirjaimista tehtyinä; luettelon vedalaisista ja raamatullisista nimistä, jotka on koodattu niin sanottuun ”hermeettiseen tai rafaeliseen aakkostoon”; kahdeksankymmentä ”vedalaista” symbolia, jotka edustavat kosmoksen kehitystä; osa tekstistä ”Hermetic Significance of the Zodiac – Zodiakin hermeettinen merkitys” koodattuna planeetan ja eläinradan merkkeihin; näiden merkkien korrelaatiot enkelten nimien ja vattanialaisten, sanskritin, heprealaisten ja hermeettisten kirjainten kanssa; hengitysharjoitukset sisäisen äänen ”M” kuulemiseen ja sielun matkaamiseen; muistiinpanoja yrttien ominaisuuksista; alkemiallisia reseptejä.[4]
SAINT-YVES KIRJOITTAA KIRJAN AGARTHASTA
Eikä tässä vielä kaikki. Tiesikö Hardjji, että Saint-Yves kirjoitti toista kirjaa – The Kingdom of Agarttha: A Journey into the Hollow Earth – itämaisten opintojensa vaikutuksesta? Vaikuttaa arveluttavalta, mutta vuonna 1886 kirja valmistui, ladottiin ja painettiin hänen vakituisella kustantajallaan (Calmann Lévy).
Suoraan sanottuna, tämä kirja paljastaa Agarthan salaisuuden. Lukija oppii, että se on piilotettu maa jossain idässä, maan pinnan alla, jossa miljoonien väestöä hallitsee Suvereeni hengellinen johtaja, ”Brahatma” ja kaksi hänen kollegaansa, ”Mahatma” ja ”Mahanga”. Tämä valtakunta, Saint-Yves selittää, siirrettiin maan alle ja piilotettiin pinnalla asuvilta Kali Yugan alussa (nykyinen pimeä aikakausi hindujen kronologiajärjestelmässä), jonka hän ajoitti noin vuoteen 3200 eaa. Agartha on pitkään nauttinut teknologiamme eduista, jotka ovat kehittyneet paljon omaamme pidemmälle, mukaan lukien kaasuvalaistus, rautatiet ja lentoliikenne. Sen hallitus on ”synarkian” ihanteellinen hallinto, jonka pintarodut ovat menettäneet Universaalin imperiumin neljännellä vuosituhannella eea. murtaneen skisman jälkeen, ja jonka Mooses, Jeesus ja Saint-Yves yrittivät palauttaa. (Tämä oli Mission des Juifs teoksen teema.) Agartha lähettää silloin tällöin lähettiläitä ylämaailmaan, josta sillä on täydellinen tieto. Ei vain nykyihmisen uusimmat löydöt, vaan koko aikakausien viisaus on talletettu sen kirjastoihin, kaiverrettu kiveen vattanialaisilla kirjaimilla. Sen salaisuuksiin kuuluu kehon ja sielun todellinen suhde sekä keinot pitää poistuneet sielut kommunikaatiossa elävien kanssa. Kun maailmamme omaksuu synarkisen hallinnon, aika on kypsä Agarthalle paljastaa itsensä, suureksi henkiseksi ja käytännölliseksi eduksemme. Nopeuttaakseen tätä prosessia, Saint-Yves sisällyttää kirjaan avoimet kirjeet kuningatar Victorialle, Venäjän keisari Aleksanteri III:lle ja paavi Pyhä Leo III:lle, kutsuen heitä mukaan suureen projektiin.
Ehkä oudoin asia tässä kirjassa on Saint-Yvesin oma näkökanta. Hän ei suinkaan esittänyt itseään Agarthan valtuutettuna tiedottajana, vaan myöntää olevansa vakooja. Omistaessaan kirjan Suvereenille hengelliselle johtajalle ja allekirjoittaen sen omalla nimellä vattanialaisin kirjaimin (ihan kuin Hardjji oli sen hänelle kirjoittanut), hän kertoo, kuinka hämmästyneeksi tämä arvovaltainen henkilö tulee teosta lukiessa, ihmetellen kuinka ihmissilmät ovat voineet tunkeutua hänen valtakuntansa sisimpiin pyhäkköihin. Saint-Yves selittää olevansa ”spontaani vihitty”, jota ei sido mikään salassapitovala, ja että, kun Brahatma selviää shokista, hän myöntää sen viisauden, mitä Saint-Yves on rohjennut paljastaa.
Miten Saint-Yves sai nämä tiedot? Jo ensimmäisessä kirjassaan, Clefs de l’Orient (1877), hän kirjoitti silminnäkijän luottavaisin mielin syntymään, kuolemaan ja sukupuolten väliseen suhteeseen liittyvistä psyykkisistä ilmiöistä.[5] Tässä teoksessa hän näyttää laajentaneen psyykkistä näkemystään, lievästi sanottuna, ja sieltä täältä voi saada käsityksen hänen menetelmistään.
On esimerkiksi kohta, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti, kuinka agarthalaiset vihityt matkaavat heidän sielussaan heidän kehojensa nukkuessa. Sitten on jo mainitun muistikirjan kohta joogaharjoituksista sielun erottamiseksi kehosta. Kolmanneksi, on katkelma okkultistista juorua keskustelussa Saint-Yvesin kanssa, jonka yliluonnollisten kykyjen tutkija Alfred Erny on tallentanut 16. elokuuta 1896:[6]
Hän on puhunut Papuksen ja [Stanislas de] Guaïtan kanssa, mutta ei kertonut heille, mitä he halusivat tietää: menetelmää irrottaa itsensä ja kytkeytyä uudelleen astraalikehoon. Se on vaarallista: ”En halua (hän sanoi) laittaa käsiisi ladattua revolveria, jota et osaa käyttää.”
Hän sanoi, että magnetisoijalla on vähemmän vaaraa kuin toisilla itsensä kopioimisessa, koska hän on harjaantuneempi.
Kun irtaantuu kehostaan astraaliin, toinen paha henki voi korvata sinut.
Saint-Yvesillä oli luultavasti tämän ”unissakulkijan” kyvyn salaisuus ja hän käytti sitä kerätäkseen tässä kirjassa esittämänsä tiedot. Mutta keräsikö hän sen, kuten hän väittää, vakoilemalla fyysistä Agarthaa maan pinnan alla? Vai oliko se seurausta hänen omista projisoiduista kuvitelmistaan tai hallusinaatioistaan? Vai tuliko se jälleen jostain ei-fyysisestä paikasta tai tilasta, johon pääsee tietyin ehdoin, mutta joka sitten vain tukee psyyken omia subjektiivisia odotuksia ja ennakkoluuloja? Näihin kysymyksiin palaamme lopussa.
Heti, kun kirja oli painettu ja valmis kirjakauppoihin, Saint-Yves veti sen pois ja tuhosi jokaisen kappaleen yhtä lukuun ottamatta. Teos välttyi niukasti unholta, mutta tämä yksi kappale siirtyi Saint-Yvesin kuoleman jälkeen Papukselle, joka julkaisi sen vuonna 1910, joidenkin puutteiden kanssa, ryhmän ”Saint-Yvesin ystävät” alaisuudessa. Vuosikymmeniä myöhemmin kävi ilmi, että kirjanpainaja, Lahure, oli salannut toisen kopion.[7] Edesmennyt Jean Saunier, elämäkerran kirjoittaja ja Saint-Yvesin tärkein auktoriteetti, käytti tätä perustana vuoden 1981 ranskankieliselle kokonaispainokselle, joka on nyt käännetty englanniksi.
Riippumatta syistä ja motiiveista, jotka olivat syynä kirjan äkilliseen pois vetämiseen, ei ole epäilystäkään siitä, että Saint-Yves pysyi uskollisena visiolleen. Hän mainitsee esimerkiksi Agarthan ja nimeää sen kolme hallitsijaa eeppisessä, vuoden1890 runossaan Jeanne d’Arc victorieuse. Keskusteluissaan Ernyn kanssa vuonna 1896, hän totesi suoraan, että on olemassa salainen ”ylempi yliopisto”, jossa on ”ylipappi”, joka on tällä hetkellä etiopialainen, ja muita yksityiskohtia aivan sellaisina kuin ne esiintyvät tässä kirjassa. Lopuksi, hän mainitsee Agarthan verhotuin sanoin hänen viimeisten vuosiensa pääteoksessa L’Archéomètre.
OSSENDOWSKI ELVYTTÄÄ ”AGHARTIN”
Ensimmäisen maailmansodan trauman jälkeen, itse Agarthan nimi on saatettu unohtaa, kuten Saint-Yves itse oli. Mutta vuonna 1922 puolalainen ”tieteilijä” nimeltä Ferdinand Ossendowski (1876-1945) julkaisi sensaatiomaisen matka- ja seikkailukirjan.[8] Se kertoi hänen lennostaan Keski-Aasian halki Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. Mongoliassa ollessaan, hän kuuli kerrottavan 800 000 000 asukkaan maanalaisesta valtakunnasta nimeltä ”Agharti”; sen kolminkertaisesta hengellisestä auktoriteetistaan ”Brahytma, maailman kuningas”, ”Mahytma” ja ”Mahynga”, sen pyhästä kielestä ”vattanan” ja monista muista asioista, jotka vahvistavat Saint-Yvesin. Kirja päättyi erään Ossendowskin informantin dramaattiseen profetiaan: että vuonna 2029 ”Aghartin” ihmiset nousevat ulos luolistaan ja ilmestyvät maan pinnalle. Profetia luettiin maailman kuninkaalle kuuluvaksi, kun hän ilmestyi lamojen eteen vuonna 1890. Kuningas oli silloin ennustanut, että edessä olisi 50 vuotta riitaa ja kurjuutta, 71 vuotta onnea kolmen suuren valtakunnan alla, sitten 18 vuotta kestävä sota, ennen aghartilaisten ilmestymistä.[9]
Ennakkoluuloton lukija, joka löytää Ossendowskin kirjan kolmesta luvusta virtuaalisen hahmotelman Saint-Yvesin Agarthasta, jättämättä pois kaikkein epätodennäköisimpiä yksityiskohtia, päättelee, että kirjoittaja oli pannut paremmaksi jo ennestään hyvän tarinan sopivalla plagioinnilla ja muuttanut kirjoitusasuja niin, että hänen versionsa, jos se riitautetaan, näyttäisi olevan peräisin riippumattomasta lähteestä. Aluksi Ossendowski kielsi tämän tuohtuneesti. Kun hänet esiteltiin esoteerikko René Guénonin (1886-1951) kanssa, hän sanoi, että ilman todisteita hänen pitämästä päivittäisestä päiväkirjasta ja joistakin hänen takaisin tuomistaan esineistä, hän olisi luullut uneksineensa osia tästä tarinasta ja lisäsi: ”Pitäisin siitä enemmän!”[10]
Vuonna 1908, nuori Guénon oli osallistunut automaattisen kirjoituksen spiritismisessioihin, joissa oli noussut esille agarthialaisia asioita, mutta nyt on epäselvää, oliko kyse kysyjien vai kanavoidun entiteetin kautta.[11] Nyt hänen kiinnostuksensa syttyi uudestaan, ja vuonna 1925 hän kirjoitti silmiinpistävistä yhtäläisyyksistä Saint-Yvesin Agarthan ja Ossendowskin Aghartin välillä, joiden vilpittömyyttä Guénonin mukaan ei ollut syytä epäillä.[12]
Kaksi vuotta myöhemmin, Guénon otti asian omiin käsiinsä. Kiistanalaisimmassa kirjassaan, Le Roi du Monde, hän ilmoitti: ”Ossendowskin tarjoamista todisteista riippumatta, tiedämme muista lähteistä, että tämänkaltaiset tarinat ovat laajalti ajankohtaisia Mongoliassa ja koko Keski-Aasiassa, ja voimme lisätä, että useimpien kansojen perinteissä on jotain samantapaista.” [13] Valitettavasti Guénon ei tue väitettään etuoikeutetusta pääsystä kertomalla meille, mitä nämä lähteet ovat, eikä sitä, mitä samankaltaisuutta ”tämänkaltaisilla tarinoilla” tarkoitetaan.
Lähellä teoksen Le Roi du Monde loppua, Guénon kohtaa kysymyksen, onko Agartha todella olemassa:
Pitäisikö sen asettamisen määrättyyn paikkaan nyt tarkoittaa, että näin on kirjaimellisesti, vai onko se vain symboli, vai onko se molempia samanaikaisesti? Yksinkertainen vastaus on, että sekä maantieteellisillä että historiallisilla tosiasioilla on symbolinen oikeellisuus, joka ei millään tavalla vähennä niiden olemista tosiasioita, mutta itse asiassa, ilmeisen todellisuuden lisäksi, antaa niille suuremman merkityksen.[14]
Joten Guénon ei ainakaan kiistänyt maantieteellistä Agarthaa. Hänen ajattelutapansa mukaan, jos sellainen löydettäisiin maanpinnan alta, se vain vahvistaisi symbolisen todellisuuden ylivertaisuutta.
Ossendowskin kertomusta tutki myöhemmin Marco Pallis (1895-1985), matkaaja, buddhalaisuutta käsittelevä kirjailija ja Guénonin kääntäjä. Hänen etuna oli hänen omat kontaktinsa korkeassa asemassa olevien intialaisten, tiibetiläisten ja mongolien kanssa.[15] Yksi jälkimmäisistä, nyt hyvin vanha, oli ollut siellä luostarin päälamana, kun Ossendowski vieraili siellä. Hän todisti, että viimeksi mainitun tarinoilla maailman kuninkaasta ja Agarthasta ei ollut mitään yhteyttä mihinkään autenttiseen legendaan tai oppiin, ja että Ossendowskin mongolian kielen taito ei ollut läheskään riittävä ymmärtämään, mitä hän väitti kuulleensa. Pallisin hindulaiset ystävät kielsivät samoin kaikki sanskritin lähteet Agarthasta. Väistämätön johtopäätös oli, että Saint-Yvesin fantasia oli johtanut herkkäuskoisen Guénonin harhaan, ja että Agarthaan uskon edistäminen teoksessa Le Roi du Monde oli typerä virhe.
Ossendowski itse oli polkenut taaksepäin marraskuussa 1924, kun häntä painostettiin esiintymään joukolle merkittäviä intellektuelleja ja tutkijoita. Hän tunnusti tälle kovaksi keitetylle yleisölle, että Beasts, Men and Gods ei ollut ”tieteellinen” vaan ”yksinomaan kirjallinen teos”, ja totesi saman Royal Geographical Society -järjestölle lähettämässään kirjeessä.[16] Ei hätää: kun hänen bestsellerinsä oli tuonut Agartha-myytin ulos esoteerisesta kaapista, se alkoi nauttia uudesta elämästä. Se sekoitetaan tai asetetaan usein vastakkain Shambhalan, tiibetiläisen buddhalaisuuden henkisen kaupungin kanssa, ja siitä tuli suosittujen okkultististen kirjailijoiden toistuva teema.[17]
Jos jätämme syrjään Saint-Yvesin ja Ossendowskin, jo selitetyistä syistä, jää vain kaksi riippumatonta todistajaa intialaiselle agartha-perinteelle. Louis Jacolliot johdettiin sijoittamaan se menneisyyteen muinaisena brahmanisena pääkaupunkina. Hardjji Scharipfille se oli elävä vihkimysten koulu omalla salaisella kirjoitusjärjestelmällään. Kunnes hyvämaineinen tutkija esittää tietoja Agarthan myytistä ja erityisesti vattanialaisista aakkosista,[18] työhypoteesini on, että nämä olivat osa rajoitettuun ja hämärään intialaiseen koulukuntaan kuuluvaa mytologiaa, joka on tullut esiin länsimaiselle huomiolle vasta näillä kahdella kerralla.
Saint-Yves halusi kuitenkin enemmän kuin sen kiehtovan esimaun, jonka hänen sanskritin opettajansa salli hänelle. Siksi hän päätti käyttää lahjaansa astraalimatkoihin tutkiakseen Agarthaa edelleen, ja hänet palkittiin visioilla maanalaisesta utopiasta ja sen Suvereenista hengellisestä johtajasta, maailman henkisestä herrasta. Mikä on tällaisten visioiden lähde ja ontologinen asema?
ASTRAALIMAAILMA JA LOISTOKKUUDEN HARHALUULOT
Sitä päättelee, että astraalimaailmassa on tiettyjä paikkoja tai komplekseja (tunnetaan myös magian ”sisäisinä tasoina”), jotka esittävät selvänäköiselle vierailijalle tiettyjä muuttumattomia piirteitä. Mutta tällaisen paikan satunnaiset olosuhteet vaihtelevat vierailijan oman kulttuurisen ehdollistamisen ja odotusten mukaan. Jotkut löytävät itsensä esimerkiksi Aleksandrian kirjastosta tai Atlantikselta, eli menneisyyden paikasta. Toisille se näyttää ajankohtaiselta ja nykyaikaiselta, vaikkakin mieluiten saavuttamattomassa paikassa, kuten Himalajalla. Sisustus on tietysti vähäpätöinen asia sieltä löydettäviin filosofisiin totuuksiin verrattuna, mutta sen loisto valtaa välillä matkaajan. Sitten hänen huomionsa kiinnittyy merkityksettömiin yksityiskohtiin, ja seurauksena voi olla paisunut itsetunto. Näin Saint-Yves, joka on vakuuttunut siitä, että hän on tunkeutunut maailman henkisen hallitsijan valtakuntaan, kirjoittaa nelisilmäisistä kilpikonnista, kaksikielisistä ihmisistä, levitoivista joogeista ja päätyy osoittamaan mahtipontisia kirjeitä kuningattarelle, keisarille ja paaville.
Voin hyväksyä, että jossain muuntuneen tajunnantilassa hän näki sen, mitä hän väittää nähneensä. Mutta kuten monet, jotka jatkuvasti antautuvat muuntuneisiin tajunnantiloihin, hän ei kyennyt asettamaan visioitaan eikä itseään niiden todistajaksi filosofisen irtautumisen edellytyksellä. Tuloksena on klassinen tapaus okkultistien ammatillisesta vaarasta: väärin kohdistettu konkretismi.
Tässä kirjassa on kuitenkin mahtavuutta. Sen eloisa ja elegantti proosa nostaa sen pitkälle visionäärisen ja kanavoidun kirjoittamisen pitkäveteisen sanahelinän yläpuolelle. Silkan mielikuvituksen omituisuudessa se kilpailee H.P. Lovecraftin tai Jorge Luis Borgesin fantasiafiktioiden kanssa, kun taas ilmeettömällä vakavuudella ja titaanisella itseluottamuksella sitä verrataan profeetallisiin teoksiin, kuten Hesekielin kirjaan tai erilaisiin apokalypseihin. Ja se muistuttaa meitä siitä, että maa on hyvin outo paikka, jossa on monia tutkimattomia nurkkia, monia arvoituksia ja monia yllätyksiä meille pinta-asukkaille.
Lähdeluettelo
[1] Abbreviated from the author’s Introduction to Saint-Yves d’Alveydre, The Kingdom of Agarttha: A Journey into the Hollow Earth, trans. Jon Graham, Rochester, Vt.: Inner Traditions International, 2008.
[2] Saint-Yves d’Alveydre, Mission des Juifs (Paris: Calmann Lévy, 1884; reprinted Paris: Editions Traditionnelles, 1971, 2 vols.).
[3] See especially Louis Jacolliot, Le Fils de Dieu (Paris: Lacroix, 1873), 263-266, quoted in Jean Saunier, Saint-Yves d’Alveydre, une Synarchie sans énigme (Paris: Dervy, 1981), 350-353.
[4] Sorbonne, Ms. 1423, page 118 onwards. Some of this material would appear in the posthumously published work L’Archéomètre (Paris: Dorbon, 1911); English translation by Ariel Godwin as The Archeometer: Key to All the Religions and Sciences of Antiquity. Synthetic Reformation of All Contemporary Arts (n.p.: Sacred Science Institute, 2008).
[5] Saint-Yves d’Alveydre, Clefs de l’Orient (Paris: Didier, 1877; reprinted Nice: Belisane, 1980).
[6] Sorbonne, Ms. Carton 42, fragment G, pp. [7-8]. Erny was the author of Le Psychisme experimentale (Paris: Flammarion, 1895). His notes on conversations with Saint-Yves, dated August, 1896, are divided between the Sorbonne and the Bibliothèque Municipale de Lyon, Ms. 5493.
[7] See Introduction by Jean Saunier to Saint-Yves d’Alveydre, Mission de l’Inde (Nice: Bélisane, 1981).
[8] Ferdinand Ossendowski, Beasts, Men and Gods (New York: Dutton, 1922). The book was written in English, with assistance from Lewis Stanton Palen.
[9] Beasts, Men and Gods, 413.
[10] Quoted in Paul Chacornac, La Vie simple de René Guénon (Paris: Editions Traditionnelles, 1958), 77n.
[11] See Robert Amadou, “L’Erreur spirite de René Guénon,” in Sphinx (Beaugency), no. 3/4 (Autumn 1978), 21 unpaginated pages; no. 5 (Spring 1979), 45-60; no. 7/8 (Autumn/Winter 1979), 83.
[12] René Guénon, “Le Roi du Monde,” in Les Cahiers du Mois, 9/10: Les Appels de l’Orient (Paris: Emile Paul Frères, 1925), 210. This statement was modified in Guénon’s Le Roi du Monde (Paris: Bosse, 1927); see next note.
[13] René Guénon, The Lord of the World, trans. Anthony Cheke (Ellingstring: Coombe Springs Press, 1983), 2-3.
[14] The Lord of the World, 66.
[15] See Marco Pallis, “Ossendowski’s Sources” in Studies in Comparative Religion, vol. 15, no. 1/2 (1983), 30-41.
[16] See the anonymous review, “The Ossendowski Controversy,” in The Geographical Journal, 65/3 (1925), 251-254, which reproduces Ossendowski’s statements in French and English.
[17] See my Arktos: The Polar Myth in Science, Symbolism, and Nazi Survival (Grand Rapids: Phanes Press/London: Thames & Hudson, 1993; reissued Kempton, IL: Adventures Unlimited Press, 1996), 79-104, and the references given there.
[18] On Vattanian, see Mike Jay and Joscelyn Godwin, “Licked by the Mother Tongue,” in Fortean Times, 97 (April, 1997).
Artikkelin on kirjoittanut Joscelyn Godwin ja se on julkaistu New Dawn Magazine lehden numerossa 109 (heinä-elokuu 2008) sekä luvalla suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
newdawnmagazine.com: Agarttha: Taking the Lid Off the Underground Kingdom
© Copyright New Dawn Magazine, www.newdawnmagazine.com. Permission granted to freely distribute this article for non-commercial purposes if unedited and copied in full, including this notice.
© Copyright New Dawn Magazine, www.newdawnmagazine.com. Permission to re-send, post and place on web sites for non-commercial purposes, and if shown only in its entirety with no changes or additions. This notice must accompany all re-posting
