Vuosina 2008–2022 maan hinnat lähes kaksinkertaistuivat kaikkialla maailmassa ja kolminkertaistuivat Keski-Itä-Euroopassa. Iso-Britanniassa eläkerahastojen ja yksityisen varallisuuden sijoitukset avustivat osaltaan viljelymaan hintojen kaksinkertaistumista vuosina 2010–2015. Maan hinnat Yhdysvaltain maatalouden ydinalueilla Iowassa nelinkertaistuivat vuosina 2002–2020.
Maataloussijoitusrahastot nousivat kymmenkertaisiksi vuosien 2005 ja 2018 välillä ja käsittävät nyt säännöllisesti viljelymaan erillisenä omaisuusluokkana, yhdysvaltalaisten sijoittajien kaksinkertaistaessa osuutensa maatalousmaasta vuodesta 2020 lähtien.
Samaan aikaan maataloushyödykekauppiaat spekuloivat viljelymaalla omien pääomasijoitusyhtiöidensä kautta, kun taas uudet rahoitusjohdannaiset antavat keinottelijoille mahdollisuuden kerätä maapalstoja ja vuokrata ne takaisin vaikeuksissa oleville maanviljelijöille, mikä ajaa jyrkkää ja jatkuvaa maan hintojen inflaatiota.
Ylhäältä alas suuntautuvat ”vihreät kaappaukset” muodostavat nyt 20 % suurista maakaupoista. Pelkästään valtion panttaukset maapohjaisista hiilenpoistoista ovat lähes 1,2 miljardia hehtaaria, mikä vastaa koko maailman viljelymaata. Hiilimarkkinoiden odotetaan nelinkertaistuvan seuraavan seitsemän vuoden aikana.
Nämä ovat joitakin havaintoja, jotka julkaistiin Brysselissä toimivan, voittoa tavoittelemattoman IPES-ajatushautomon (International Panel of Experts on Sustainable Food Systems) uudessa Land Squeeze -raportissa.
Raportissa todetaan, että maatalousmaata muutetaan yhä enemmän rahoitusomaisuudeksi pienen ja keskisuuren viljelyn kustannuksella. COVID-19 tapahtuma ja Ukrainan konflikti auttoivat edistämään ”ruoki maailmaa” -paniikkinarratiivia, johdatellen maatalousyritykset ja sijoittajat turvaamaan maata vientihyödykkeiden tuotantoa varten ja kehottaen hallituksia purkamaan maamarkkinoiden sääntelyä sekä ottamaan käyttöön sijoittajaa suosivia käytäntöjä.
Huolimatta räjähdysmäisesti nousevista elintarvikkeiden hinnoista, IPES:n mukaan vuonna 2022 ruokaa oli kuitenkin riittävästi, eikä globaalista elintarvikepulasta ollut riskiä. Huolimatta suurten maatalousyrittäjien ja maasijoittajien itseään palvelevasta narratiivista, ruoasta ei ole pulaa. Hintojen nousu johtui elintarvikehyödykkeillä keinottelusta, yritysten liikevoitoilla keplottelusta ja voimakkaasta riippuvuudesta elintarvikkeiden tuontiin.
Samaan aikaan hiilen ja biologisen monimuotoisuuden korvausmarkkinat mahdollistavat massiivisia maakauppoja ja tuovat suuria saastuttajia maamarkkinoille. IPES toteaa, että Shell on varannut yli 450 miljoonaa dollaria kompensointiprojekteihin. Maa-alueita varataan myös biopolttoaineiden ja vihreän energian tuotantoon, mukaan lukien vesi-intensiiviset ”vihreä vety” -hankkeet, jotka aiheuttavat riskejä paikalliselle elintarviketuotannolle.
Lisäksi kaivattua maatalousmaata käytetään kaivannaisteollisuuteen ja megalähiöihin. Esimerkiksi kaupungistuminen ja mega-infrastruktuurin kehitys Aasiassa ja Afrikassa valtaavat ensiluokkaista viljelymaata.
IPES-raportin mukaan, vuosien 2000–2030 välillä, laajenevat megakaupungit ovat nielleet jopa 3,3 miljoonaa hehtaaria maailman viljelymaasta. Noin 80 % kaupungistumisen aiheuttamasta maan menetyksestä tapahtuu Aasiassa ja Afrikassa. Intiassa arviolta 1,5 miljoonaa hehtaaria on menetetty kaupunkien kasvun vuoksi vuosina 1955–1985, lisäksi 800 000 hehtaaria menetettiin vuosina 1985–2000, menetysten jatkuessa tasaisesti tähän päivään asti.
Joulukuussa 2016 julkaistussa kaupunkialueiden laajentamista koskevassa tutkielmassa ennustettiin, että maailmanlaajuisesti vuoteen 2030 mennessä kaupunkialueiden koko kolminkertaistuu ja laajenee viljelymaille. Noin 60 % maailman viljelymaasta sijaitsee kaupunkien laitamilla, ja tämä maa on keskimäärin kaksi kertaa tuottavampaa kuin muualla maailmassa.
Tämä tarkoittaa, että kaupunkien laajentuessa miljoonat pienviljelijät siirretään sijoiltaan. Nämä viljelijät tuottavat suurimman osan ruoasta kehitysmaissa ja ovat avainasemassa maailmanlaajuisen elintarviketurvan kannalta.
Heidän sijaan, näemme maa-alueiden yhdistämisen suuriksi tiloiksi ja teollisen maatalouden leviämisen ja kaiken, mitä se tuo mukanaan, mukaan lukien huonot ruoat ja ruokavaliot, sairaudet, ympäristön tuhoutumisen ja maaseutuyhteisöjen tuhoutumisen.
Rahastot sijoittavat yleensä 10–15 vuodeksi, ja ne voivat jättää jälkeensä pitkän aikavälin ympäristöllistä ja sosiaalista tuhoa sekä heikentää paikallista ja alueellista elintarviketurvaa. Investointien tuotto päihittää kaikki käsitykset terveellisestä ruoasta, elintarviketurvasta tai ihmisten tarpeista.
IPES toteaa, että maailmanlaajuisesti vain 1 % maailman suurimmista maatiloista hallitsee nyt 70 % maailman viljelymaasta. Nämä ovat yleensä panosvaltaisia, teollisen mittakaavan tiloja, jotka IPES:n mukaan kuormittavat resursseja, heikentävät nopeasti viljelymaata ja syrjäyttävät edelleen pienviljelijöitä. Lisäksi maatalousalan jättiläiset harjoittavat monopolistisia käytäntöjä, jotka nostavat viljelijöiden kustannuksia. Tämä dynamiikka luo maanviljelijöille systemaattista taloudellista epävarmuutta, pakottaen heidät tehokkaasti ”kasvamaan isoksi tai menemään pois”.
Viljelymaan heikentyminen, josta suuri osa johtuu nykyaikaisista kemikaalisesti intensiivisistä viljelykäytännöistä, ja meillä on resepti maailmanlaajuiseen ruokaturvattomuuteen. Intiassa yli 70 % sen peltoalasta kärsii yhden tai useamman viljelymaan heikentymisen muodoista.
Otetaan myös huomioon, että Intian hallitus on hyväksynyt 50 aurinkopuistoa, jotka kattavat miljoona hehtaaria seitsemässä osavaltiossa. Yli 74 % aurinkoenergiasta on maalla, jolla on maatalousarvoa (67 %) tai luonnon ekosysteemiarvoa (7 %), mikä aiheuttaa mahdollisia elintarviketurvaan ja biologiseen monimuotoisuuteen liittyviä konflikteja. IPES-raportissa todetaan, että Intiassa on vuodesta 2017 lähtien ollut yli 15 konfliktitapausta, jotka liittyvät näihin hankkeisiin.
Nettie Wiebe IPES:stä sanoo:
Kuvittele, että yrität perustaa maatilan, kun 70 % viljelymaasta on jo vain suurimpien tilojen yhden prosentin hallinnassa – ja kun maan hinnat ovat nousseet 20 vuotta peräkkäin, kuten Pohjois-Amerikassa. Tämä on nuorten viljelijöiden karu todellisuus tänään. Viljelymaa on enenevissä määrin, ei maanviljelijöiden, vaan keinottelijoiden, eläkerahastojen ja suurten maatalousyritysten omistuksessa. Viljelymaan hinnat ovat nousseet niin korkealle, että maanviljelystä on mahdotonta hankkia elantoa. Tämä on saavuttamassa käännekohdan – pienet ja keskisuuret maataloudet yksinkertaisesti syrjäytetään.
Susan Chomba, myös IPES:stä, sanoo, että viljelymaan jyrkästi nousevat hinnat ja maan kaappaukset aiheuttavat ennennäkemättömän ”viljelymaan ahtaalle panemisen”, kiihdyttäen eriarvoisuutta ja uhaten elintarviketuotantoa. Lisäksi kiire arveluttaviin hiilihankkeisiin, puiden istutussuunnitelmiin, puhtaisiin polttoaineisiin ja spekulatiivisiin ostoihin siirtävät sijoiltaan pienviljelijöiden lisäksi myös alkuperäiskansat.
Hallitukset ja yritykset hankkivat valtavia kaistaleita viljelymaata näitä ”vihreitä kaappauksia” varten, vaikka ilmastohyödyistä ei ole juurikaan todisteita. Tämä ongelma koskee erityisesti Latinalaista Amerikkaa ja Saharan eteläpuolista Afrikkaa. IPES toteaa, että yksi ”ympäristöllisen omaisuuden luomisyritys”, Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa sijaitseva Blue Carbon, on napannut noin 25 miljoonaa hehtaaria maata hiilihankkeita varten Kenian, Zimbabwen, Tansanian, Sambian ja Liberian hallitusten kanssa tehtyjen sopimusten kautta.
IPES:n mukaan ”viljelymaan puristus” johtaa maanviljelijöiden kapinoihin, maaseutumuuttoon, maaseudun köyhyyteen ja ruokaturvattomuuteen. Kun viljelymaan maailmanmarkkinahinnat ovat kaksinkertaistuneet 15 vuodessa, maanviljelijät, talonpojat ja alkuperäiskansat menettävät maansa (tai joutuvat supistamaan viljelymaata), kun taas nuoret viljelijät kohtaavat merkittäviä esteitä maan viljelyyn hankkimisessa.
IPES vaatii toimia vihreiden kaappausten pysäyttämiseksi ja spekulatiivisten investointien poistamiseksi maamarkkinoilta sekä maa-, ympäristö- ja elintarvikejärjestelmien yhdennetyn hallinnon luomisen oikeudenmukaisen siirtymän varmistamiseksi. Se kehottaa myös tukemaan maatilojen yhteisomistusta ja innovatiivista rahoitusta viljelijöiden maankäyttöön sekä haluaa maanviljelijöille ja maaseutualueille uuden sopimuksen, joka sisältää uuden sukupolven maa- ja maatalousuudistuksia.
Viljelymaan rahoitukseen perustuvan pääoman kertyminen kiihtyi vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Yleisesti talouden finansialisaatio juontaa kuitenkin juurensa 1970- ja 1980-luvuille, jolloin näimme teollisuustuotantoon perustuvan talouskasvun hidastuvan. Vastaus oli kompensoida rahoituskapitalismin ja rahoituksen välityksen avulla.
Professori John Bellamy Foster, kirjoittaessaan vuonna 2010, hieman vuoden 2008 kriisin jälkeen, toteaa:
Koska tuotannossa ei ollut markkinoita, pääoma turvautui spekulaatioon velkarahoituksella (hämmentävä valikoima optioita, futuureja, johdannaisia, swappeja, jne.).
Uusliberalistinen agenda oli poliittinen ilmentymä pääoman reaktiosta pysähtyneisyyteen, ja se sisälsi neljä mekanismia: julkisten budjettien ryöstöt ja lemppaukset, luottojen laajentaminen kuluttajille ja hallituksille menojen ja kulutuksen ylläpitämiseksi, kiihkeä taloudellinen keinottelu ja militarismi.
Kun tuotannon kautta tapahtuvan pääoman kertymisen moottori ei enää polta kaikkia sylintereitä, talouskasvun hätävarmistus otti vallan. Foster huomauttaa, että olemme nähneet monissa länsimaisissa talouksissa siirtymisen reaalipääomanmuodostuksesta, joka lisää talouden kokonaistuotantoa, rahoitusvarojen arvonnousuun, mikä lisää varallisuusvaatimuksia, mutta ei tuotantoa.
Viljelymaa on muuttumassa elintarviketuotantoa ja maaseudun vakautta tukevasta resurssista rahoitusomaisuudeksi ja spekulatiiviseksi hyödykkeeksi. Omaisuusluokaksi, johon varakkaat sijoittajat voivat pysäköidä pääomansa hyötyäkseen edelleen paisuneista omaisuuserien hinnoista. Nettonolla-vihreä agenda on myös nähtävä tässä yhteydessä: kun pääoma kamppailee saadakseen riittävästi voittoa, tuottava rikkaus (pääoma) yli kertyy ja laskee; kriisien välttämiseksi tarvitaan jatkuvaa kasvua ja uusia investointimahdollisuuksia.
IPES-raportissa todetaan, että lähes 45 % kaikista maatalousmaasijoituksista vuonna 2018, arvoltaan noin 15 miljardia dollaria, tuli eläkerahastoilta ja vakuutusyhtiöiltä. Työntekijöiden maksuihin perustuvat eläkerahastosijoitukset maatalousmaahan edistävät maakeinottelua, teollista maataloutta ja suurmaatalouden etuja pienviljelijöiden kustannuksella. Työntekijöiden tulevaisuus on sidottu eläkerahastoihin, jotka tukevat globaalin rahoituksen kasvua ja valtaa sekä muiden työntekijöiden (tässä tapauksessa viljelijöiden) alennustilaa.
Sofia Monsalve Suárez, IPES:stä, mainitsee:
Päättäjien on aika lakata pakoilemasta vastuutaan ja alkaa puuttua maaseudun taantumiseen. Maamarkkinoiden finansialisaatio ja vapauttaminen pilaa toimeentuloja ja uhkaa oikeutta ruokaan. Sen sijaan, että hallitukset avaavat tulvaportit spekulatiiviselle pääomalle, niiden on ryhdyttävä konkreettisiin toimiin väärien ”vihreiden kaappausten” pysäyttämiseksi ja investoitava maaseudun kehittämiseen, kestävään maatalouteen ja yhteisövetoiseen luonnonsuojeluun.
Valitettavasti tavalliset ihmiset eivät voi luottaa ”päättäjiin” ja hallitukseen tällaisen muutoksen aikaansaamisessa. Tavalliset ihmiset ovat aina itse joutuneet kamppailemaan muutoksen ja elämänsä parantamisen puolesta. Ryhmät eri puolilla maailmaa taistelevat vastaan, ja IPES-raportti tarjoaa joitakin inspiroivia esimerkkejä heidän saavutuksistaan.
Lukijat voivat lukea IPES-raportin täältä.
Artikkelin on kirjoittanut Colin Todhunter ja se on julkaistu OffGuardian sivuilla 16.5.2024 sekä luvalla suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
off-guardian.org: Menace on the Menu: The Financialisation of Farmland and the War on Food and Farming
