Tämä artikkeli on luku “A Brief Introduction to Spontaneous Order” kirjasta REPORTAGE: Essays on the New World Order. kirjoittajanaan James Corbett. Kirjasta on nyt saatavilla myös kovakantinen versio pokkarin ohella ja tätä juhlistaakseen James on julkaissut oheisen kirjan luvun myös Substack-sivuillaan.
LYHYT JOHDATUS SPONTAANIIN JÄRJESTYKSEEN
Nopea kysymys. Mitä ajattelet, kun kuulet sanan ”järjestys”?
Jos olet useimpien ihmisten kaltainen, ensimmäinen mieleesi tuleva asia on ”laki ja järjestys” – vanha sanonta, joka viittaa oikeudenmukaisuuteen ja turvallisuuteen hyvin säännellyssä yhteiskunnassa. Se ei ole yllätys. Loppujen lopuksi kiireellinen tarve palauttaa ”laki ja järjestys” vetoaa joka ikinen päivä lukuisiin poliitikkoihin lukuisissa maissa ympäri maailmaa. Ja, jos ei muuta, niin tämä lause on iskostunut televisionkatsojien mieliin siitä lähtien, kun oikeudellinen draamasarja Law & Order – Kova laki lanseerattiin vuonna 1990.
Poliittisesti fiksut porukat – tämän kirjan lukijat epäilemättä heidän joukossaan – ajattelevat todennäköisesti ”New World Order – Uutta maailmanjärjestystä”, ilmausta, jonka presidentti George H. W. Bush teki tunnetuksi nyt jo pahamaineisessa, 11. syyskuuta (1990) pitämässään puheessa.[1] Lyhenteellä NWO tunnettu Uusi maailmanjärjestys ylpeilee itse asiassa värikkäällä menneisyydellä, joka juontaa juurensa ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Wilsonin diplomatian aikaan[2] ja H. G. Wellsin samannimiseen kirjaan The New World Order vuodelta 1940.[3]
Esoterian tutkijat saattavat jopa yhdistää sanan ”järjestys” latinankieliseen ilmaisuun Ordo Ab Chao eli ”järjestys kaaoksesta”, joka – ei sattumalta – on Skotlannin vapaamuurariuden 33. asteen motto.[4] Ei myöskään ole sattumaa, että ”järjestys kaaoksesta” kuvaa täydellisesti lavastettua false flag -terrorismia ja muita yleisen mielipiteen manipulointimenetelmiä, joita toteuttaa kourallinen vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka ovat asemassa tuhon kylvämiseen ennalta määrätyn ”järjestyksensä” pakottamiseksi.
Mutta keskustelimmepa sitten ”laista ja järjestyksestä” tai ”Uudesta maailmanjärjestyksestä” tai ”järjestyksestä kaaoksesta”, puhumme pohjimmiltaan samasta asiasta: ”järjestyksestä”, joka perustuu hierarkkiseen näkemykseen yhteiskunnasta, jossa lainsäätäjät ja heidän korporatiiviset kätyrinsä pyrkivät sääntelemään, kieltämään, manipuloimaan, estämään ja hallitsemaan massojen toimia.
Entä jos kertoisin teille, että on olemassa täysin erilainen käsitys yhteiskunnallisesta järjestyksestä – sellainen, joka ei ainoastaan hylkää hierarkkista ”järjestystä”, vaan itse asiassa kumoaa ylhäältä alas suuntautuvan kontrollin käsitteen? No, sellainen on, ja sitä kutsutaan ”spontaaniksi järjestykseksi”.
Hierarkkinen kontrollimalli järjestää yhteiskunnan pyramidimaiseksi rakenteeksi, jossa huipulla olevan ”eliitin” sanelemat säännöt ja määräykset pakotetaan pohjalla oleville massoille keskellä olevan byrokraattisen luokan toimesta. Spontaani järjestys puolestaan olettaa, että yhteiskunta toimii parhaiten hajautettuna verkostona, jossa vapaat yksilöt osallistuvat vapaaehtoiseen vuorovaikutukseen.
Spontaanin järjestyksen periaate on luultavasti ollut olemassa 300-luvulta eaa. lähtien, jolloin kiinalainen filosofi Zhuang Zhou esitti ajatuksen, että: ”Hyvä järjestys syntyy itsestään, kun asiat jätetään rauhaan”.[5] Sitä kehittivät edelleen 1700-luvulla Skotlantilainen valistus -älyköt[6] ja 1800-luvulla ajattelijat, kuten Frédéric Bastiat.[7] Vasta 1900-luvulla itävaltalaissyntyinen filosofi ja taloustieteilijä F. A. Hayek nimesi, kodifioi ja teki spontaanin järjestyksen teorian tunnetuksi.
Vuonna 1966 julkaistussa artikkelissaan ”Liberaalin yhteiskuntajärjestyksen periaatteet”, Hayek kuvaili spontaania järjestystä näin:
Liberalismin keskeinen käsite on, että yleisten oikeudenmukaisen käyttäytymisen sääntöjen valvonnassa, suojelemalla yksilöiden tunnistettavaa yksityisaluetta, muodostuu paljon monimutkaisempi spontaani ihmisen toiminnan järjestys kuin mitä tarkoituksellisella järjestelyllä koskaan voitaisiin tuottaa.[8]
Tavalliselle kielelle käännettynä, Hayekin havainto on samanaikaisesti kiusallisen yksinkertainen ja yllättävän syvällinen: yhteiskunnallinen järjestys, joka syntyy yksilöiden vapaasta valinnasta heidän toimiessaan omien etujensa suojelemiseksi, on aina turvallisempi ja monimutkaisempi kuin mikään rationaalisesti järjestetty, keskitetysti ohjattu järjestelmä voisi koskaan olla.
Ymmärtääksemme, miksi näin on, käännytään Leonard Readin nerokkaan, vuoden 1958 esseen ”Minä, Lyijykynä” puoleen, jossa tavallinen lyijykynä kertoo odottamattoman monimutkaisesta prosessista, jolla se kootaan ja valmistetaan sen ainesosista:
Minä, Lyijykynä, vaikka vaikutankin yksinkertaiselta, ansaitsen ihmetyksenne ja kunnioituksenne, väite, jonka yritän todistaa. Itse asiassa, jos pystytte ymmärtämään minua – ei, se on liikaa pyydetty keneltäkään – jos pystytte tiedostamaan ihmeellisyyden, jota symboloin, voitte auttaa pelastamaan vapauden, jota ihmiskunta niin valitettavasti menettää. Minulla on syvällinen opetus opetettavana. Ja pystyn opettamaan tämän opetuksen paremmin kuin auto tai lentokone tai mekaaninen astianpesukone, koska – no, koska olen näennäisesti niin yksinkertainen.[9]
Esseen keskeinen ajatus on, että niin yksinkertaiselta kuin lyijykynä näyttääkin, ”ei yksikään ihminen maan päällä osaa tehdä minua”.
Miksi ei? Koska lyijykynän luominen ei ole yhden tai kahden vaiheen prosessi, jossa muutamat paikallisesti hankitut materiaalit kootaan tehtaassa, vaan maailmanlaajuinen operaatio, johon kuuluu setripuun korjuu Oregonissa, grafiitin louhinta Ceylonissa, saven kerääminen Mississippistä, rypsin korjaaminen Indonesiassa ja kymmenien muiden luonnonvarojen kerääminen yhtä kaukaisista paikoista.
Sitten jokainen näistä tuotteista on valmisteltava omalla tavallaan. Setripuutukit kuljetetaan satojen kilometrien päähän alkuperämetsästään leikattavaksi, uunikuivattavaksi, sävytettäväksi, vahattavaksi ja uudelleen uunikuivattavaksi. Savi puhdistetaan ammoniumhydroksidilla, sekoitetaan grafiittiin ja sulfonoituun taliin ja poltetaan 1 000 celsiusasteessa ennen kuin sitä käsitellään kuumalla aineella, joka koostuu meksikolaisesta kandelillavahasta, parafiinivahasta ja hydratuista luonnonrasvoista. Rypsiöljy reagoi rikkikloridin kanssa ja sekoitetaan erilaisiin side-, vulkanointi- ja kiihdytysaineisiin.
Niin hämmentäväksi kuin tämä kynäresepti uhkaakin muuttua, se on vain osittainen luettelo ainesosista, ja se vain raapaisee pintaa siitä, mistä näiden ainesosien kokoamisen koordinoinnissa todella on kyse. Ajattele vain kaikkia ihmisiä, jotka ovat mukana kynän ytimen grafiitin louhinnassa ja kuljetuksessa. Heihin kuuluvat paitsi grafiitin louhijat Ceylonin saarella, myös ne, jotka valmistavat kaivostyökalujaan . . . ja ne, jotka valmistavat paperisäkkejä, joissa grafiitti kuljetetaan . . . ja ne, jotka valmistavat narun paperisäkkien sitomiseksi . . . ja ne, jotka lastaavat säkkejä laivoihin kuljetusta varten . . . ja ne, jotka itse valmistavat laivoja.
Sitten on vielä laivan kapteeni ja miehistö, satamakapteenit ja majakanvartijat, jotka ohjaavat laivoja määränpäähänsä, kuorma-autonkuljettajat, junakonduktöörit ja lentokoneen lentäjät, jotka kuljettavat materiaaleja loppumatkan tehtaalle, puhumattakaan palvelualojen työntekijöistä, jotka toimittavat kaikille näille työntekijöille ruokaa, vaatteita ja muita välttämättömyystarvikkeita. Ja se on vasta grafiitti.
Loppujen lopuksi, on todella ällistyttävää miettiä lyijykynän tuotannon monimutkaisuutta. Ei varmasti kukaan ihminen voisi eritellä ja seurata kaikkea tätä toimintaa, saati sitten ohjata sitä. Ja silti se sujuu ongelmitta, luoden miljoonia uusia lyijykyniä vuosittain ihmisten käyttöön kaikilla elämänalueilla joka puolella maailmaa. Pöydälläsi oleva ”yksinkertainen” pieni kynä on todiste tästä.
Readin esseen opetus on, että vaikka se saattaakin vaikuttaa epäloogiselta, äärimmäisen monimutkaiset toiminnot eivät vaadi järjestävää elintä niiden järjestämiseksi. Itse asiassa, ottaen huomioon tietomme rajat, sellaista elintä ei voisi edes olla olemassa. Se, mitä on olemassa, kuten nämä monimutkaiset toiminnot osoittavat, on spontaani järjestys.
Vaikka Readin näkemys monimutkaisuudesta onkin kiehtova, voi silti olla epäselvää, kuinka pitkälle tätä näkemystä voidaan laajentaa lyijykynien tuotannon ulkopuolelle. Katsotaanpa siis erilaista esimerkkiä jostakin, jota käytämme päivittäin: autoja.
Tilastot osoittavat, että auton ajaminen on yksi vaarallisimmista toimista, joita teemme joka päivä.[10] Monille meistä – jotka olemme kyllästyneitä ylhäältä alas suuntautuvaan lakien ja asetusten kautta tapahtuvaan kontrolliin – ajatus liikennevalojen, nopeusrajoitusten, kaistamerkintöjen ja muiden ”liikennesääntöjen” rajaamiseen tarkoitettujen laitteiden poistamisesta kuulostaa hullulta. Eikö liikennesäännöt varmasti pidä yllä liikenteen sujuvuutta? Näiden kieltojen poisvetäminen johtaisi varmasti onnettomuuksien lisääntymiseen, eikö niin?
Uskotko, että asia on juuri päinvastoin? Se on totta. Joka kerta, kun liikennerajoituksia on poistettu kaupungeissa ympäri maailmaa, tuloksena on ollut turvallisempia katuja – puhumattakaan lyhyemmistä työmatka-ajoista ja kohteliaammista, vähemmän stressaantuneista kuljettajista ja jalankulkijoista.
Jos et usko tätä väitettä, mieti, mitä tapahtui englantilaisessa Portisheadin kaupungissa, jonka kokeilu liikennevalojen poistamisesta tärkeästä risteyksestä oli niin onnistunut, että kaupunkilaiset päättivät tehdä siitä pysyvän.[11] Portishead ei ole mikään sattuma, vaan vain yksi datapiste kasvavassa määrässä todisteita siitä, että ”Shared Space – Jaettu katutila” niminen tiesuunnitteluideologia todella toimii kaikkien hyödyksi.[12]
Spontaanin järjestyksen periaatteisiin nojaten, jaetun katutilan kannattajat olettavat, että tien ”riskialttiimmaksi” tekeminen itse asiassa tekee siitä turvallisemman. Sen sijaan, että kuljettajat pakotettaisiin keskustelemaan persoonattomien ja joustamattomien liikennesääntöjen (liikennemerkkien, valojen ja merkintöjen) kanssa, tiet, joilla ei ole tällaisia sääntöjä, vaativat heitä keskustelemaan suoraan muiden kuljettajien kanssa. Näin ollen, sen sijaan, että kuljettajat näkisivät muut tienkäyttäjät pelkkinä esteinä itsensä ja seuraavan vihreän valon välillä, heidän on nyt pakko nähdä ja olla vuorovaikutuksessa muiden tienkäyttäjien kanssa todellisina ihmisinä.
Hollantilainen liikennesuunnittelija Hans Monderman, joka oli yksi tämän teiden uudelleenarvioinnin pioneereista, kehitti yli 100 jaetun tilan suunnitelmaa Frieslandin, Groningenin ja Drenthen maakunnissa. Hän havannoi nykyistä järjestelmää, jossa leveät tiet on peitetty runsailla kylteillä, joiden oletetaan sääntelevän ja hallitsevan kuljettajan jokaista toimintoa: ”Kaikki nuo kyltit sanovat autoille: ’Tämä on teidän tilanne, ja olemme järjestäneet käyttäytymisenne niin, että niin kauan kuin käyttäydytte tällä tavalla, teille ei voi tapahtua mitään.’ Se on väärä tarina.”
Monderman uskoi myös, että nykyinen järjestelmä alentaa ja epäinhimillistää kuljettajia ja samalla harhauttaa heidät väärään turvallisuudentunteeseen. ”Kun kohtelet ihmisiä idiootteina, he käyttäytyvät idiootteina”, hän päätteli.[13] Ja päinvastoin: kun kohtelemme aikuisia kyvykkäinä, itsenäisinä ihmisinä, he useimmiten vastaavat haasteeseen ja toimivat sen mukaisesti.
Jaettu tila ei ole pelkkä haavekuva; se on jo toteutettu lukuisissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa, Ipswichistä Englannissa Ejbyyn Tanskassa, Ostendeen Belgiassa ja Makkingaan Alankomaissa.[14] Tuloksena on ollut onnettomuuksien dramaattinen väheneminen kaikkialla, vaikka työmatka-ajat ovat lyhentyneet merkittävästi. Näyttää siltä, että kuljettajat, jotka joutuvat keskustelemaan muiden kanssa tilasta rajoittamattomilla teillä, toimivat kuin aikuiset, ja heidän kohteliaisuudestaan syntyy tietynlaista järjestystä.
Mutta voiko spontaani järjestys hallita meitä muissa ympäristöissä, jopa sellaisissa, joissa rikollisuus on normi? Loppujen lopuksi on yksi asia saada aikaan spontaani järjestys teillä, mutta aivan toinen asia on toteuttaa se instituutioissa, jotka on suunniteltu ryöstäjien, raiskaajien ja murhaajien kiinniottamiseksi, tuomitsemiseksi, rankaisemiseksi ja vangitsemiseksi. Onko siis mahdollista käsitellä rikollisia eri tavalla kuin nykyinen järjestelmämme tekee? Voimmeko korvata lainsäätäjät ja lainvalvojat, asianajajat ja tuomarit, vanginvartijat ja vartijat hajautetulla, ei-hierarkkisella, ei-autoritaarisella oikeusjärjestelmällä? Miltä tällainen järjestelmä näyttäisi ja miten se toimisi?
Tässäkin, ajatus spontaanin järjestyksen vapauksien antamisesta saattaa tuntua absurdilta, mutta vain siksi, että meidät on ehdollistettu uskomaan, että nykyinen lainsäädäntöelinten, tuomioistuinten, poliisilaitosten ja vankeinhoitolaitosten järjestely on ainoa tehokas oikeudenmukaisuuden muoto. Vakiintuneen järjestelmän mukaan olemme päättäneet, että ”laki” on mitä tahansa, minkä lainsäätäjät äänestävät voimaan, tuomarit nuijivat tai poliisi vahvistaa. Olemme myös päättäneet, että rikoksentekijöiden määrääminen maksamaan sakkoja valtiolle, heidän lukitsemisensa häkkeihin määrätyksi ajaksi tai heidän pakottaminen tekemään ”yhdyskuntapalvelua” ovat ainoat mahdolliset keinot saada oikeutta heidän rikoksistaan.
Perinteisen kostavan oikeuden järjestelmämme vastakohtana on kuitenkin täysin erilainen oikeuskäytännön käsitys – sellainen, joka perustuu niin sanotulle ”korjaavalle oikeudelle”. Korjaavassa oikeudessa uhrit ja yhteisön jäsenet kutsutaan kokoontumaan yhteen ja päättämään, miten he haluavat käsitellä rikollista, joka on vahingoittanut heitä yksilöllisesti ja siten yhteiskuntaa.
Toisin kuin rajoittava kostavan oikeuden järjestelmä, jossa minkä tahansa onnistuneen syytteen päätepiste on sakko tai vankeusrangaistus, korjaavan oikeuden malli avaa mahdollisuuden monenlaisille tuloksille. Entä, jos esimerkiksi ryöstön uhrit yhdessä yhteisöstä valittujen vertaisten valamiehistön kanssa päättävät, että kaikki hyötyisivät enemmän rikoksentekijän kohtaamisesta ja hänen kanssaan keskustelemisesta kuin hänen lukitsemisestaan vankiselliin ajaksi ”X” vuotta? Toisin sanoen, miksi ei annettaisi rikosten uhreille sananvaltaa sen suhteen, mitä heidän rikoksentekijöilleen tapahtuu?
Aivan kuten aiemmissa esimerkeissämme, sallia spontaanin järjestyksen toimia rangaistusjärjestelmässä saattaa tuntua epäloogiselta. Silti korjaavan oikeuden prosessin on osoitettu jättävän uhrit vähemmän traumaperäiseen stressiin ja vähemmän koston kaipaukseen kuin rankaiseva oikeus. Lisäksi korjaava menetelmä tekee väkivaltarikollisista vähemmän todennäköisiä uusimaan rikoksen kuin niistä, jotka käyvät läpi perinteisiä oikeudenkäyntejä.[15] Prosessia on käytetty tehokkaasti kirjaimellisesti kaikkialla maailmassa, Brasilian kaupunkien vaarallisista slummeista[16] Havaijin vankien kuntoutusohjelmiin[17] ja kasvavaan määrään kouluja.[18]
Olemme sivunneet tapoja, joilla talousjärjestelmä, tiejärjestelmä ja oikeusjärjestelmä voivat hyötyä spontaanista järjestyksestä. Jokaisessa tapauksessa olemme osoittaneet, ettei keskitettyjä suunnittelijoita ja ylistettyjä ”lainsäätäjiä” tarvita ”järjestyksen” ylläpitämiseen.
Tämä ei tarkoita sitä, että voisimme siirtyä yhdessä yössä erittäin keskitetystä yhteiskunnasta täysin hajautettuun yhteiskuntaan. Meidät on ohjelmoitu koko elämämme ajan olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa ylhäältä alas suuntautuvan, liittovaltiollisen hallintojärjestelmämme rakentamien lakien, sääntöjen ja menettelytapojen kautta. Vaatii paljon ohjelmoinnin purkamista, ennen kuin opimme neuvottelemaan kanssaihmistemme kanssa ilman tällaisia ylhäältä alas suuntautuvia kontrollin instituutioita. Mutta se on mahdollista.
Olemme käytännössä siirtymän partaalla riippuvuudesta – riippuvuudesta ”äiti”-hallituksesta, joka pyyhkii takapuolemme, ”isä”-hallituksesta, joka jakaa rangaistuksia, ja ”isoveli”-hallituksesta, joka valvoo jokaista vuorovaikutustamme – itsenäisyyteen oppiessamme järjestämään ja hallitsemaan itseämme. Siirtymän loppuun saattaminen ei ole helppoa, eikä lopputulos ole utopistinen; aina on lainrikkojia ja niitä, jotka hylkäävät yhteiskunnallisen järjestyksen. Mutta meidän on ymmärrettävä, että väärä uskomus siitä, että epäjärjestykseen johtavia elementtejä voidaan käsitellä vain luovuttamalla enemmän valtaa keskitetyille viranomaisille, on juuri se, mikä on johtanut meidät taloudellisen ja yhteiskunnallisen romahduksen partaalle.
Historia on täynnä suuria ajattelijoita, jotka ovat viitanneet tähän yksinkertaiseen totuuteen: ”Paras hallitus on se, joka hallitsee vähiten.” Saatat tunnistaa tämän Henry David Thoreaun lauseen,[19] mutta tiedätkö kontekstin, jossa hän kirjoitti sen?
Hyväksyn sydämestäni moton: ”Paras hallitus on se, joka hallitsee vähiten”; ja haluaisin nähdä sen toteutuvan nopeammin ja järjestelmällisemmin. Toteutettuna se lopulta johtaa tähän, johon myös uskon: ”Paras hallitus on se, joka ei hallitse lainkaan”; ja kun ihmiset ovat siihen valmiita, sellainen hallitus heillä tulee olemaan.[20]
Tässä, lyhyesti sanottuna, on oppituntimme spontaanista järjestyksestä. Sivilisaatiomme kypsyessä olemme vähitellen oppineet hallitsemaan itseämme. Jonain päivänä, kun olemme kasvaneet ulos murrosiästämme, emme enää tarvitse hallitusten ja hallitsijoiksi haluavien lupaamaa tehotonta ”järjestystä”.
Tämä spontaanin järjestyksen ja itsehallinnon käsite, niin radikaalilta kuin se saattaakin vaikuttaa 2000-luvun itsellemme, on ajatonta viisautta, jota on välitetty sukupolvelta toiselle tuhansien vuosien ajan. Kiinalainen filosofi Lao Tzu ilmaisi asian näin Tao Te Chingin luvussa 57 yli kaksi vuosituhatta sitten:
Älä hallitse ihmisiä laeilla,
Älä väkivallalla tai vakoilulla,
Vaan voita heidät toimettomuudella.
Sillä:
Mitä enemmän moraalia ja tabuja on,
Sitä enemmän julmuus vaivaa ihmisiä;
Mitä enemmän aseita ja veitsiä on,
Sitä enemmän eripuraisuudet jakavat ihmisiä;
Mitä enemmän taiteita ja taitoja on,
Sitä enemmän muutos vanhentaa ihmisiä;
Mitä enemmän lakeja ja veroja on,
Sitä enemmän varkaus turmelee ihmisiä.
Jos et kuitenkaan ryhdy toimiin, ihmiset vaalivat toisiaan;
Älä säädä lakeja, ja ihmiset kohtelevat toisiaan oikeudenmukaisesti;
Älä omista osuuksia, ja ihmiset tekevät yhteistyötä keskenään;
Älä ilmaise haluja, ja ihmiset ovat sopusoinnussa keskenään.[21]
Viitteet
[1] Bush, George H. W. “Address Before a Joint Session of the Congress on the Persian Gulf Crisis and the Federal Budget Deficit.” George H.W. Bush Presidential Library & Museum. archive.is/nR8DF ↑
[2] Conway-Lanz, Sarh. “World War I: A New World Order—Woodrow Wilson’s First Draft of the League of Nations Covenant.” Library of Congress. April 5, 2017. archive.fo/plzEp ↑
[3] Wells, H. G. The New World Order. (London: Secker and Warburg, 1940). ↑
[4] “Ordo Ab Chao.” The Masonic Dictionary Project. archive.fo/P3DXH ↑
[5] Rothbard, Murray N. “The Ancient Chinese Libertarian Tradition.” Mises Institute. archive.fo/EYjb0 ↑
[6] Barry, Norman. “The Tradition of Spontaneous Order: A Bibliographical Essay by Norman Barry.” Online Library of Liberty. archive.fo/w2svl ↑
[7] Bastiat, Frédéric. “Natural and Artificial Social Order.” The Library of Economics and Liberty. archive.fo/4IlVT ↑
[8] Hayek, F. A. “The Principles of a Liberal Social Order.” Il Politico, vol. 31, no. 4. 1966. Page 603. ↑
[9] Read, Leonard E. “I, Pencil: My Family Tree as told to Leonard E. Read.” The Library of Economics and Liberty. archive.fo/IkG4X ↑
[10] McMillin, Zach. “The most dangerous activity: driving.” The Seattle Times. January 5, 2010. archive.fo/HvsJk ↑
[11] McKone, Jonna. “‘Naked Streets’ Without Traffic Lights Improve Flow and Safety.” TheCityFix. October 18, 2010. archive.is/7PUoS ↑
[12] Toth, Gary. “Where the Sidewalk Doesn’t End: What Shared Space has to Share.” Smart Growth Online. October 26, 2016. archive.fo/6B1CK ↑
[13] “Hans Monderman.” Project for Public Spaces. December 31, 2008. archive.fo/x15Aw ↑
[14] Schulz, Matthias. “Controlled Chaos: European Cities Do Away with Traffic Signs.” Spiegel Online International. November 16, 2006. archive.fo/nMyDD ↑
[15] Wachtel, Joshua. “Restorative Justice: The Evidence — Report Draws Attention to RJ in the UK.” International Institute for Restorative Practices. May 16, 2007. archive.fo/IiEBu ↑
[16] Wachtel, Joshua. “Toward Peace and Justice in Brazil: Dominic Barter and Restorative Circles.” International Institute for Restorative Practices. March 20, 2009. archive.fo/gwtey ↑
[17] Walker, Lorenn and Rebecca Greening. “Huikahi Restorative Circles: A Public Health Approach for Reentry Planning.” Federal Probation Journal, vol. 74, no. 1. June 2010. archive.fo/o5cKS ↑
[18] Moss, Vanessa. “Healthier Delray Beach helps bring Restorative Justice Practices to a local school.” Palm Health Foundation. October 30, 2017. archive.fo/IuPMf ↑
[19] Volokh, Eugene. “Who Said ‘The Best Government Is That Which Governs Least’?” Foundation for Economic Education. September 16, 2017. archive.fo/8eSv8 ↑
[20] Thoreau, Henry David. “On the Duty of Civil Disobedience.” Project Gutenberg Australia. archive.fo/Usjji ↑
[21] Tzu, Lao. Tao Te Ching. “Chapter 57. Conquer with Inaction.” Zenguide. archive.fo/AmYlL ↑
Muistutuksena, sekä nidotun (ISBN-13: 9798991655200) että kovakantisen (ISBN-13: 9798991655248) painoksen ISBN-numerot löytyvät REPORTAGE-verkkosivuston alaosasta.
Artikkeli on luku kirjasta REPORTAGE: Essays on the New World Order, kirjoittanut James Corbett ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
corbettreport.com: A Brief Introduction to Spontaneous Order
