Jos kirjoittaisin ”Jos on toivoa, se on proleissa”, kirjojen lukijat teistä epäilemättä nyökkäisivät Orwell viittauksen tunnistaen.
Kyllä, sanoisit itsellesi, raapien leukaasi mietteliäästi. Se on totta. Puoluetta ei voida kukistaa sisältäpäin. Vain suuri ihmiskunnan enemmistö pystyy siihen. Tarkoitan, katsokaa mitä Winston Smithille tapahtuu lopussa. Jopa hän joutuu Isoveljen alaisuuteen.
Mutta, jos kirjoittaisin ”Jos on toivoa, se on laumalampaissa”, reaktiosi olisi epäilemättä hyvin erilainen riippumatta siitä, kuinka paljon olet lukenut.
Mitä? Laumalammas? Vaalikarja? Känsäläinen? He ovat kaikki hyödyttömiä idiootteja! He johtavat meidät kaikki teuraalle! Vihaan heitä ja nauran, kun he kuolevat yhtäkkiä kolmannen piikkinsä otettuaan!
Mutta aion kirjoittaa sen silti: ”Jos on toivoa, se piilee laumalampaissa.”
Nyt, jos liitytte seuraani, tutkitaanpa tätä käsitettä. Kun olemme päässeet yli siitä automaattisesta reaktiosta, joka useimmilla meistä on tähän lausuntoon, luulen, että olet samaa mieltä siitä, että näissä sanoissa on syvällinen totuus.
HERÄÄ, LAUMALAMMAS!!!
Kuvittele tämä kohtaus: ryhmä vihaisia mielenosoittajia parveilee julkisella aukiolla. He kantavat kylttejä, jotka varoittavat kemikaalivanoista. He haluavat ihmisten katsovan ylös ja panevan merkille taivaalla risteävät viivat. Väkijoukosta nousee mies megafoni kädessään. Hän vetää henkeään ja valmistautuu huutamaan jotain laitteeseen.
Nyt, oletpa sitten kylmäpäinen salaliittorealisti kuvittelemassa rohkean totuudenpuhujan huutavan megafoniin, tai omistautunut valtajärjestelmän kannattaja kuvittelemassa villisilmäinen salaliittohöperö ahdistelemassa ihmisiä megafonilla, tiedät tarkalleen, mitä lausetta laitteeseen huudetaan:
Kyllä, kyllä, ”Herää, laumalammas!” Gutenberg 2.0 vallankumouksen iskulause.
Massojen lammasmaiseen tottelevaisuuteen viittaavana sulautumana englanninkielinen sana ”sheeple” (suom. laumalammas, känsäläinen, vaalikarja) on itsessään kiehtova tutkimus siitä, miten kieli ja tarkoitus risteävät (tai eivät risteä) todellisuuden kanssa.
Käytetäänkö sanaa ”laumalammas” kuvaamaan vain niitä, jotka nukkuvat joltain tärkeältä totuudelta?
Vai käytetäänkö sitä pilkkaamaan massoja ja heidän havaittua taipumustaan totella sokeasti auktoriteetteja?
Laumalammas… seuraa sokeasti sitä, mitä hallituksen hallinnoima uutismedia heille kertoo.
Käytetäänkö sitä pilkkaamaan niitä ihmisiä, jotka käyttävät ilmausta ”Herää, laumalammas!” epäironisesti?
Kaikki, joista en pidä, on lammas – Emotionaalisen lapsen opaskirja väittelemiseen näyttöön perustuvien ihmisten kanssa.
Vai käytetäänkö sitä keinona pilkata salaliittoteoreetikkoja ja salaliittoteorioita yleisesti?
Ehkä sitä käytetään osana ironista kommenttia massojen taipumuksesta liioitella heidän oletetun epäsovinnaisuutensa ainutlaatuisuutta.
Katso näitä ihmisiä. Automaatit lasittunein silmin elämässä jokapäiväistä elämäänsä, pysähtymättä koskaan katsomaan ympärilleen ja ajattelemaan! Olen ainoa tietoinen ihminen lampaiden maailmassa.
Vai onko siitä tullut niin kliseinen, että itse lausetta pidetään nyt vain absurdin vitsin asetelmana?
Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on tietenkin ”kyllä”. Kuten niin monet valaistumisen jälkeisen, postmodernin, totuudenjälkeisen ja post-ironisen aikamme kiehtovimmista lauseista, ”Herää, laumalammas!” on nyt astunut siihen outoon rajatilaan, jossa se voi saada minkä tahansa tai kaikki nämä merkitykset kuuntelijan näkökulmasta riippuen.
Joten, mitä meidän siis pitäisi ajatella tästä selkeästä kutsusta herätä horroksestamme?
MITÄ IHMISET AJATTELEVAT SEN TARKOITTAVAN
Aloitetaan ottamalla ilmaus nimellisarvollaan.
”Laumalampaita” pyydetään ”heräämään”. Mutta mitä tämä tarkoittaa?
Oletettavasti, kun ilmausta käyttää vilpitön totuudenetsijä, se on vetoomus massoille lopettaa jonkin tärkeän asian huomiotta jättäminen. Heidän on ”herättävä” ja ymmärrettävä, että heille on valehdeltu x:stä, jossa ”x” viittaa false flag -terrorin todellisuuteen tai bioturvallisuusvaltion leviävään tyranniaan tai digitaalisen ID-valvontaverkon vaaroihin tai siihen, että Tommy Wiseau on itse asiassa D. B. Cooper, tai johonkin muuhun Erittäin Tärkeään Totuuteen.
Mutta kuvitellaanpa tilanne, jossa ”laumalammas” todella noudattaa kansankiihottajien neuvoja ja ”herää” kyseessä olevan ongelman todellisuuteen. Mitä sitten?
Ilmauksen todellinen merkitys näyttää olevan se, että kun laumalammas ”herää” tärkeyden kysymykseen, hän lakkaa olemasta laumalammas ja muuttuu joksikin aivan muuksi.
Ja miksi heidän tarkalleen ottaen pitäisi tulla? No, jos internet-meemeistä voi päätellä mitään, heidän pitäisi muuttua leijoniksi tai susiksi tai joksikin muuksi pelottavaksi, saalistavaksi eläimeksi.
Ensi silmäyksellä ei ole vaikea nähdä, miksi meemilordit (ja epäilemättä muutkin salaliittorealistien yhteisössä) ovat kiinnostuneita tästä metaforasta. Lampaat ovat luonteeltaan luottavaisia, nöyriä, passiivisia ja sokeasti tottelevaisia. Leijonat ja sudet ovat lampaiden vastakohta. Ne ovat säälimättömiä, pelottavia ja hellittämättömiä päämääriensä tavoittelussa.
Jos haluamme ”herättää laumalampaat”, niin tästä logiikasta seuraa, että haluamme heidän ”heräävän” ja ymmärtävän, että he ovat voimakkaita, hyökkääviä eläimiä – eläimiä, jotka voivat repiä vihollisensa (globalistiset elitistit tai ketkä tahansa muut heidän tiellään seisovat) kappaleiksi. Eikö niin?
Näinhän Orwell muotoili asian teoksessaan Vuonna 1984, kun Winston Smith pohtii sitä, että vuoden 1984 dystopisen maailman tulevaisuuden toivo on ”proleissa” (Vuonna 1984 teoksen vastine ”laumalampaille”).
Jos toivoa oli, sen täytyi olla proleissa, koska vain siellä, noissa parveilevissa, huomiotta jätetyissä massoissa, 85:ssä prosentissa Oseanian väestöstä, voisi koskaan syntyä voima Puolueen tuhoamiseksi. Puoluetta ei voitu kukistaa sisältäpäin. Sen vihollisilla, jos sillä oli vihollisia, ei ollut mitään keinoa tulla yhteen tai edes tunnistaa toisiaan. Vaikka legendaarinen Veljeskunta olisi olemassa, kuten se mahdollisesti saattoi olla, oli mahdotonta kuvitella, että sen jäsenet voisivat koskaan kokoontua suuremmissa määrin kuin kaksin tai kolmin. Kapina tarkoitti katsetta silmissä, äänenpainoa; korkeintaan satunnaista kuiskattua sanaa. Mutta proleilla, jos he vain voisivat jotenkin tulla tietoisiksi omasta voimastaan, ei olisi tarvetta juonitella. Heidän olisi vain pitänyt nousta ylös ja ravistella itseään kuin hevonen ravistelee pois kärpäsiä. Jos he haluaisivat, he voisivat räjäyttää puolueen kappaleiksi huomenaamulla. Varmasti ennemmin tai myöhemmin heidän on pakko tehdä se. Ja silti—!
Kyllä, epäilemättä jokainen totuudenetsijä on kuvitellut sen hetken, jolloin laumalampaat ”heräävät” ja sitten, mikä tärkeämpää, nousevat ylös, tulematta valtojen-joita-ei-pitäisi-olla saaliiksi, vaan tuon luokan saalistajiksi.
. . . Mutta pysähdytään miettimään tätä fantasiaskenaariota tarkemmin. Jos ihmisjoukot – ei vain pieni joukko itsenäisiä, kriittisiä ajattelijoita, vaan suuri enemmistö – yhtäkkiä ”heräisivät” ja muuttuisivat raivokkaiksi leijoniksi ja ryösteleviksi susiksi ja alkaisivat hyökätä niiden kimppuun, jotka seisoivat heidän tiellään, ja vuodattaisivat kaikkien vastustajien verta, missä vaiheessa tästä heränneiden leijonien ja susien vallankumouksesta tulisi yksinkertaisesti uusi psykopaattinen hallitseva luokka?
Haluammeko todella, että massoista tulee totuuden tavoittelussa armottomia tappajia? Vai onko olemassa erilainen tapa kuvitella tätä laumalampaiden vallankumousta?
MIKÄ LAMPAISSA ON NIIN HUONOA?
Pohdittuamme asiaa tarkemmin käy ilmeiseksi, että koko ”Herää, laumalammas” meemin lähtökohta perustuu oletukseen, että lampaat ovat inhottavia ja säälittäviä olentoja.
Loppujen lopuksi, lampaat ovat sokeasti luottavia. Ne ovat säyseitä. Ne ovat tottelevaisia. Ne seuraavat laumaa. Metaforana sokeasti luottaville, säyseille ja tottelevaisille massoille, voimme jälleen katsoa Orwelliin, jonka Eläinten vallankumous teoksen tyrannia mahdollisti mielettömät lampaat, jotka voitiin kouluttaa määkimään käskystä ”neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha” tai ”neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa parempi” (tai oletettavasti mitä tahansa muuta, mitä heidän johtajansa halusi niiden määkivän).
Mutta, entä jos nämä lammasmaiset ”paheet” eivät itse asiassa olleet paheita, vaan hyveitä? Entä jos lampaiden rauhallista luonnetta ei pidettäisi heikkoutena vaan vahvuutena?
Tämä on näkökulma, jota kehotan lukijoitani pohtimaan luvussa ”A Letter to the Future – Kirje tulevaisuuteen”, joka on yksi kahdestakymmenestä esseestä upouudessa kirjassani REPORTAGE: Essays on the New World Order (saatavilla nyt kaikkialla, missä kirjoja myydään . . . tai tilataan ISBN-numerolla!).
Se on pilkkanimitys, tietysti. ”Laumalammas.” Mutta haluan ajatella, että se ei kerro vain tyhmyydestämme. Se kertoo myös naiiviudesta, viattomuudesta. Olemme luonnostamme luottavaisia ja lempeitä olentoja. Rauhallisia. Yhteistyökykyisiä. Siinä ei ole mitään halveksittavaa. Itse asiassa, ellei keskuudessamme olisi petoja, tätä epäonnistumista pidettäisiin hyveenä.
Kyllä, rauhanomaisten ihmisten massat, jotka tyytyvät elämään elämäänsä, laiduntamaan auringonpaisteessa ja nauttimaan ystäviensä seurasta, eivät todellakaan ole halveksittavia. Millainen ihminen ylipäätään fantasioi olevansa verta juova saalistaja?
Mutta, vaikka tämä narratiivin uudelleenmuotoilu ei vakuuttaisikaan niitä väkijoukon Ramboksi-haluavia, jotka mieluummin ajattelevat itseään huippupetoeläiminä, jotka nousevat globalisteja vastaan, ajatelkaamme ainakin kriittisesti, mitä yritämme saavuttaa ”Herää, laumalammas!” kapinallamme.
Jos olemme tosissamme, paitsi ihmiskunnan väärin-hallitsijoiden poistamisesta, myös heidän kontrollijärjestelmänsä kukistamisesta, mitä se oikeastaan merkitsisi? Ja millaisia taktiikoita voitaisiin käyttää, jotka eivät tekisi meistä vain uusia ihmiskunnan väärin-hallitsijoita kansannousun jälkeen?
Ehkä meitä estävät vain ennakko-oletuksemme luonnosta itsestään ja vallan todellisesta merkityksestä.
Joskus susi jää jumiin lampaiden keskelle eikä pääse pois…
Ehkä voisimme löytää tapoja tulla viisaiksi kuin käärmeet ja samalla pysyä harmittomina kuin kyyhkyset.
Toisin sanoen, ehkäpä pelkistävä ja halventava kieli ”laumalampaista” ei selitä maailmaamme ja ahdinkomme luonnetta, vaan estää meitä näkemästä niitä monia, monia luovan vallankumouksen mahdollisuuksia, jotka ovat jo sormenpäidemme ulottuvilla. (Vai kavionkärkemme ulottuvilla?)
Oli miten oli, toivon, että voisit vähintään liittyä seuraani pohtimaan vakavasti, voisiko olla totta, että:
”Jos on toivoa, se piilee laumalampaissa.”
Tämä viikoittainen pääkirjoitus on osa The Corbett Report Subscriber -uutiskirjettä.
Artikkelin on kirjoittanut James Corbett 8.6.2025 ja se on luvalla Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License suomennettu ja julkaistu Rakkausplaneetan sivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
corbettreport.com: In Praise of Sheep
